Täällä, poissa

jossain

Kun heräsin perjantaina, avoimesta ikkunasta kiemurteli leikatun nurmen tuoksu.

Leikatun nurmen tuoksu on minulle Suomen tuoksu. Sitä en ole koskaan haistanut muualla. Pariisilaispihoilla ei ole nurmia, beniniläispihoilla ei varsinkaan.

Niin, olen Suomessa taas.

Minussa on sellainen valuvika, että sieltä missä olen kaipaan aina toisaalle. Nyt katson Pariisin näyttelyitä ja ajattelen: miksen ole enää siellä, miksen mennyt sinne. Ja kun olin siellä, en minä jatkuvasti näyttelyissä ravannut. Elin arkea. Tein töitä, tulin kotiin, söin, katsoin elokuvia. Kävelin, kävin Emmauksessa, joskus torilla. Lopulta yllättävän harvoin torilla.

Viimeisenä päivänä, kun kävelin hammamiin, satoi vaatteeni märiksi. Katto alkoi tiputtaa vettä sänkyyn.

Viimeisellä viikolla tajusin, että olin ollut alkua lukuun ottamatta koko Pariisin-ajan, seitsemän kuukautta, poikkeuksellisen paljon kotona. Että me molemmat olimme. Ei iltamyöhän elokuvia eikä lasillisia, ei pitkiä ravintolaillallisia, ei kovinkaan paljon astumista täysin tuntemattomalle maaperälle: outoihin lähiöihin, uusille kursseille, vieraisiin kaupunkeihin. Emme me olleet sitä ajatelleet, mutta niin olimme toimineet.

Tälle on yksi syy, se joka muutti koko seitsemänkuisemme ihan toiseksi kuin olimme uumoilleet. Kepeyttä, sitä paljon Pariisilta odotettua ja huolella valmisteltua, kesti kaksi viikkoa.

Sitten tuli perjantai kolmastoista, lämmin ja hilpeä marraskuun päivä aina kello 21.20 asti. Se mitä tapahtui muutti joitakin asioita huomaamatta, pinnanalisesti, myös sellaisten elämässä jotka eivät joutuneet tulilinjalle.

Olen suoraryhtisempi kuin seitsemän kuukautta sitten. Silti tai siksi. Tätä aikaa ei voi erottaa terrorismin haavasta, on mahdotonta sanoa mikä olisin ilman sitä, millainen olisi ryhtini ja käyttäisinkö huulipunaa. Aikoihin emme ole enää pelänneet, mutta koko ajan olemme odottaneet uutta odottamatonta, sitä joka naksauttaa arjen taas vähän vinoon, tai paljon, ja maailman. Hätätila Ranskassa jatkuu, sitä pidennettiin taas toukokuun lopussa.

Mutta nyt: leikattuja nurmia, persiljantaimia, rusakko takapihalla.

Kaikesta huolimatta emme tapa toisiamme

Memepasmal

On mennyt melkein kolme kuukautta (tästä). Olen lopettanut terrorismiuutisten lukemisen. Äkkiä ne tulvivat yli, kiristävät, kauhistavat; näen taas uhkia joka puolella, pelko on nostanut päätään. Sellaista on, aina välillä, juuri nyt. Uutisia, joita en lue, on paljon, edelleen joka päivä: uusia uhkauksia, uusia pidätettyjä, uusia löydettyjä, paljastuksia tutkinnasta. Eräänä päivänä viime viikolla julkisuuteen tuli Sonia, nimi ja ääni muutettuna, nuori nainen jonka ansiosta torstaiksi 19. marraskuuta suunnitellut iskut Defensen kauppakeskukseen, poliisiasemalle ja päiväkotiin pystyttiin estämään.

Hänen elämänsä tästä eteenpäin? Hänen on mentävä maan alle, suostuttava jatkuvaan poliisivartiointiin, ehkä vaihdettava nimensä. ”Minut on eristetty muusta maailmasta ja elän tapetuksi tulemisen pelossa”, Sonia sanoo medialle. Loppuuko uhka hänen kohdallaan joskus, laantuuko se? Millaisessa tilanteessa poliisivartiossa ollut ihminen uskaltaa jättää vartijansa?

Se on kierre: mitä enemmän meillä on turvavälineitä, turvatoimia ja turvamiehiä, sitä tiukemmin olemme sidoksissa heihin. Emme uskalla päästää irti, sillä tietty turvan taso muuttuu normiksi. Totumme näkemään poliiseja ja sotilaita pitkäpiippuisine aseineen kadulla. Totumme siihen, että joku vartioi. Jos kehitysmaassa kuljemme koko ajan ilmastoidulla autolla tutun kuljettajan kyydissä, meidän on vaikea uskaltautua puskataksiin, minun on. Ja silloin syntyy harha siitä, että puskataksi on vaarallinen, että kadulla kulkeminen on vaarallista, että elämä ilman poliisivalvontaa on.

Onko se?

***

Japanilaisarkkitehti Tomohiro Hata on suunnitellut puulla sisustetun talon, jonka yläkerta on parvimainen mutta vailla minkäänlaista kaidetta. Se avautuu alakerran korkeaan tilaan saumattoman ja minimalistisen näköisesti mutta herättää kysymyksen, miten perheen pienet lapset pysyvät kotonaan hengissä. Hehän voivat astua ohi ja tipahtaa kerroksesta toiseen, kesken leikin. Se on vaarallista. Niin me olemme oppineet.

Asukkaat, näin kertoo Designboom-sivusto, kuitenkin uskovat, että jos kaikki mahdolliset vaaranpaikat poistetaan ympäristöstä, ihmiset eivät enää osaa toimia pienimmänkään riskin kohdatessaan.

Kaiteetonta taloa voi pitää hölmönä ideana mutta kysymys siitä, kuinka suuri turvallisuudentunne meille tekee hyvää, on tärkeä. Ja sekin, mikä lopulta tekee ympäristön turvalliseksi.

Pariisissa kävelijä ylittää usein siltoja, joissa on nykystandardein mitattuna liian matalat kaiteet, ja seuraa joenpenkkoja, joissa kaiteita ei ole lainkaan. Hän näkee jatkuvasti koiria, jotka kulkevat vapaina, vaikka vieressä virtaa vilkas autotie, ja kulkee portaita, joissa on ihan väärät mittasuhteet turvalliseen askellukseen, kaiken ikäisille. Pariisin puistossa lapset tasapainoilevat korkeilla kivillä ja huitovat kepillä lampeen. Monet kiipeilytelineetkin näyttävät hurjilta surmanloukuilta. Tämä kaikki on täällä normaalia, Suomessa vaarallista.

