Maanantaiaamuna herään ahdistukseen. Olen nähnyt unta, että joku on määrännyt kaikki Pariisissa asuvat kirjoittajat ja piirtäjät tapettaviksi.

Eilen matkustin metrolla ensimmäistä kertaa iskujen jälkeen. Pakotin itseni laskeutumaan metrotunneliin. Kun takanani henkilö nousi taittoistuimelta ja istuin kolahti kovaa, meinasin pompata omalta tuoliltani. Kasvoni vääntyivät irvistykseen ja kyyneleet tulivat silmiin siinä, metromatkalla.

Tämä on luullakseni juuri se reaktio, jota terroristit perjantaisella teollaan tavoittelivat. Jatkuva pelko.

***

Mielessäni pyörii radikalisoitumiseen erikoistuneen tutkijan Juha Saarisen haastattelu, jonka joitakin viikkoja sitten tein Kirkko & kaupunkiin. Saarisen pääviesti oli, että juuri pelko ja vastakkainasettelu ruokkivat radikalisoitumista. Isis toivoo, että me täällä Euroopassa ryhtyisimme pelkäämään kaikkia muslimeja ja panemaan rajoja kiinni, jotta kenenkään ei enää kannata paeta heidän kalifaatistaan. Tekemään juuri sitä, johon moni suomalainenkin nyt turvaa: jakamaan somessa kauhua ja vastakkainasettelua levittävää materiaalia, joka valaa uskoa tietyn ihmisryhmän kaikkinaiseen pahuuteen. Uskomaan siihen, että terroristeja on läjäpäin soluttautuneina turvapaikanhakijajoukkoihin.

Saarinen totesi lokakuussa, että soluttautumistapauksista ei ole mitään näyttöä. Turvapaikanhaku ei ole erityisen sulava keino päästä mihinkään maahan ja toimia siellä vapaasti.

Nyt yhden Pariisissa itsensä räjäyttäneen terroristin läheltä löytyi Syyrian passi. Hyvin pian oli selvillä, että kaveri on saapunut maahan lokakuussa Kreikan, Makedonian ja Serbian kautta. Saarisen sanat takovat mielessäni.

Ihmettelen, että terroristit ovat halunneet jättää jälkeensä passin. Lisäksi ihmettelen asiaa ihan käytännössä: miten hyvin suunnitellussa iskussa on voitu luottaa siihen, että Serbiasta turvapaikkaa hakenut mies on Pariisissa valmiina tuhoisiin terrori-iskuihin illalla 13. marraskuuta?

On odotettava lisätietoja. Asiantuntijat pitävät toistaiseksi mahdollisena, että passi ei kuulunut terroristille tai että se oli terroristien tahallaan mukaan ottama väärä johtolanka, jonka tarkoitus on lisätä eurooppalaisten epäluuloa turvapaikanhakijoita kohtaan. Jihadisteja seuraava aktivisti Iyad El-Baghdadi summasi Twitterissä, että islamisteja sylettää eniten eurooppalaisten humaani suhtautuminen pakolaisiin. Se on täysin vastakkainen heidän toivomalleen pelkoreaktiolle. Ei olisi ihme, että passi olisi lavastusta.

Silti, kaikesta rationaalisesta pohdinnasta huolimatta, minua pelottaa. Pelon valta tuntuu mahassani sykkyränä, päässäni kivistyksenä, unessani outoina kuvina. Se saa minut kiroamaan sitä, että olen tullut Pariisiin pitääkseni työpaikkoinani juuri kahviloita, sellaisia kuin Le Carillon ja vanha kantapaikkani La Bonne Bière (johon sittenkin iskettiin, vaikka vielä edellisen kirjoitukseni aikaan luulin toisin). En halua mennä kahvilaan, en etenkään yksin – vaikka yleensä nautin suuresti juuri yksinäisyydestä, ja voi kuinka rakastankaan pariisilaisia kahviloita! Pelko saa minut jännittämään metromatkoja ja kovia ääniä, vilkuilemaan epäluuloisena ikkunasta joka kerta kun joku raahaa jäteastiaa (sen pyörät hakkaavat asfalttiin konekiväärimäisesti: ta-ta-ta-ta). Ensimmäistä kertaa elämässäni voin hatarasti kuvitella, miltä täytyy tuntua ihmisistä konfliktialueilla. Syyriassa ja Irakissa tällaista on joka päivä.

