Tuntuu oikealta

Haastattelin Syyriasta pakolaisena tullutta miestä, kristittyä, hänen jouluperinteistään. Hän kysyi omistani.

Selitin jotain ja senkin, että koen joulun usein stressaavaksi: niin paljon ihmisiä, vaikkakin rakkaita, menoja suuntaan ja toiseen, odotuksia ja toiveita, liikaa niitä, hälyä. Hän vaikutti hämmentyneeltä. Siis miksi koet sen raskaaksi, hän kysyi.

Tajusin, että (kyllä, olen juuri näin hölmö ja että) tämä on asia, jota ei voi selittää ihmiselle, joka on joutunut jättämään kotinsa väkivallan takia, uhan tähden; hänelle, jonka perhe on jäänyt Välimeren rannalle kaupunkiin, jossa piti paistaa aina aurinko ja jossa nyt paistavat ilmapommitusten säteet; hänelle, joka ei tiedä tapaako läheisiään enää koskaan. Hänelle, joka ei uskalla paljastaa lehdessä nimeään, edes etu-, eikä kotikaupunkiaan. Hänelle, joka pelkää koko ajan, yksin pienessä suomalaisessa kaupungissa, jossa on aina pimeä.

Kulttuurinen jouluahdistus, minun ikäluokkani tauti. Mistä se tulee?

Kysyin myös lahjoista. Hän hymyili ajatukselle, että aikuiset ostaisivat toisilleen jotakin. Ei kai nyt sentään? He kyllä vierailevat toistensa luona joulupäivänä kirkon jälkeen. Ja: ”Kristityt menevät tavallisesti köyhiin kaupunginosiin pieninä porukoina laulamaan joululauluja ja jakamaan lahjoja siellä asuville lapsille”, hän sanoi. Ajattelin, että siinä on jotakin joulun ytimestä. Samalla tavalla jotain on siinäkin, että monet suomalaiset kutsuivat tänä jouluna kotiinsa turvapaikanhakijoita, tuntemattomia. En ole itse koskaan kutsunut, en ketään, voisin perustella helposti että ”en ole oikein sellainen ihminen”, koko idea tuntuu vaikealta, mutta yhtälailla on myönnettävä että se tuntuu oikealta. Ylipäätään se tuntuu.

Millaista tyydytystä ihminen saa oikein tekemisestä.

Väitän, että se on toinen tyydytys kuin menestyksen tuoma – tai tarkemmin sanottuna se tyydytys, jonka väitetään menestyksestä seuraavan. Minun ongelmani: en ole koskaan saanut menestymisestä sinänsä tyydytystä, en jos en ole syvästi kokenut tekeväni oikein.

Ikuinen merkityksettömyyden tunne, minun ikäluokkani tauti?

Olen viettänyt joulun Pariisissa, kaukana heistä, joiden kanssa olen ollut jokaisen lapsuuden jouluni kuusen juurella vähäpuheisten mummoloiden verkkaisessa tunnelmassa, glögintuoksussa, autossa pimeällä ja jäisellä tiellä vaihtamassa yhden vanhemman luota toisen luo, kotisohvalla nuokkumassa verkkarit jalassa, lahjavuoren keskellä yltäkylläisyydestä päihtyneenä. Ajattelen heitä täällä, haikeasti, ja ajattelen sitten että haikeus on kaunis joulutunne, jotenkin oikean tuntuinen, ja minä niin hyväosainen, että ymmärrän vain vähän. Ja sitten, että joulussa parasta ovat välipäivät, paineettomat.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s