On pakko suostua siihen, että elämä on riski. Voimme pudota kaiteesta huolimatta tai jopa sen takia, voimme kuolla kotona vaikka se olisi pehmustettu. Terroristit voivat hyökätä tähän kahvilaan vaikka ovella olisi poliisi. Charlie Hebdon päätoimittaja Charbilla oli jatkuva poliisivalvonta jo tammikuussa 2015, kun hänet murhattiin. Poliisi sai iskussa myös surmansa, hän odotti ampujia väärällä ovella.

***

Muutama ilta sitten istuessamme aperitiivilla läheisessä bistrossa ihmettelin, miten tämän kokoinen kaupunki ylipäätään voi lainkaan toimia ilman täyttä kaaosta. (Sekin bistro on vilkkaassa, kolmen kahvilan värittämässä risteyksessä. Hyvä kohde hyökkäykselle, ellei pääministeri asuisi siitä lähtevällä kadulla – sen takia yhden kahvilan edessä seisoo aina sinipukuinen santarmi aseineen.)

Ihmisiä on ydin-Pariisissa, vain 105 neliökilometrin alueella, 2,2 miljoonaa. Lisäksi täällä on vuoden aikana 47 miljoonaa turistia ja läpikulkijaa, sellaisia kuin minä. (Vertailun vuoksi: Helsinkiä on 185 neliökilometriä, asukkaita 600 000, yöpymisiä majoitusliikkeissä 3,2 miljoonaa vuodessa.) Kuitenkaan täällä ei koko ajan joku tapa toisia. 20 vuodessa (1994–2013) Pariisissa murhattiin vain 3137 ihmistä, ja heistäkin useimmat mittausjakson alkupuolella. Tasaisestikin jaettuna tämä tarkoittaisi vain noin 156 ihmistä vuodessa.

Kun katson ulos, näen kaupungin, joka on kaunis, täynnä ihmisen tekemiä häkellyttävän hienoja yksityiskohtia. Mitä tahansa voi tapahtua, mutta tosiasiassa me elämme ihmettä: tavattoman vähän tapahtuu mitään pahaa verrattuna siihen, kuinka paljon meitä täällä on.

Tuo pipopäinen tumma mies, joka kulkee katuharjan kanssa, saa mennä rauhassa; tuo vaaleatukkainen kynähametyttö yhtälailla. Lokki saa lentää rauhassa, pulu nokkia maasta löytämiään aarteita. Me saamme istua tässä kahvilassa rauhassa: minä ja nuo kolme espressoa juovaa ihmistä, joista yhdellä on nahkainen turkki; nuo kaksi tummapartaista miestä, jotka selaavat pientä kännykänruutua. Viereinen nainen pyytää minua vahtimaan taaperoaan sillä välin kun käy itse vessassa, toinen jättää tietokoneensa pöydälle mennessään tupakalle. Nainen kulkee ohi vauva kantoliinassa, mies pyöräilee reppu etukorissaan, ja tuossa tulee koko joukko ihmisiä kaupunkipyörillä – –

Aurinko värittää kuvioita taloihin, ikkunat ovat auki, autot ja skootterit ajavat enimmäkseen sulassa sovussa, kiharatukkainen tyttö potkulaudallaan on päässyt koulusta lounaalle, hän odottaa äitiään suojatien reunalla ja yli päästyään potkuttelee kovaa kotiportille. Puoliltapäivin Pariisi on aina täynnä lapsia, elossa. Se on ihme.

Mitäs mä sanoin ja muita viisauksia – terrorin vuosipäivä

Eräänä iltana noin kuukausi sitten istuimme siemailemassa olutta Place du Tertrellä, kun eräs aukion lukuisista karikatyyripiirtäjistä lähestyi. ”Teillä on mielenkiintoiset kasvot, haluaisin mieluusti piirtää teidät”, hän sanoi puolisolle.

Jäimme miettimään, mitä hän tarkoitti. Herkullista nenää? Houkuttelevia ryppyjä otsassa? Tarpeeksi isoa tukkaa? Olisiko puolisosta erityisen helppo tehdä karikatyyri? Entä minusta?

Emme ottaneet tarjousta vastaan, emme saa koskaan tietää.

***

Tasan vuosi sitten terroristit ampuivat kahdeksan Charlie Hebdo -satiirilehden toimituksen jäsentä kuoliaaksi kahden kilometrin päässä paikasta, jossa nyt istun kirjoittamassa. Samassa rytäkässä he ampuivat neljä muuta ihmistä.

Eilen me istuimme 800 metrin päässä ampumapaikasta, elokuvateatterin päivänäytöksessä, katsomassa dokumenttia L’Humour à mort (”tappavaa huumoria”), joka kertoo Charliesta ja sen tekijöistä – siitä, mikä edelsi terrori-iskua ja siitä, mitä seurasi.

Elokuvan toinen tekijä Daniel Leconte teki Charliesta dokumentin jo vuonna 2007. Osa uudenkin leffan materiaalista on hänen arkistostaan: mukana on ammuttujen piirtäjien Charbin, Cabun ja Tignousin haastatteluja.

Myös Suomessa julistettiin vuosi sitten Je suis Charlie. Hyvin kuuluivat kuitenkin myös äänet, jotka heti tuoreeltaan kommentoivat lehdentekijöiden kaivaneen verta nenästään piirroksillaan (esim. antropologi Sami Laaksonen Kulttuurivihkoissa). Ei pyhää saa pilkata, sanottiin, ja että Charlie Hebdon kuvat ovat vain yksi osoitus Ranskan kolonialistisesta asenteesta kaikkia muita kohtaan. Vähän tuli mieleen se kuuluisa ”mitäs mä sanoin”, viisaus josta on aina yhtä vähän hyötyä.

En tiedä, kuinka laajasti kritisoijat tunsivat Charlien piirroksia (minä en ainakaan tuntenut ennen terrori-iskua, vaikka olin asunutkin Ranskassa), mutta oikeastaan sillä ei ole väliäkään.

Dokumentti nimittäin muistuttaa, miten hullun vaikutelman kritiikki siinä kohtaa antoi: se tuntui sanovan, että joitakin kysymyksiä ei vain pitäisi kysyä eikä joitakin piirroksia julkaista, sillä se saattaa suututtaa ihmisiä, jotka sitten (puolioikeutetusti, ehkä jopa automaattisesti) ryhtyvät ampumaan.

