Kaikesta huolimatta emme tapa toisiamme

Memepasmal

On mennyt melkein kolme kuukautta (tästä). Olen lopettanut terrorismiuutisten lukemisen. Äkkiä ne tulvivat yli, kiristävät, kauhistavat; näen taas uhkia joka puolella, pelko on nostanut päätään. Sellaista on, aina välillä, juuri nyt. Uutisia, joita en lue, on paljon, edelleen joka päivä: uusia uhkauksia, uusia pidätettyjä, uusia löydettyjä, paljastuksia tutkinnasta. Eräänä päivänä viime viikolla julkisuuteen tuli Sonia, nimi ja ääni muutettuna, nuori nainen jonka ansiosta torstaiksi 19. marraskuuta suunnitellut iskut Defensen kauppakeskukseen, poliisiasemalle ja päiväkotiin pystyttiin estämään.

Hänen elämänsä tästä eteenpäin? Hänen on mentävä maan alle, suostuttava jatkuvaan poliisivartiointiin, ehkä vaihdettava nimensä. ”Minut on eristetty muusta maailmasta ja elän tapetuksi tulemisen pelossa”, Sonia sanoo medialle. Loppuuko uhka hänen kohdallaan joskus, laantuuko se? Millaisessa tilanteessa poliisivartiossa ollut ihminen uskaltaa jättää vartijansa?

Se on kierre: mitä enemmän meillä on turvavälineitä, turvatoimia ja turvamiehiä, sitä tiukemmin olemme sidoksissa heihin. Emme uskalla päästää irti, sillä tietty turvan taso muuttuu normiksi. Totumme näkemään poliiseja ja sotilaita pitkäpiippuisine aseineen kadulla. Totumme siihen, että joku vartioi. Jos kehitysmaassa kuljemme koko ajan ilmastoidulla autolla tutun kuljettajan kyydissä, meidän on vaikea uskaltautua puskataksiin, minun on. Ja silloin syntyy harha siitä, että puskataksi on vaarallinen, että kadulla kulkeminen on vaarallista, että elämä ilman poliisivalvontaa on.

Onko se?

***

Japanilaisarkkitehti Tomohiro Hata on suunnitellut puulla sisustetun talon, jonka yläkerta on parvimainen mutta vailla minkäänlaista kaidetta. Se avautuu alakerran korkeaan tilaan saumattoman ja minimalistisen näköisesti mutta herättää kysymyksen, miten perheen pienet lapset pysyvät kotonaan hengissä. Hehän voivat astua ohi ja tipahtaa kerroksesta toiseen, kesken leikin. Se on vaarallista. Niin me olemme oppineet.

Asukkaat, näin kertoo Designboom-sivusto, kuitenkin uskovat, että jos kaikki mahdolliset vaaranpaikat poistetaan ympäristöstä, ihmiset eivät enää osaa toimia pienimmänkään riskin kohdatessaan.

Kaiteetonta taloa voi pitää hölmönä ideana mutta kysymys siitä, kuinka suuri turvallisuudentunne meille tekee hyvää, on tärkeä. Ja sekin, mikä lopulta tekee ympäristön turvalliseksi.

Pariisissa kävelijä ylittää usein siltoja, joissa on nykystandardein mitattuna liian matalat kaiteet, ja seuraa joenpenkkoja, joissa kaiteita ei ole lainkaan. Hän näkee jatkuvasti koiria, jotka kulkevat vapaina, vaikka vieressä virtaa vilkas autotie, ja kulkee portaita, joissa on ihan väärät mittasuhteet turvalliseen askellukseen, kaiken ikäisille. Pariisin puistossa lapset tasapainoilevat korkeilla kivillä ja huitovat kepillä lampeen. Monet kiipeilytelineetkin näyttävät hurjilta surmanloukuilta. Tämä kaikki on täällä normaalia, Suomessa vaarallista.

On pakko suostua siihen, että elämä on riski. Voimme pudota kaiteesta huolimatta tai jopa sen takia, voimme kuolla kotona vaikka se olisi pehmustettu. Terroristit voivat hyökätä tähän kahvilaan vaikka ovella olisi poliisi. Charlie Hebdon päätoimittaja Charbilla oli jatkuva poliisivalvonta jo tammikuussa 2015, kun hänet murhattiin. Poliisi sai iskussa myös surmansa, hän odotti ampujia väärällä ovella.

