Isoäidin vaatekaappi

Tämä essee on aiemmin julkaistu syksyn 2015 Huili-lehden Vaateliitteessä. Sen myötä toivotan sinulle, joka luet, merkityksellistä joulua!

 

Kaksi vuotta sitten kyllästyin. Vaatekaappini oli niin täynnä, että viikkaaminen alkoi tuntua turhalta. Halpaketjusta ostettu trikoopaita jäi mytyksi, vaikka sitä yritti miten taitella.

Yhtenä päivänä tyhjensin koko kaapin. Kävin vaatteeni läpi yksi kerrallaan ja arvioin, mitkä niistä tuntuivat ihan oikeasti omilta. Sellaisilta, joilla oli minulle edes jotakin merkitystä.

Kierrätykseen tarkoitetuista säkeistä kasvoi vuori. Se piilotti sisälleen vaatekappaleita, joita oli käytetty vähän mutta jotka jo näyttivät epämääräisesti huonoilta. Oli loputtomasti kiertäviä saumoja, käsiin hajoavaa trikoota ja väsähtänyttä viskoosia, vaikka olin jo vuosia aiemmin lopettanut tekokuitujen ostamisen lähes tyystin. Suuri osa vaatteista kelpasi enää energiaksi.

En ollut ongelmani kanssa yksin. Internet pullisteli kohtalotovereita. Jäin pohtimaan, mitä vaatesuhteellemme oikein oli tapahtunut. Miten olin päätynyt päästämään kaappiini vaatteita, joita kuvailisin lähinnä räteiksi? Päätin kurkistaa äitini ja isoäitini vaatekaappeihin vastausten toivossa.

***

Kotiliesi1940

Kotiliesi opasti vaatepisteiden käyttämiseen vuonna 1940.

94-vuotiaan isoäitini vaatekaappi pursuaa, mutta se johtuu eri asiasta kuin minulla: hänellä on vaatteita kymmeneltä vuosikymmeneltä.

Isoäitini, maatalon tyttö, hemmotteli nuorena itseään ostamalla kankaan ja ompelemalla siitä puvun. Hän säästi jokaisesta talousrahasta hiukan kretonkiin. Jopa sodan aikana, kun vaatteet olivat kortilla, hänellä oli varaa ostaa tiskin alta kukallinen puuvillasatiinikangas. Illan hämärässä hän ompeli siitä itselleen kimonohihaisen aamutakin. Mitä luksusta se oli!

Yli 70 vuotta myöhemmin etsin takkia mummolan ullakolta. Löydän yhden aamutakin, mutta se näyttää ensivilkaisulla uudelta. Vasta tutkittuani takkia tarkemmin huomaan, että siinä on repeytymiä vähän joka puolella.

”Tuo se on”, isoäitini varmistaa.

Hivelen kangasta ymmyrkäisenä. Se ehkä maksoi säännöstelyn aikana omaisuuden, mutta toisaalta: sillä on ollut kymmeniä käyttövuosia. Se on yhä kunnossa, vaikka juuri tämä kangas ei edes ollut mitenkään erityisen hyvälaatuinen.

Isoäiti mietti ostamiensa kankaiden laatua vain sen verran kuin silloin oli tapana. Nykynäkökulmasta sekin on aika paljon. Jopa Yhdyspankin mainos vuodelta 1959 neuvoi naisia erottamaan hyvän villakankaan huonosta, jotta he saisivat rahoilleen vastinetta.

Isoäitini osaa yhä näppituntumalla sanoa, tuleeko kangas kestämään. Voisinpa sanoa itsestäni samaa.

***

Muotisorja3-71

Muotisorja-lehdessä oli vuonna 1971 ”rohkeita naisia”.

Suosikki-lehti oli äitini, 1970-luvun alun teinin, tyyliraamattu. Hän matki iskelmälaulaja Kristiina Hautalan linjakasta tyyliä niin hyvin kuin osasi. Ostoksille hän lähti äidin ja siskon kanssa autolla, peräti 70 kilometrin päähän kotoa isompaan kaupunkiin.

”Huokeissa vaatteissa ei ole huono omatunto vaikka niitä hankkisi useitakin”, julisti Muotisorja-lehden pääkirjoitus vuonna 1971. Sellaisessa maailmassa elettiin, vihdoin!

Äiti osti uutta joulu- ja kevätjuhliin: punaiset farkut, niin kuin Dannylla oli, ja viininpuna-ruskean neuletakin, jota hän käytti raitaisen marimekon kanssa.

Sama neuletakki roikkuu nyt minun naulakossani. Se on tehty Turussa ja on täyttä akryyliä, mutta ikä näkyy siinä yhtä vähän kuin Beatlesin Let It Be -albumissa. Vielä 70-luvulla laadusta ei tingitty tekokuidussakaan.