Toki on tärkeää pohtia sitä, miten globalisoituneessa maailmassa kunnioitamme toisia ja miten opimme ymmärtämään erilaisia kulttuureja ja uskonnollisia käsityksiä. Mutta kun tätä pohdintaa harjoitetaan silloin, kun ihmisiä on juuri tapettu vääränlaisten piirrosten vuoksi ihan oikeassa elämässä, paikka ja aika ovat mahdollisimman vääriä. Olkoon Ranska kuinka kolonialistinen hyvänsä ja Charlie Hebdon piirrokset kuinka onnettomia tahansa, oikeusvaltion on puolustettava ihmisten oikeutta elää rauhassa ja puhuttava kaikenlaista kuolemantuomiota ja oman käden oikeutta vastaan. Aina.

Emmehän me kai haluaisi elää vahtien jatkuvasti, että emme vain suututa terroristeja? (Vai elämmekö jo niin?)

Charlie ei suostunut, eikä suostu.

***

Charlie Hebdo julkaisi vuonna 2006 tanskalaisen Jyllands-Postenin kohutut Muhammed-pilapiirrokset. Saman numeron kannessa oli Cabun piirtämä Muhammed, joka silmänsä peittäneenä itkee: ”On rankkaa olla idioottien rakastama.”

Tietyt muslimiyhteisöt Ranskassa haastoivat tuolloin lehden oikeuteen. Se sai vapauttavan tuomion, ja myös valtiovalta asettui sananvapauden nimissä Charlien puolelle.

Charlie Hebdoa päätoimittanut Charb muistutti dokumentissa, että piirroksista ei tarvitse tykätä ja että niistä on lupa ärsyyntyä. Silti, hän sanoi, ei tarvitse julistaa sotaa ketään vastaan, saati eliminoida ketään: vastalauseet voi esittää omilla piirroksilla ja kannanotoilla.

Kynä ja kynä ovat paljon tasaveroisempi taistelupari kuin kynä ja ase.

Charb ei dokumentissa naureskellut ylimielisesti uskonnolle tai uskovaisuudelle. Hän ei vaikuttanut militantilta ateistilta; pikemminkin hänen asenteensa tuntui kysyvältä. Minusta useimmat Charlien piirroksetkaan eivät naureskele uskonnolle halveksivasti. Sellainen on aina tylsää ja halpaa huumoria. Parhaat kuvat pilkkaavat väkivaltaa ja nauravat ekstremisteille. Ne ovat kysymyksiä: Tämänkö me hyväksymme? Charlien kuvat ovat usein myös täsmälleen samanmielisiä monien, monien uskonnollisten johtajien lausumien ja lehtikirjoitusten kanssa: ne kritisoivat sitä, että uskonto on valjastettu väkivallan keppihevoseksi.

Dokumentissa piirrostensa takia ammutut ihmiset muistuttavat haudan takaa, että meidän on voitava puhua maailman tapahtumista ja ihmisten tekemisistä. Jos kaikesta maailmalla nyt tapahtuvasta puhuu mainitsematta uskontoa, kyse on valehtelusta. On saatava kritisoida sitä, mitä tapahtuu, on saatava ihmetellä sitä, on saatava kysyä – myös silloin, kun kritiikki osuu huonosti ja kysymykset ovat tyhmiä. Huonojakin kuvia on saatava piirtää, huonojakin tekstejä kirjoittaa.

Filosofi Elisabeth Badinter muistuttaa dokumentissa, että kaikkien niiden, joilla on julkinen ääni, on kannettava osansa puhumisen riskistä. Muuten barbaarit ovat voittaneet.

***

Jos karikatyristi olisi piirtänyt meidät sinä iltana Place du Tertrellä, olisimme todennäköisesti nähneet itsestämme jotakin, mistä emme kovin suuresti pidä. Minulla olisi ehkä ollut valtava nenä, teeskentelevä tukka, vain viiva ylähuulen paikalla ja eteenpäin työntynyt leuka. Piirtäjä olisi korostanut piirteitä, jotka kuitenkin ovat olemassa, totta. Olisinko suuttunut?

Jos olisin, mitä se olisi kertonut minusta?

***

Vatikaani suuttui, uutisoi tämän päivän Hesarikin. Reaktio liittyy eilen ilmestyneen Charlie Hebdon kanteen, jossa veriseen kaapuun pukeutunut partamies jumalan kaikkinäkevä silmä päänsä yläpuolella kantaa kalashnikovia. Vieressä on teksti: ”Vuosi myöhemmin tappaja on yhä pakosalla”.

Hyvä Vatikaani, tottahan se on! Jumalan nimissä tappavat terroristit mellastavat yhä, vaikka iskujakin he ovat matkan varrella ottaneet. Miksi tätä asiaa ei saa sanoa ääneen? Minusta kyseessä on pilakuva väkivaltaisesta ekstremististä.

Se, mitä oikeasti tapahtuu, on paljon pelottavampaa kuin siitä piirretyt kuvat tai kirjoitetut tekstit, ja paljon loukkaavampaa.

L’Humour à mort -dokumentissa Charb ihmetteli uskovaisia, jotka ajattelevat jumalansa loukkaantuvan jonkun kuolevaisen piirroksista. Eikö kerro vähäisestä uskosta se, että jumalan puolesta pitää olla huolissaan? Ajattelen samaan tapaan: luulisi jumalan kestävän luotujensa naurun! Voi, kuinka toivon sellaista Jumalaa!

Suuttumisreaktioista tulee etsimättä mieleen suomalainen sananlasku ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”. Jos näin on, Charlie Hebdon ja muiden pilapiirtäjien tehtävä on tärkeämpi kuin arvaammekaan.

Miksi taide auttaa

Kansanedustaja Elina Lepomäki pohti kiinnostavassa Twitter-keskustelussa, onko taiteella jokin objektiivinen arvo, ja että millä muulla sitä voi mitata kuin rahalla. Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin voittopuheen jälkeen sitä ovat selvästi pohtineet Suomessa muutkin.

Lepomäen kysymys askarruttaa minua. Oletan, että hän on joskus lukenut kirjan, katsonut televisiosarjaa, käynyt konsertissa tai teatterissa, elokuvissa tai taidenäyttelyssä. Ehkä hän on lukenut sarjakuvia, seurannut suomalaista designia tai nauttinut tietokoneen hyvin muotoillusta käyttöliittymästä. Ajatteleeko hän tosiaan, että hänen kokemansa taide on muuttunut arvokkaaksi vasta siinä kohtaa, kun joku on rahoittanut sen?

