Eilen yritimme käydä katakombeissa. Jono näytti torstai-iltapäivänä niin kohtuulliselta, että rohkenimme asettua siihen. Edessämme seisoi ryhmä Machine Head -bändin roudareita tai faneja, näyttäviä mustapukuisia pitkätukkia.

Aurinko, kirkas, kuuma. Heijastava asfaltti. Hiki villakangastakin sisällä. Mateleva jono. Toiselta puolelta sisään pääsi iso amerikkalaisryhmä.

Ehkä kymmenen minuuttia seisoimme, tai viisitoista. Sitten Miikalle tuli niin huono olo, että lähdimme kävelemään kohti varjoa. Äkillinen muutos suunnitelmiin: ei katakombeja tänään.

Aurinko, kirkas, kuuma. Minuakin uhkaili päänsärky. Olemme huonoja jonottajia, mutta kyse ei ole vain siitä. Tämä tapaus on elämässämme varsin tavallinen.

Kyse on siitä, että suunnitelmat muuttuvat usein, koska meille hyvävointisuus on tärkeämpi asia kuin katakombit, tai museo, tai oikeastaan mikään etukäteen suunniteltu elämys. Tämä on elämänkokemuksemme sanelemaa: jos jommallekummalle iskee yltiöpäinen ahdistus, tai päänsärky, tai jos minä pyörryn, koko päivä ja ehkä muutama seuraavakin menee pilalle. Ei esimerkiksi pysty tekemään työtä.

Olemme tässä samanlaisia, puoliso ja minä.

***

Lapsena kuulin usein sellaisia vakuutteluja, että kunhan kasvan aikuiseksi, kestän paremmin maailmaa: ääniä, valoja, kuumaa, toisten jatkuvaa puhetta, nälkää.

Kävi ihan toisin. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä huonommin kestän. Jos ennen koin monissa tilanteissa vain voimakasta epämukavuutta, nykyään kroppani pistää vastaan toden teolla.

Aloin pyörtyillä varhaisteininä. Ensimmäisen kerran taju meni alajärveläisessä kangaskaupassa, kun valitsimme äidin kanssa verhoja. Sitten oli vuosien tauko, kunnes pyörtyilystä tuli aina vaan yleisempää: lentokoneissa, verta luovuttamassa, kuumeessa. Joskus muutenkin. Riskitekijöitä ovat syömättömyys, kuumuus ja paineenvaihtelu.

Joitakin vuosia sitten alkoivat migreenit ja pienemmät päänsäryt. Niitä aiheuttavat ainakin kuumuus, vilkkuvat valot, melu, alkoholi, monet sosiaaliset tilanteet ja epäsäännöllinen syöminen – mitä enemmän näistä tekijöistä yhdessä, sitä todennäköisemmin pääni on niin kipeä, että joudun makaamaan tuntikausia pimeässä, viileässä huoneessa paikallani. Minusta ei ole seuraa, en pysty nauttimaan mistään.

Pyörtyily ja päänsärkyalttius määrittävät elämääni. Ne aiheuttavat minulle vaikeuksia monta päivää ilmetessään. Kun päänsärky kerran alkaa, se ei yleensä poistu saman vuorokauden aikana.

Silti ajattelen, että oireillani on jokin viesti, jota minun tulee kuunnella – että pelkkä lääke ei ole ratkaisu. Uskon, ne kertovat jotakin syvällistä minusta. Tosiasia nimittäin on sekin, että kaipaan hyvin vähän virikkeitä ja hyvin rajatusti seuraa. Olen usein kehoni kanssa samaa mieltä: tämä on liikaa.

***

Viime vuosien aikana on puhuttu paljon erityisherkkyydestä – käsite, jonka tieteellinen perusta on käsittääkseni hatara mutta jolla tuntuu yhtä kaikki olevan kaikupohjaa. En tiedä, mistä minun kohdallani on kysymys, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin ymmärrän, että minun on huomioitava aistiherkkyyteni, siis itseni.