Suurimmat taistelut käyn nyt omaa pelkoani vastaan. Se on pahin viholliseni; ei se, että kuolisin kamalassa iskussa (voinhan kuolla milloin vaan, miten vaan), vaan se, että menetän turvallisuudentunteeni. Silloin toimin toisin kuin analyyttinen minäni muuten: lamaudun, katkeroidun ja jään poteroon, josta käsin on vaikea koskaan oppia mitään.

Saarisen haastattelua muistellen ajattelen, että omaa pelkoa vastaan taistelu on oikeastaan taistelua terrorismia vastaan. Siihen voi jokainen osallistua.

***

Maanantaiaamun ilo on ystävän viesti siitä, että hänen vaivalla alkanut raskautensa jatkuu onnellisesti. Maailmaan syntyy uusia lapsia. Haluan, että he syntyvät toivoon ja elämäniloon, eivät pelkoon.

Siksi on mentävä metroon, tänäänkin.

Eilen söimme illallista matalan sohvapöytämme ääressä: alkuruoaksi kurpitsakeittoa, sitten mustekalaa ja maailman parasta vihreää salaattia, lopuksi juustoa ja patonkia.

Olemme onnellisia täällä, totesimme. Olimme tulleet Pariisiin vajaat kaksi viikkoa aiemmin, palanneet vanhoille kotikulmillemme kymmenenteen kaupunginosaan.

Kesken hyvän keskustelun kuulin, että puhelin makuuhuoneessa piippasi. Unohdin sen heti.

Pian piippasi Miikan puhelin.

Veljeni Suomesta siellä kysyi, olemmeko kunnossa. Pariisissa on ammuttu.

Kello oli noin puoli yksitoista.

***

Olimme päättäneet jäädä illaksi kotiin. Väsytti kahden viikon intensiivinen kävely, onnellinen tutkailu tutuilla ja vieraammilla kulmilla. Päivällä olimme käyneet 16. kaupunginosassa, alueella jolla en aiemmin ollut käynyt. Siellä kiinnitin huomiota poikkeuksellisen näköiseen rakennukseen, jonka kyljessä luki suurin kirjaimin ”Molitor”. Söimme lounasta eräässä kulmakuppilassa ja minulta kysyttiin, olenko itävaltalainen.

(Myöhemmin, kotiin palattuani, luin netistä, että Molitor on hotelli, ja että siellä oli pommiuhka samana aamupäivänä. Siellä majaili Saksan jalkapallojoukkue, jonka oli määrä pelata illalla Ranskaa vastaan Stade de Francella.)

Palasimme kotiin neljän maissa. Jäimme pois metrosta Republiquella, aika lähellä kotia. Lähdin vielä katsastamaan yhden potentiaalisen työkahvilan kanaalin varteen. Miikka lähti ruokaostoksille.

Kävelin kotiin hyvin tavallista reittiä: kanaalin yli ja lempikatuani Rue Bichat’a, ohi Le Carillon -baarin ja Le Petit Cambodge -ravintolan. Porukkaa istui terasseilla. Perjantai! Poikkesin vielä Le Petit Cambodgen viereiseen kauppaan – yhteen lähikaupoistamme – ostamaan mehua aamuksi.

Miikka tuli tahollaan ohi entisen Le Phare -ravintolan Rue Fontaine au Roin ja Rue Faubourg du Templen kulmassa. Siellä olen kirjoittanut ensimmäistä pitkää käsikirjoitustani, istunut monet kerrat tietokoneen kanssa ja ilman, sinne olemme vieneet vieraita syömään jo kahdeksan vuotta sitten täällä asuessamme.

Illan kuluessa meille selviää, että Le Carillonin, Le Petit Cambodgen ja entisen Le Pharen terasseilla on kuollut ihmisiä (myöhemmin käy tosin ilmi, että Le Pharen sijasta ammuttiinkin viereisessä pizzeriassa). Kun veli lähettää Hesarista ruutukaappauksen, jossa näkyy Le Carillonin markiisi, kysyn Miikalta: mikä Le Carillon tuo siis on?

Vaikka tiedän kyllä.

***

Olemme syöneet rauhassa. Emme ole kuulleet laukauksia, mikä on oikeastaan ihme, niin lähellä niitä ammuttiin. Naapurissa perhe on nauranut yhdessä kovaan ääneen, kuten tavallista, eikä talon äänieristyksessä ole kehumista. Ehkä heidän naurunsa peitti kalashnikovien äänet. Ja silti vain pienen matkan päässä ihmisiä on samaan aikaan ammuttu kuolleiksi, ehkä juuri sillä hetkellä kun puraisin ensi kertaa haltioituneena sitruunalla maustettua mustekalarengasta. Ranskalainen ruoka!