Ehkä hän ajattelee.

Yritän siis kertoa, miksi itse ajattelen toisin.

***

Kotikulmillamme kaksi viikkoa sitten tapahtuneet Pariisin terrori-iskut iskivät kulttuuriin: kahviloihin, konserttiin, jalkapallo-otteluun. Terroristit pitivät näitä paikkoja merkittävinä vapauden symboleina.

”Daesh on julistanut sodan kulttuuria vastaan, koska kulttuurin voima on sille sietämätön”, sanoi Ranskan kulttuuriministeri Fleur Pellerin Le Parisienissa 22.11. Hänen mielestään kulttuuri on joukkotuhoase pimeyden voimia vastaan. Ranska on perustanut solidaarisuusrahaston auttamaan kulttuuritoimijoita, joiden esityksiä on peruttu ja lipputulot laskeneet terrori-iskujen jälkeen.

”Terroristit haluavat polttaa kirjamme. Me avaamme aina vaan lisää kirjastoja”, Pellerin julistaa.

Olen mielissäni, sillä tarvitsen nyt asetta pelkoni selättämiseksi. Jos olen ihan rehellinen, juuri nyt pelkään kanssaihmisiä metrossa. Kaikki vastaantulijat näyttävät vähän epäilyttäviltä. Pohdin puolivakavissani, onko kenkäkaupan istuimeen piilotettu pommi ja räjähdänkö istuutuessani. Se on kestämätöntä.

Kaipaan muistutusta siitä, että ihminen osaa luoda hyvää. Haluan katsella kauniita vaatteita ja huolella suunniteltuja taloja, kävellä pieteetillä suunnitellussa puistossa, ihailla erikoisia maalauksia ja lukea tekstejä, joissa pyritään ymmärtämään ihmisyyttä.

Saan tästä iloa ja lohtua, jotka auttavat minua jatkamaan elämää, toimimaan. Ymmärtämään pelkoani ja käsittelemään vihaani.

Uskon, että taidetta ja kulttuuria tutkimalla voin lopulta oppia jotakin myös ihmisestä, joka päätyy räjäyttämään itsensä konserttisalissa marraskuisena perjantai-iltana.

Minusta on arvokasta, että taide vastaa tähän tarpeeseen, vaikka ei ole mittaria kertomaan, kuinka paljon vointini tai tuleva tuottavuuteni sen avulla kohenee.

***

Usein penätään, että taiteen ja tieteen pitäisi osoittaa hyödyllisyytensä. Lepomäkikin kyselee mittareiden perään. Se on ymmärrettävää mutta sisältää ongelman, joka on seuraava: on mahdotonta mitata, mistä taiteellisesta tai tieteellisestä saavutuksesta lopulta on hyötyä. (Ihan yhtä vaikeaa kuin on tietää etukäteen, mikä yritys menestyy.)

Ensin pitäisi määritellä hyöty. Onko huumekauppa hyödyllistä siksi, että siinä pyörii paljon rahaa? Onko viestintäassistentin/koodarin/sairaanhoitajan työ hyödyllistä vain siksi, että joku maksaa hänelle palkkaa?

Emme tiedä, millaisia ajattelutaitoja tai keksintöjä kymmenen minuutin kuluttua tai kauempana tulevaisuudessa tarvitaan. Einsteinin kehittelemä suhteellisuusteoria takaa nykyään sen, että arkeemme kuuluu esimerkiksi tarkka GPS-paikannus, kuten kosmologi Kari Enqvist blogissaan selittää. ”Lyhyesti: ilman suhteellisuusteoriaa GPS-paikannus ajautuisi päivässä pieleen kymmenen kilometriä”, hän kirjoittaa.

Mistä tahansa hyvin spesifistä tutkimuksesta voi odottamatta tulla koko maailmanhistorian mullistava. Jokin taideteos voi puhutella yli kulttuurirajojen tai estää vaikka vain yhden ihmisen itsemurhan. Tällainen hyöty on kuitenkin sillä tavoin välillistä, että itse lähteelle, ajatuksen alkuun ponkaisseelle taiteilijalle tai tieteilijälle, siitä ei koidu tuloa.

Saudi-Arabian Riadissa Mohammad Bin Nayef Centerissä entisiä ekstremistejä autetaan pääsemään irti islamismista antamalla heille maaleja, pensselit ja lupa ilmaista tunteitaan. Taideterapeutti Awad al-Yami kertoo NBC Newsille, että joillekin tämä on ihan uutta, koska osa radikaali-islamistisista ryhmistä pitää maalaamista ja piirtämistä epäislamilaisena. Tulokset ovat vakuuttavat: keskuksen mukaan jopa 87 prosenttia asiakkaista pääsee kiinni yhteiskuntaan.

Mitä hyöty siis on? Olen taipuvainen ajattelemaan, että se on jotakin muuta kuin jonkun kassaan kirjaostoksesta kilahtaneita euroja.

***

Toki taide, tiede ja kulttuuri myös työllistävät ihmisiä. Yksi kirjailija työllistää itsensä lisäksi kustannustoimittajaa, markkinointihenkilökuntaa, painon väkeä, graafikon tai kuvittajan, ehkä erillisen oikolukijan… Noin niin kuin alkajaisiksi. Jos kirjaa käännetään, työllistämisvaikutus lisääntyy yhä.

Ei se minusta ole huono yhden ihmisen panos verrattuna moneen muuhun eri aloilla työskentelevään. Mutta: edelleenkään ei voida etukäteen tietää, myyvätkö kirjailijan teokset nyt tai koskaan. Ehkä eivät. Ovatko ne siinä tapauksessa arvottomia?

Esimerkiksi Aleksis Kiven tuotantoa alettiin kunnolla arvostaa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hän eli äärimmäisessä köyhyydessä.

Nykyään tuemme taidetta ja kulttuuria julkisista varoista. Vuonna 2015 taiteen ja kulttuurin valtiontuki on noin 463 miljoonaa euroa, josta suurin osa tulee veikkausvoittovaroista. Olemme tehneet arvovalintoja: apurahojen verovapaus on tietoinen päätös, kuten Vesa Linja-aho blogipostauksessaan huomauttaa.