Se on usein sosiaalisesti vaikeaa. Sellaisen ihmisen, jolle melu, kirkkaat valot, ihmismassat tai kuumuus eivät aiheuta täydellistä kompin sekaantumista, on usein vaikea käsittää, miksi joku toinen ottaa ne jatkuvasti huomioon.

Minulle hymyillään vinosti, kun haluan valita drinkkipaikan, jossa on mahdollisimman vähän ihmisiä. Minulle loukkaannutaan, kun en halua osallistua ravintolapäivälliselle tai lähteä konserttiin. Minulle sanotaan, että joo joo, eihän kukaan tykkää tukalasta kuumuudesta, kovasta melusta tai nälästä, mutta ei niitä pidä ottaa niin vakavasti.

***

Jotkut sanovat: mutta maailma on tällainen, on paras tottua siihen. Miksi minusta on masentava ajatus, että joutuisin koko elämäni totuttelemaan satunnaisin perustein rakennettuun maailmaan, joka toisilta ei vaadi totuttautumista juuri lainkaan? Olen totutellut 34 vuotta, eikä se ole auttanut.

Sitä paitsi, jos se lohduttaa, totuttelen kyllä edelleen koko ajan. Ei ole harvinaista päätyä vierailulle paikkaan, jossa on televisio koko ajan päällä, joskus radion kanssa samaan aikaan, tai kahvilaan, jossa musiikin ja puheensorinan sekoitus muodostaa sietämättömän hälyn. Ostoskeskukset ovat aina täynnä ihan liian kirkkaita valoja, ja kaduilla tulee vastaan pyöräilijöitä, joiden valo vilkkuu (varma migreeni). Juuri nyt asun suurkaupungissa, joka on täynnä virikkeitä kaikille aisteille.

Arki vaatii minulta tasapainoilua. Teen parhaani, mutta ihan tavalliset tilanteet ovat usein piinallisia.

Toisaalta olen valinnut työskentelyn yksin. Se on pelastukseni. Ja: Luojan kiitos minulla on puoliso, joka ymmärtää, näkee pyörtymisen läheisyyden katseestani.

***

Eilen, jätettyämme katakombijonon taaksemme, menimme istumaan viileälle, tyhjälle terassille. Koimme lopputuloksen onnistuneeksi: olimme lähteneet jonosta tarpeeksi aikaisin. Ei ollut seurannut hengenahdistusta eikä oksentelua katakombeissa, ei vuorokausien mittaista päänsärkyä, vaan sen sijaan hyvän keskustelun täyttämä hetki viihtyisässä katukuppilassa. Oikein hyvä retki.

Onni oli, että meillä ei ollut ketään seuranamme. Seuralaiset pitävät usein suunnitelmasta perääntymistä petturuutena tai oikutteluna. Se on ymmärrettävää. Monille suunnitelman toteutuminen on ainoa mahdollinen onnistunut lopputulos. Siksi en käy koskaan museoissa kenenkään muun kuin puolison kanssa. Nekin ovat sellaisia paikkoja, joihin voin mennä vain siinä tapauksessa, että jono ei ole pitkä ja että paikka ei ole tupaten täynnä. Saatan joutua poistumaan muutaman salin jälkeen, sillä voimakkaita taidekokemuksia tulvii silmiini liikaa.

***

Joskus toivon rohkeasti, että maailma suhtautuisi kaltaisiini erityisherkän, aistiherkän, introvertin tai vaikean sijaan normaaleina ihmisinä. Että olisi ihan ok pyytää kahvilassa musiikkia vaikenemaan, vieraisilla televisiota kiinni, että voisi kieltäytyä konsertista tai monen ihmisen päivällisestä vailla loukkaantumista ja kulmakarvojen kohottelua.

Että pyrkimykseni pysyä tolpillani ei olisi muille ihmisille ongelma.

Se helpottaisi.