***

”Meillä on täällä ollut tapana käyttää hillittyjä värejä”, huomautti ison yrityksen toimitusjohtaja markkinointipäällikkönä aloittaneelle äidilleni 1980-luvun puolivälissä. Äiti oli pukeutunut villakankaiseen jakkupukuun. Punaiseen.

1970–1980-lukujen vaihteessa äidin vaatekaappi oli muuttunut täysin. Sen tarkoitus oli ilmentää aikuisuutta: hän oli mennyt naimisiin ja työelämään, minä olin syntynyt.

Helsinkiin muuttanut äitini ei voinut ajatellakaan sellaisia pukineita, joita hänen äitinsä tai anoppinsa maalla käyttivät. Hän halusi olla uskottava uranainen, ja uusi identiteetti vaati ennen kaikkea oikean asun. Se piti hankkia oikeanlaisesta ostospaikasta, sellaisesta, joka myi vain laatua. Eikä se mitä ilmeisimmin ollut punainen.

Äiti selasi ryhdikkäitä villajakkuja Helsingin keskustan pienissä putiikeissa ja korrenkevyitä silkkipaitoja Stockmannilla. Hän kävi pukeutumisneuvojalla ja värianalyysissä. Sen jälkeen hän pukeutui pitkään persikanvärisesti.

1990-luvulla äiti vei minua ja siskoani shoppailumatkoille. Hennes & Mauritz, tuo ruotsalainen kultakaivos, oli suurkaupunkien tärkein nähtävyys. Sitä ei Suomessa ollut. Ostin punaisen farkkumekon Tukholmasta ja kukalliset hippifarkut Lontoosta.

Vaatteet olivat yhä huolettomampia ja yhä edullisempia. Materiaali tai valmistusmaa eivät olleet tärkeitä; tärkeää oli shoppailun mahdollistama yhdessäolo. 90-luvun uraperheessä se oli harvinaista.

Ostamisesta oli tullut rentoutumista.

***

Kotiliesi1960

Vuonna 1960 Kotiliesi opasti, miten miesten paidasta taiotaan pusero pienokaiselle.

Aikuistuin kuitenkin toisenlaiseen maailmaan. Lukion englannintunneilla opin termit greenhouse effect, climate change ja globalization.

Samaan aikaan vaatealan kannattavuutta parannettiin viemällä tuotanto maailman halvimpiin maihin. Niissä saattoi teettää paljon ja nopeasti. Siinä missä isoäidilleni oli helpointa saada vaatteita ompelemalla itse, minä olin tilanteessa, jossa arkisimmatkin vaatteeni kokosi lapsen ikäinen ompelija jossain hyvin kaukana, orjapalkalla. Mutta se oli halpaa.

Vuonna 1997 Hennes & Mauritz tuli Suomeen, ja muut pikamuotiketjut seurasivat. Äidin villajakkupuvut muuttivat lapsuudenkotini kellariin. Nyt hänen vaatteidensa niskalapuissa saattoi lukea samanlaisia taikasanoja kuin minun: Global, Jackpot, Filippa K. Made in China.

Länsimainen maailma yksilöllistyi, mutta vaatteet yhtenäistyivät.

***

Talvella 2015 vaatteistani on jäljellä enää parhaat. Nyt järjestän isoäitini vaatekaappia. Vastaan tulee aarteita: hänen ensimmäiset korkokenkänsä 30-luvun lopusta, lapselle neulottu paita 50-luvulta, alusmekko keinokuitujen ensi vuosikymmeniltä. Isoäiti vahtii vieressä. Mitään ei saa heittää pois, ei edes kierrätykseen.

”Voi tulla sota, ja sitten niitä tarvitaan”, hän muistuttaa.

Kasaan vaatteita jätesäkkeihin, taas kasvaa vuori. Sitten löydän vaalean talvitakin, täyttä villaa, Made in Finland. Se näyttää iskemättömältä.

Laitan sen päälleni, ja minusta tulee pariisitar.

Käytän isoäitini takkia koko talven, ja joka kerta sen pukiessani tunnen oloni kauniiksi. Siihen kiteytyy jotakin, josta haluan pitää kiinni: huolellisen työn arvostusta ja isoäitini kuiskauksia. Takki on jälki, jonka jätän mieluusti itsestäni seuraaville sukupolville. Näin minä kulutin.

Viimein tajuan, mistä oikeastaan on kysymys. Siitä, että haluan olla jokaisesta vaatteestani ylpeä, yhtä ylpeä kuin isoäitini ompelemastaan aamutakista.

Onko se liikaa toivottu?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s