Arvovalinnoista voi ja pitää keskustella, mutta tosiasia on, että taideteosten tuottaminen – hyvä taide – vaatii aikaa ja ajattelua. Sitä tekevät yksittäiset ihmiset, jotka näin lisäävät yhteiseen hyvään: meidän yhteiseen kulttuuriseen pääomaamme. Yleensä heille ei kukaan maksa palkkaa.

***

Kun terrori-iskuista oli kulunut neljä päivää, menin Elifantreen keikalle Pariisin Ruotsi-instituuttiin. Olin yhä shokissa. Musiikki osui johonkin paljon syvemmälle kuin rationaalisuuteen pyrkivä analyysini. Se kävi kiinni paniikin ytimeen. Itkin. Tunsin konsertin jälkeen oloni kirkastuneeksi. Ajattelin, että ehkä elämä voittaa, sittenkin.

Olisiko hyvä mittari taiteen arvosta se, että joku itkee tai nauraa sen äärellä? Minusta se ei voi olla merkityksetöntä.

Lohtu, ilo.

Me olemme ihmisiä.

Pitääkö olla varuillaan?

Yritän ymmärtää, järjestellä palasia. Luen Julia Ioffen hienon jutun Isis-taistelijoiksi ryhtyneiden äideistä The Huffington Postista. Se selittää jotakin. Isis rekrytoi poikia, joilla on monenlaisia vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessään, jotka ovat hyvin nuoria ja tarvitsevat ympärilleen ihmisiä, joiden mielestä heillä on merkitys.

Luen Le Parisienista, että Pariisiin hyökänneiden jäljiltä hotellihuoneeseen jäi paitsi injektioruiskuja myös pizzaa ja suklaamadeleineleivosten rippeitä. Yritän kuvitella ihmistä, joka suunnitellessaan kuolettavia iskuja ostaa suklaamadeleineja.

Katselen terroristien kuvia, he ovat kaikki poikkeuksellisen suloisia poikia. Naapurit kuvailevat monia heistä nauravaisiksi, ”normaaleiksi”. Vihreästä Langasta luen tutkija Leena Malkin näkemyksen, että terrorismi on keskiluokkainen ilmiö. Köyhimpien resurssit menevät arjesta selviämiseen.

Samalla pelko sylkee yhä aaltojaan ylitseni. Ne jättävät jälkeensä myös vihaa ja epätoivoa, vaikka en niin haluaisi.

Eilen vietimme päivän Seinen toisella puolella, kilometrien päässä tapahtumapaikoista. Söimme hyvää ruokaa, tapasimme uusia, kivoja ihmisiä. Minulla oli huulipunaa, ja ostin vintagekaupasta lierihatun, italialaista villaa. Monta tuntia meni niin, etten juuri muistanut koko iskuja. Puhuimme niistä toki, mutta pelko ei tunkenut tunteisiini.

Kunnes illan pimennyttyä, eräällä terassilla latinalaiskorttelissa, musta pakettiauto pysäköi risteykseen.

Ei siitä sen enempää. Joku mies vain pysäköi risteykseen ravintoloiden väliin. Se on tavallista. Mutta… Niin, se pelko.

***

Kotiin palattuamme raskas verho laskeutui taas, kun luimme suomalaislehdet. Ne tiesivät kertoa, että iskuja suunniteltiin jo täyttä päätä La Défenseen, liike-elämän täyttämälle alueelle entisen yliopistomme lähelle. (Ranskalaislehdet eivät tosin pukahtaneet tästä asiasta mitään. Niissä on koko viikon ollut kauttaaltaan rauhoitteleva tunnelma.)

Mutta emme luovuta. Teemme töitä (tosin toistaiseksi kotona). Joka päivä menemme ulos. Tänään kävelimme Edith Piafin aukiolle 20. kaupunginosaan. Satoi, ihmisiä oli liikkeellä vähän. Istuimme kahvilassa, jossa katselin hiukan levottomana ympärilleni. Silti istuin kahvilla, uudessa lierihatussa ja huulet punattuina. Koska pitää. Koska haluan!

Tiistaina olimme suomalais-ruotsalaisen Elifantreen konsertissa, jonne suomalainen ystävä kutsui. Se oli paras idea pitkään aikaan (ja mikä bändi!). Ensimmäisen kappaleen itkin alusta loppuun, mutta noudatimme Ranskan kulttuuriministerin neuvoa: taiteella terrorismia vastaan! Hän sanoi näin lehdissä, muistutti, että juuri nyt tarvitsemme nimenomaan kulttuuria. Radiossa joku ranskalainen filosofi muistutti heti maanantaina, että myös filosofian aika on juuri nyt, meidän pitää ajatella ja analysoida tapahtunutta.

Nämä näkemykset muistuttavat minulle, miksi haluan olla tässä maassa. Täällä valtiovalta voi pitää taidetta ja ajattelua hyödyllisenä, elintärkeänä erityisesti silloin, kun maassa on poikkeustila.

***

Sitä olen pohtinut, pitääkö nyt olla varuillaan – ja jos pitää, mitä se tarkoittaa käytännössä. Miten ollaan varuillaan antamatta pelolle valtaa? Pelkoni kehottaa minua pysymään kaukana kaikista kahviloista ja baareista, varsinkin täällä meidän kortteleissa, mutta järki sanoo toisin: eivät ne toista kertaa samaan paikkaan iske, ainakaan juuri nyt. Tai jos iskevätkin, terrori-iskun kohteeksi joutuminen on silti hyvin epätodennäköistä.

Mutta mitä sitten pitäisi varoa? Pariisin julkisesta liikenteestä vastaava RATP tiedotti, että matkustajamäärät ovat terrori-iskujen jälkeen laskeneet 10 prosenttia. Olisiko järkeä vältellä metroa? Olisiko se varuillaan oloa vai pelkoa? (Minusta se kallistuu pelkoon.)

Huomenna on perjantai, iskuista on tasan viikko. Olisiko viisautta pysytellä toinenkin perjantai-ilta kotona?

Mutta: Terrorismin kauheus on juuri siinä, että se on niin irrationaalista ja yllättävää. Ei siihen voi varautua. Kaapataan lentokoneet ja ajetaan päin tornitaloja. Pukeudutaan poliisiksi ja teurastetaan ihmisiä saarella. Ammutaan kalashnikoveilla kahviloiden terasseilla ja konsertissa.

Sota on se erikoinen tila, jossa saa tappaa toisia, mutta tietyillä säännöillä. Terroristit rikkovat näitä sääntöjä, ne ampuvat selkään.