Kun avaan viestimet, tulee shokki. Kirjoitan perheelle Whatsupiin vain ”voi vittu”, koska en pysty muuhun. Huomaan täriseväni, ajattelen hysteerisesti että ne tulevat varmasti seuraavaksi tänne. Laitamme television ja kaikki mahdolliset viestikanavat päälle, suora lähetys tulee korttelin päästä. Kun avaamme ikkunan, sisään kantautuu sireenien ulvonta.

Olen paniikissa. Ensimmäinen intuitiivinen ajatus on, että täältä on päästävä pois, että muutan metsään ja kaivaudun kuoppaan. Lopetan kaiken julkisen työn. Mutta miten pääsen pois? (Ranskan rajat on suljettu.)

Välillä on vaiennettava media ja kuunneltava rappukäytävää. Tuleeko joku? Mitä tapahtuu? Puuportaista kuuluu silloin tällöin askelia, jotka tuntuvat turvallisilta siinä tapauksessa, että niitä seuraa selkeä oven kolaus. Joku on päässyt kotiin. Tallennan Redditistä lukemani, Pariisin viranomaisten ilmoittaman hätäpuhelinnumeron kännykkään.

***

Ajattelen: Meillä ei ole kotona kovin paljon ruokaa. Emme ole halunneet ostaa juuri mitään varalle, koska kaappitilaa ei ole ja kaupat ovat vieressä. Se tuntuu nyt huonolta idealta.

Ajattelen myös sitä, miten mahdollista olisi ollut, että olisimme olleet ulkona tänä iltana. Olisimme hyvin voineet kävellä Rue Bichat’a kohtalokkaalla hetkellä. Tai jos olisimme olleet kilometrien päässä kotoa, meillä ei olisi ensinnäkään nettiä eikä myöskään paikkaa mihin mennä. Emme tunne täältä ketään.

Entä jos olisin ollut yksin liikkeellä? Tai jos Miikka olisi, ja minä olisin ollut kotona? Olo on kaksinkin kamala, mutta jos vielä olisi pitänyt pelätä toisen puolesta…

***

Pariisissa asuva kirjailija Pamela Druckerman kirjoittaa New York Timesiin jo pari tuntia iskujen jälkeen selkeän koosteen tapahtumista. Siitä selviää, että hänen miehensä on samaan aikaan toimittajana Stade de Francella ja lapset kotona jossakin täällä meidän nurkilla lastenhoitajan kanssa; hän itse on illalliskutsuilla. Ihmettelen, että kukaan voi olla niin selväjärkinen tässä tilanteessa, pystyä kirjoittamaan koherentin tekstin. Minä en pysty kirjoittamaan kahta sanaa enempää.

***

Kun muutama tunti piinaa on kulunut, laitamme valot pois. Pimeässä istuminen tuntuu turvallisimmalta, vaikka tv jää vielä päälle. Miikka käy välillä ikkunassa, mutta sieltä näkyy vain sisäpiha ja naapurien valot. Moni valvoo, vaikka ollaan jo pikkutunneilla.

Joskus neljän jälkeen uutiset alkavat toistaa samoja haastatteluja, sireenit ovat hiljenneet, hatara rauha vaikuttaa palanneen. Päätämme yrittää levätä. Jätämme puhelimet päälle. Jos jotain tulee. Nykymaailmassa asiat tiedetään usein paremmin etäällä tapahtumista. Tässäkin tapauksessa tuntuu, että Ranskan media on hidas reaktioissaan verrattuna jopa Helsingin Sanomiin. Reddit on nopein mutta välittää myös väärää tietoa.

***

Kello 10.30 herään piippaukseen. Ranskan suurlähetystö kehottaa tekstiviestillä pysyttelemään sisätiloissa. Äiti soittaa. Tärisen.

Heti, kun saamme mediavälineet auki, huomaamme, että tiedotusvälineet etsivät haastateltavia, Miikan kaveri STT:ltä kertoo että freetoimittajillekin on tarvetta. En voi edes harkita asiaa. Pyöritän päätäni niin kuin en osaisi puhua. Onkohan tänä aamuna vielä tapahtunut jotakin lisää? (Onneksi ei.) En voi edes ajatella elämää tätä hetkeä pidemmälle, huomista tai seuraavaa viikkoa, jolloin minun on määrä tehdä töitä, kirjoittaa, pariisilaisessa kahvilassa.

Ikkunasta ulos katsoessani huomaan, että aurinko paistaa ja alakerran asunnossa mies tekee remonttia kuten kaikkina edellisinäkin päivinä. Naapurissa on ikkuna auki. Se rauhoittaa. Aamukahvissa on tuttu maku.