***

Muutama ilta sitten istuessamme aperitiivilla läheisessä bistrossa ihmettelin, miten tämän kokoinen kaupunki ylipäätään voi lainkaan toimia ilman täyttä kaaosta. (Sekin bistro on vilkkaassa, kolmen kahvilan värittämässä risteyksessä. Hyvä kohde hyökkäykselle, ellei pääministeri asuisi siitä lähtevällä kadulla – sen takia yhden kahvilan edessä seisoo aina sinipukuinen santarmi aseineen.)

Ihmisiä on ydin-Pariisissa, vain 105 neliökilometrin alueella, 2,2 miljoonaa. Lisäksi täällä on vuoden aikana 47 miljoonaa turistia ja läpikulkijaa, sellaisia kuin minä. (Vertailun vuoksi: Helsinkiä on 185 neliökilometriä, asukkaita 600 000, yöpymisiä majoitusliikkeissä 3,2 miljoonaa vuodessa.) Kuitenkaan täällä ei koko ajan joku tapa toisia. 20 vuodessa (1994–2013) Pariisissa murhattiin vain 3137 ihmistä, ja heistäkin useimmat mittausjakson alkupuolella. Tasaisestikin jaettuna tämä tarkoittaisi vain noin 156 ihmistä vuodessa.

Kun katson ulos, näen kaupungin, joka on kaunis, täynnä ihmisen tekemiä häkellyttävän hienoja yksityiskohtia. Mitä tahansa voi tapahtua, mutta tosiasiassa me elämme ihmettä: tavattoman vähän tapahtuu mitään pahaa verrattuna siihen, kuinka paljon meitä täällä on.

Tuo pipopäinen tumma mies, joka kulkee katuharjan kanssa, saa mennä rauhassa; tuo vaaleatukkainen kynähametyttö yhtälailla. Lokki saa lentää rauhassa, pulu nokkia maasta löytämiään aarteita. Me saamme istua tässä kahvilassa rauhassa: minä ja nuo kolme espressoa juovaa ihmistä, joista yhdellä on nahkainen turkki; nuo kaksi tummapartaista miestä, jotka selaavat pientä kännykänruutua. Viereinen nainen pyytää minua vahtimaan taaperoaan sillä välin kun käy itse vessassa, toinen jättää tietokoneensa pöydälle mennessään tupakalle. Nainen kulkee ohi vauva kantoliinassa, mies pyöräilee reppu etukorissaan, ja tuossa tulee koko joukko ihmisiä kaupunkipyörillä – –

Aurinko värittää kuvioita taloihin, ikkunat ovat auki, autot ja skootterit ajavat enimmäkseen sulassa sovussa, kiharatukkainen tyttö potkulaudallaan on päässyt koulusta lounaalle, hän odottaa äitiään suojatien reunalla ja yli päästyään potkuttelee kovaa kotiportille. Puoliltapäivin Pariisi on aina täynnä lapsia, elossa. Se on ihme.

Mainokset

5 kommenttia artikkeliin ”Kaikesta huolimatta emme tapa toisiamme

  1. Moi Laura! Terveisiä Pariisiin toisilta korikulmilta Haagasta. Kiitos kirjoituksistasi; ajatuksistasi ja sanoistasi, niiden kauneudesta ja viisaudesta.

  2. Hei Laura, olipa yllätys. Piilomajan kommentistasi löysin tänne – ja käsittääkseni olet sama Laura, joka kirjoitti Nuttujuttuja joskus. Voitit blogiarvonnassani jotakin.

    Olet siis Pariisissa, kiva kuulla. Minäkin olen, yhä – ollut jo 25 vuotta. Tule käymään, jos ehdit.

    Tämä oli lohdullinen teksti varsinkin loppuosiltaan. Samoja olen ajatellut minäkin. Olen huomannut, että pelko saa enemman valtaa kotona uutisia lukiessa, kuin silloin kun on liikkeessä.

    • Hei Sari, hauskaa todella, että löysit tänne. Sama olen! Ja hyvä kuulla, että löysit lohdullisuutta.

      Liikkeessä oleminen auttaa tosiaan, ja toisten kokemusten kuuleminen myös. Taidankin tehdä metromatkan Place de Clichylle lähiaikoina!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s