***

Aika moni suomalainen ystävä on kysynyt, kannattaisiko kuitenkin ”tulla kotiin, ainakin vähäksi aikaa”. Mutta kun. Juuri nyt minä olen kotona, tässä pienessä kaksiossa Pariisin kymmenennessä kaupunginosassa. Tunnen oloni kotoisaksi täällä, jos terrori-iskuja ei oteta huomioon. Voin paremmin kuin keskimäärin Suomessa.

Nukun sikeästi. Iskut eivät juurikaan tule uniini. Miikka totesi, että jos nyt lähtisimme pois, pakenisimme Suomeen, pelko muuttaisi alitajuntaan ja pilaisi yöunet. Valveillaoloaikana se tuntuu sittenkin paremmin hallittavalta.

Ja, jos nyt lähtisimme, olisi hyvin vaikea palata. Pelko jäisi, se söisi meidät. Ei syntyisi sitä, mitä nyt pitää syntyä, kaiken tämän seurauksena. Tästä kaaoksesta huolimatta, tai juuri sen ansiosta.

Suurin uhka on oma pelkoni

Maanantaiaamuna herään ahdistukseen. Olen nähnyt unta, että joku on määrännyt kaikki Pariisissa asuvat kirjoittajat ja piirtäjät tapettaviksi.

Eilen matkustin metrolla ensimmäistä kertaa iskujen jälkeen. Pakotin itseni laskeutumaan metrotunneliin. Kun takanani henkilö nousi taittoistuimelta ja istuin kolahti kovaa, meinasin pompata omalta tuoliltani. Kasvoni vääntyivät irvistykseen ja kyyneleet tulivat silmiin siinä, metromatkalla.

Tämä on luullakseni juuri se reaktio, jota terroristit perjantaisella teollaan tavoittelivat. Jatkuva pelko.

***

Mielessäni pyörii radikalisoitumiseen erikoistuneen tutkijan Juha Saarisen haastattelu, jonka joitakin viikkoja sitten tein Kirkko & kaupunkiin. Saarisen pääviesti oli, että juuri pelko ja vastakkainasettelu ruokkivat radikalisoitumista. Isis toivoo, että me täällä Euroopassa ryhtyisimme pelkäämään kaikkia muslimeja ja panemaan rajoja kiinni, jotta kenenkään ei enää kannata paeta heidän kalifaatistaan. Tekemään juuri sitä, johon moni suomalainenkin nyt turvaa: jakamaan somessa kauhua ja vastakkainasettelua levittävää materiaalia, joka valaa uskoa tietyn ihmisryhmän kaikkinaiseen pahuuteen. Uskomaan siihen, että terroristeja on läjäpäin soluttautuneina turvapaikanhakijajoukkoihin.

Saarinen totesi lokakuussa, että soluttautumistapauksista ei ole mitään näyttöä. Turvapaikanhaku ei ole erityisen sulava keino päästä mihinkään maahan ja toimia siellä vapaasti.

Nyt yhden Pariisissa itsensä räjäyttäneen terroristin läheltä löytyi Syyrian passi. Hyvin pian oli selvillä, että kaveri on saapunut maahan lokakuussa Kreikan, Makedonian ja Serbian kautta. Saarisen sanat takovat mielessäni.

Ihmettelen, että terroristit ovat halunneet jättää jälkeensä passin. Lisäksi ihmettelen asiaa ihan käytännössä: miten hyvin suunnitellussa iskussa on voitu luottaa siihen, että Serbiasta turvapaikkaa hakenut mies on Pariisissa valmiina tuhoisiin terrori-iskuihin illalla 13. marraskuuta?

On odotettava lisätietoja. Asiantuntijat pitävät toistaiseksi mahdollisena, että passi ei kuulunut terroristille tai että se oli terroristien tahallaan mukaan ottama väärä johtolanka, jonka tarkoitus on lisätä eurooppalaisten epäluuloa turvapaikanhakijoita kohtaan. Jihadisteja seuraava aktivisti Iyad El-Baghdadi summasi Twitterissä, että islamisteja sylettää eniten eurooppalaisten humaani suhtautuminen pakolaisiin. Se on täysin vastakkainen heidän toivomalleen pelkoreaktiolle. Ei olisi ihme, että passi olisi lavastusta.

Silti, kaikesta rationaalisesta pohdinnasta huolimatta, minua pelottaa. Pelon valta tuntuu mahassani sykkyränä, päässäni kivistyksenä, unessani outoina kuvina. Se saa minut kiroamaan sitä, että olen tullut Pariisiin pitääkseni työpaikkoinani juuri kahviloita, sellaisia kuin Le Carillon ja vanha kantapaikkani La Bonne Bière (johon sittenkin iskettiin, vaikka vielä edellisen kirjoitukseni aikaan luulin toisin). En halua mennä kahvilaan, en etenkään yksin – vaikka yleensä nautin suuresti juuri yksinäisyydestä, ja voi kuinka rakastankaan pariisilaisia kahviloita! Pelko saa minut jännittämään metromatkoja ja kovia ääniä, vilkuilemaan epäluuloisena ikkunasta joka kerta kun joku raahaa jäteastiaa (sen pyörät hakkaavat asfalttiin konekiväärimäisesti: ta-ta-ta-ta). Ensimmäistä kertaa elämässäni voin hatarasti kuvitella, miltä täytyy tuntua ihmisistä konfliktialueilla. Syyriassa ja Irakissa tällaista on joka päivä.

Suurimmat taistelut käyn nyt omaa pelkoani vastaan. Se on pahin viholliseni; ei se, että kuolisin kamalassa iskussa (voinhan kuolla milloin vaan, miten vaan), vaan se, että menetän turvallisuudentunteeni. Silloin toimin toisin kuin analyyttinen minäni muuten: lamaudun, katkeroidun ja jään poteroon, josta käsin on vaikea koskaan oppia mitään.

Saarisen haastattelua muistellen ajattelen, että omaa pelkoa vastaan taistelu on oikeastaan taistelua terrorismia vastaan. Siihen voi jokainen osallistua.

***

Maanantaiaamun ilo on ystävän viesti siitä, että hänen vaivalla alkanut raskautensa jatkuu onnellisesti. Maailmaan syntyy uusia lapsia. Haluan, että he syntyvät toivoon ja elämäniloon, eivät pelkoon.

Siksi on mentävä metroon, tänäänkin.