***

Seuraamme nettiä niin tarkasti kuin pystymme: Twitter, Reddit, lehdet. Päivitämme Facebookiin, ihmiset kommentoivat. Se tuntuu hyvältä. Vaikka olemme pienessä kaksiossa, kaukana kaikista tutuista, kahden, meillä on kosketus ulkomaailmaan, he tietävät että me olemme täällä, me voimme puhua.

Kun murhista on kulunut puoli vuorokautta, olemme yhä shokissa mutta sanomme toisillemme ääneen sen mitä oikeasti ja rationaalisesti ajattelemme: että pelolle ei voi antaa valtaa. Ei saa. Meidän tehtävämme on vahvistaa toisen maailman ääntä, sen jossa iloitaan elämästä ja vapaasta yhteiskunnasta. Twitterissä syytellään muslimeja ja turvapaikanhakijoita, mikä on tietenkin juuri se mitä iskujen tekijäksi ilmoittautunut Isis nyt haluaa tapahtuvan. Se haluaa maailman jakautumista, sellaista tilannetta jossa tavallisten muslimien on pakko kääntyä sen puolelle, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Päätämme tehdä teon, joka, erikoista kyllä, tuntuu terrorismin vastaiselta aktilta: avata kaksion lukot, uskaltautua ulos, kauppaan. Miikka kuvaa koko matkan. Tunnelma kulmillamme on vaisu, mutta kaduilla on ihmisiä, liikkeet ovat auki. Joku pesee pyykkiä pesulassa. Ihmisiä istuu lähimmän kuppilan terassilla. Kulmakaupan irakilaismies on töissä kuten aina, todennäköisesti myös eilisiltana, mutta hän hymyilee kuin mitään ei olisi tapahtunut. Turkkilaisen teehuoneen edessä miehet tupakoivat, niin kuin eilen, toissapäivänä ja kahdeksan vuotta sitten. Tämä kaikki tuo toivon.

***

Rue Bichat’lle on kerääntynyt ihmisiä ja toimittajia. Moni kuvaa. Maahan on laskettu kukkia, sahanpuru peittää juuri ja juuri verijäljet. Le Petit Cambodgen ikkunat on peitetty tavanomaisella metallirullalla, mutta Le Carillonin ikkunoissa luotien jäljet eivät jätä arvauksien varaa. Tunnelma on yllättävän tyyni. Vain jotkut itkevät. Tänne tehdään nyt pyhiinvaellusta, ihmisiä tulee monesta suunnasta, mutta pariisilaiset eivät anna pelolle valtaa. He eivät jää sisälle.

Lähikaupassakin on tavallinen lauantai. Vapaaehtoiset ottavat vastaan ovella mutta eivät eilisen tähden vaan siksi, että käynnissä on ruokakeräys vähäosaisille. Myyjät purkavat kuormia, joku rouva etsii lempihilloaan. Kun ostan pain au chocolateja leipomosta, nainen tiskin takana toivottaa hymyillen: Passez une bonne journée, madame (viettäkää hyvä päivä, rouva). Se tuntuu lahjalta.

Tajuan, että nämä ihmiset ovat suurkaupungin asukkaita. Tämä ei ole heille ensimmäinen terrori-isku. Heidät kaikki on joskus evakuoitu jostakin pommiuhan takia. Minä puolestani olen kotoisin pienestä Suomesta, siitä maasta jota aina ensinnä kehutaan turvalliseksi.

Suomessa on totuttu olemaan varovaisia, tasapainottelemaan. On sellainen kylmän sodan perinne. Ettei kukaan vaan suutu! Kotimaassani ollaan myös hyvin varovaisia puolustamaan oikeiksi koettuja arvoja, vaikkapa sellaisia kuin vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Täällä näiden sanojen merkitys on pyhä, ja ne on kirjoitettu useisiin kukkapuskiin murhapaikalla. Täällä ihmiset päästävät lapsensa ulos, he lähtevät itse, he eivät suostu alistumaan terrorille, pelolle, alistamiselle. He osoittavat myös teoillaan, että meitä ei murreta, te ette voi viedä meidän ihanteitamme ja ylpeyttämme, se ei ole mahdollista edes tappamalla.

En kannata uhkarohkeutta, mutta tätä ihanteellisuutta ihailen. Se tekee maailmasta paremman paikan, myös silloin kun pahan valta tuntuu kasvavan ympärillä. Vaikka pahaa on, hyvyys voittaa. Hyvyys voittaa, vaikka minun maailmani ei ole enää sama.