Kun kotikortteleissa jysähtää

Eilen söimme illallista matalan sohvapöytämme ääressä: alkuruoaksi kurpitsakeittoa, sitten mustekalaa ja maailman parasta vihreää salaattia, lopuksi juustoa ja patonkia.

Olemme onnellisia täällä, totesimme. Olimme tulleet Pariisiin vajaat kaksi viikkoa aiemmin, palanneet vanhoille kotikulmillemme kymmenenteen kaupunginosaan.

Kesken hyvän keskustelun kuulin, että puhelin makuuhuoneessa piippasi. Unohdin sen heti.

Pian piippasi Miikan puhelin.

Veljeni Suomesta siellä kysyi, olemmeko kunnossa. Pariisissa on ammuttu.

Kello oli noin puoli yksitoista.

***

Olimme päättäneet jäädä illaksi kotiin. Väsytti kahden viikon intensiivinen kävely, onnellinen tutkailu tutuilla ja vieraammilla kulmilla. Päivällä olimme käyneet 16. kaupunginosassa, alueella jolla en aiemmin ollut käynyt. Siellä kiinnitin huomiota poikkeuksellisen näköiseen rakennukseen, jonka kyljessä luki suurin kirjaimin ”Molitor”. Söimme lounasta eräässä kulmakuppilassa ja minulta kysyttiin, olenko itävaltalainen.

(Myöhemmin, kotiin palattuani, luin netistä, että Molitor on hotelli, ja että siellä oli pommiuhka samana aamupäivänä. Siellä majaili Saksan jalkapallojoukkue, jonka oli määrä pelata illalla Ranskaa vastaan Stade de Francella.)

Palasimme kotiin neljän maissa. Jäimme pois metrosta Republiquella, aika lähellä kotia. Lähdin vielä katsastamaan yhden potentiaalisen työkahvilan kanaalin varteen. Miikka lähti ruokaostoksille.

Kävelin kotiin hyvin tavallista reittiä: kanaalin yli ja lempikatuani Rue Bichat’a, ohi Le Carillon -baarin ja Le Petit Cambodge -ravintolan. Porukkaa istui terasseilla. Perjantai! Poikkesin vielä Le Petit Cambodgen viereiseen kauppaan – yhteen lähikaupoistamme – ostamaan mehua aamuksi.

Miikka tuli tahollaan ohi entisen Le Phare -ravintolan Rue Fontaine au Roin ja Rue Faubourg du Templen kulmassa. Siellä olen kirjoittanut ensimmäistä pitkää käsikirjoitustani, istunut monet kerrat tietokoneen kanssa ja ilman, sinne olemme vieneet vieraita syömään jo kahdeksan vuotta sitten täällä asuessamme.

Illan kuluessa meille selviää, että Le Carillonin, Le Petit Cambodgen ja entisen Le Pharen terasseilla on kuollut ihmisiä (myöhemmin käy tosin ilmi, että Le Pharen sijasta ammuttiinkin viereisessä pizzeriassa). Kun veli lähettää Hesarista ruutukaappauksen, jossa näkyy Le Carillonin markiisi, kysyn Miikalta: mikä Le Carillon tuo siis on?

Vaikka tiedän kyllä.

***

Olemme syöneet rauhassa. Emme ole kuulleet laukauksia, mikä on oikeastaan ihme, niin lähellä niitä ammuttiin. Naapurissa perhe on nauranut yhdessä kovaan ääneen, kuten tavallista, eikä talon äänieristyksessä ole kehumista. Ehkä heidän naurunsa peitti kalashnikovien äänet. Ja silti vain pienen matkan päässä ihmisiä on samaan aikaan ammuttu kuolleiksi, ehkä juuri sillä hetkellä kun puraisin ensi kertaa haltioituneena sitruunalla maustettua mustekalarengasta. Ranskalainen ruoka!

Kun avaan viestimet, tulee shokki. Kirjoitan perheelle Whatsupiin vain ”voi vittu”, koska en pysty muuhun. Huomaan täriseväni, ajattelen hysteerisesti että ne tulevat varmasti seuraavaksi tänne. Laitamme television ja kaikki mahdolliset viestikanavat päälle, suora lähetys tulee korttelin päästä. Kun avaamme ikkunan, sisään kantautuu sireenien ulvonta.

Olen paniikissa. Ensimmäinen intuitiivinen ajatus on, että täältä on päästävä pois, että muutan metsään ja kaivaudun kuoppaan. Lopetan kaiken julkisen työn. Mutta miten pääsen pois? (Ranskan rajat on suljettu.)

Välillä on vaiennettava media ja kuunneltava rappukäytävää. Tuleeko joku? Mitä tapahtuu? Puuportaista kuuluu silloin tällöin askelia, jotka tuntuvat turvallisilta siinä tapauksessa, että niitä seuraa selkeä oven kolaus. Joku on päässyt kotiin. Tallennan Redditistä lukemani, Pariisin viranomaisten ilmoittaman hätäpuhelinnumeron kännykkään.

***

Ajattelen: Meillä ei ole kotona kovin paljon ruokaa. Emme ole halunneet ostaa juuri mitään varalle, koska kaappitilaa ei ole ja kaupat ovat vieressä. Se tuntuu nyt huonolta idealta.

Ajattelen myös sitä, miten mahdollista olisi ollut, että olisimme olleet ulkona tänä iltana. Olisimme hyvin voineet kävellä Rue Bichat’a kohtalokkaalla hetkellä. Tai jos olisimme olleet kilometrien päässä kotoa, meillä ei olisi ensinnäkään nettiä eikä myöskään paikkaa mihin mennä. Emme tunne täältä ketään.

Entä jos olisin ollut yksin liikkeellä? Tai jos Miikka olisi, ja minä olisin ollut kotona? Olo on kaksinkin kamala, mutta jos vielä olisi pitänyt pelätä toisen puolesta…

***

Pariisissa asuva kirjailija Pamela Druckerman kirjoittaa New York Timesiin jo pari tuntia iskujen jälkeen selkeän koosteen tapahtumista. Siitä selviää, että hänen miehensä on samaan aikaan toimittajana Stade de Francella ja lapset kotona jossakin täällä meidän nurkilla lastenhoitajan kanssa; hän itse on illalliskutsuilla. Ihmettelen, että kukaan voi olla niin selväjärkinen tässä tilanteessa, pystyä kirjoittamaan koherentin tekstin. Minä en pysty kirjoittamaan kahta sanaa enempää.

***

Kun muutama tunti piinaa on kulunut, laitamme valot pois. Pimeässä istuminen tuntuu turvallisimmalta, vaikka tv jää vielä päälle. Miikka käy välillä ikkunassa, mutta sieltä näkyy vain sisäpiha ja naapurien valot. Moni valvoo, vaikka ollaan jo pikkutunneilla.

Joskus neljän jälkeen uutiset alkavat toistaa samoja haastatteluja, sireenit ovat hiljenneet, hatara rauha vaikuttaa palanneen. Päätämme yrittää levätä. Jätämme puhelimet päälle. Jos jotain tulee. Nykymaailmassa asiat tiedetään usein paremmin etäällä tapahtumista. Tässäkin tapauksessa tuntuu, että Ranskan media on hidas reaktioissaan verrattuna jopa Helsingin Sanomiin. Reddit on nopein mutta välittää myös väärää tietoa.

***

Kello 10.30 herään piippaukseen. Ranskan suurlähetystö kehottaa tekstiviestillä pysyttelemään sisätiloissa. Äiti soittaa. Tärisen.

Heti, kun saamme mediavälineet auki, huomaamme, että tiedotusvälineet etsivät haastateltavia, Miikan kaveri STT:ltä kertoo että freetoimittajillekin on tarvetta. En voi edes harkita asiaa. Pyöritän päätäni niin kuin en osaisi puhua. Onkohan tänä aamuna vielä tapahtunut jotakin lisää? (Onneksi ei.) En voi edes ajatella elämää tätä hetkeä pidemmälle, huomista tai seuraavaa viikkoa, jolloin minun on määrä tehdä töitä, kirjoittaa, pariisilaisessa kahvilassa.

Ikkunasta ulos katsoessani huomaan, että aurinko paistaa ja alakerran asunnossa mies tekee remonttia kuten kaikkina edellisinäkin päivinä. Naapurissa on ikkuna auki. Se rauhoittaa. Aamukahvissa on tuttu maku.

***

Seuraamme nettiä niin tarkasti kuin pystymme: Twitter, Reddit, lehdet. Päivitämme Facebookiin, ihmiset kommentoivat. Se tuntuu hyvältä. Vaikka olemme pienessä kaksiossa, kaukana kaikista tutuista, kahden, meillä on kosketus ulkomaailmaan, he tietävät että me olemme täällä, me voimme puhua.

Kun murhista on kulunut puoli vuorokautta, olemme yhä shokissa mutta sanomme toisillemme ääneen sen mitä oikeasti ja rationaalisesti ajattelemme: että pelolle ei voi antaa valtaa. Ei saa. Meidän tehtävämme on vahvistaa toisen maailman ääntä, sen jossa iloitaan elämästä ja vapaasta yhteiskunnasta. Twitterissä syytellään muslimeja ja turvapaikanhakijoita, mikä on tietenkin juuri se mitä iskujen tekijäksi ilmoittautunut Isis nyt haluaa tapahtuvan. Se haluaa maailman jakautumista, sellaista tilannetta jossa tavallisten muslimien on pakko kääntyä sen puolelle, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Päätämme tehdä teon, joka, erikoista kyllä, tuntuu terrorismin vastaiselta aktilta: avata kaksion lukot, uskaltautua ulos, kauppaan. Miikka kuvaa koko matkan. Tunnelma kulmillamme on vaisu, mutta kaduilla on ihmisiä, liikkeet ovat auki. Joku pesee pyykkiä pesulassa. Ihmisiä istuu lähimmän kuppilan terassilla. Kulmakaupan irakilaismies on töissä kuten aina, todennäköisesti myös eilisiltana, mutta hän hymyilee kuin mitään ei olisi tapahtunut. Turkkilaisen teehuoneen edessä miehet tupakoivat, niin kuin eilen, toissapäivänä ja kahdeksan vuotta sitten. Tämä kaikki tuo toivon.

***

Rue Bichat’lle on kerääntynyt ihmisiä ja toimittajia. Moni kuvaa. Maahan on laskettu kukkia, sahanpuru peittää juuri ja juuri verijäljet. Le Petit Cambodgen ikkunat on peitetty tavanomaisella metallirullalla, mutta Le Carillonin ikkunoissa luotien jäljet eivät jätä arvauksien varaa. Tunnelma on yllättävän tyyni. Vain jotkut itkevät. Tänne tehdään nyt pyhiinvaellusta, ihmisiä tulee monesta suunnasta, mutta pariisilaiset eivät anna pelolle valtaa. He eivät jää sisälle.

Lähikaupassakin on tavallinen lauantai. Vapaaehtoiset ottavat vastaan ovella mutta eivät eilisen tähden vaan siksi, että käynnissä on ruokakeräys vähäosaisille. Myyjät purkavat kuormia, joku rouva etsii lempihilloaan. Kun ostan pain au chocolateja leipomosta, nainen tiskin takana toivottaa hymyillen: Passez une bonne journée, madame (viettäkää hyvä päivä, rouva). Se tuntuu lahjalta.

Tajuan, että nämä ihmiset ovat suurkaupungin asukkaita. Tämä ei ole heille ensimmäinen terrori-isku. Heidät kaikki on joskus evakuoitu jostakin pommiuhan takia. Minä puolestani olen kotoisin pienestä Suomesta, siitä maasta jota aina ensinnä kehutaan turvalliseksi.

Suomessa on totuttu olemaan varovaisia, tasapainottelemaan. On sellainen kylmän sodan perinne. Ettei kukaan vaan suutu! Kotimaassani ollaan myös hyvin varovaisia puolustamaan oikeiksi koettuja arvoja, vaikkapa sellaisia kuin vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Täällä näiden sanojen merkitys on pyhä, ja ne on kirjoitettu useisiin kukkapuskiin murhapaikalla. Täällä ihmiset päästävät lapsensa ulos, he lähtevät itse, he eivät suostu alistumaan terrorille, pelolle, alistamiselle. He osoittavat myös teoillaan, että meitä ei murreta, te ette voi viedä meidän ihanteitamme ja ylpeyttämme, se ei ole mahdollista edes tappamalla.

En kannata uhkarohkeutta, mutta tätä ihanteellisuutta ihailen. Se tekee maailmasta paremman paikan, myös silloin kun pahan valta tuntuu kasvavan ympärillä. Vaikka pahaa on, hyvyys voittaa. Hyvyys voittaa, vaikka minun maailmani ei ole enää sama.