Otsikon väite leijui ilmassa taannoisessa kahvipöytäkeskustelussa. Se käsitteli Laura Lindstedtiä (jonka uusinta teosta kukaan keskustelijoista ei ymmärtääkseni ollut lukenut, mutta kas, tässäpä kirjailija josta voi keskustella ulkokirjallisesti!). Minulle muistutettiin, että vasemmistolaisen Finlandia-puheen lisäksi Lindstedtillä on kontollaan toinenkin synti. Se oli yhdelle keskustelijoista ollut se viimeinen niitti jättää kirjailijan teokset ostamatta.
Olin unohtanut, mutta tosiaan: Lindstedt vaihtaa mekon jokaiseen haastatteluun.
Tämä tiedetään, koska toimittaja Antti Majander kertoi sen Helsingin Sanomien Finlandia-voittoa seuranneen lehtijutun aluksi.
Jäin miettimään, miksi kirjailijan mekonvaihtoväli on niin iso asia. Niinpä palasin Hesarin juttuun. Se tosiaan alkaa mekkoasioilla kuin ne olisivat jutun tärkein anti.
Teoksen tiedottaja Hannele Jyrkkä perustelee jutussa mekkojen vaihtoa sillä, että Lindstedt on suunnitellut kaiken etukäteen. Toimittaja ei tyydy tähän, vaan esittää lähinnä sarkastiseksi lukemani kommentin: ”Näin pätevän huomaavaista voittajaa kaunokirjallisuuden Finlandialla ei ole aikaisemmin ollut!” Tällä lausumalla Majander asettelee lähtökohdat kaikelle juttua seuranneelle keskustelulle, myös meidän kahvipöydässämme monta kuukautta myöhemmin käydylle.
Minun tuttavapiirissäni ei ole kovinkaan epätavallista valita uniikki asu tärkeisiin tilanteisiin. Kokeneelle kirjallisuustoimittajalle (jonka sukupuoli tekisi tässä mieli mainita) ilmeisesti oli yllättävää, että palkittu kirjailija pohtii vaatetuksen kaltaista seikkaa.
Vai oliko yllätys se, että kirjailija huolehtii julkisuuskuvastaan? Vai halusiko Majander puhua mekoista jostakin muusta syystä?
***
Muistan toisenkin Hesarin jutun, Jouni K. Kemppaisen artikkelin Kari Hotakaisesta onnettomuuden jälkeen. Sen alussa kerrotaan kirjailijan työhuoneesta.
Kirjailija Hotakaisen työhuone on ikkunaton koppero, jonka lattialla rahisee kenkien alla hiekka ja puolikarkea sepeli.
Missä ovat Helena Karihtalan suosittelemat kodikkuutta luovat yksityiskohdat, kuten arvokas matkamuisto, tuoreet kukat, matto tai tyylikäs valaisin?
Olenko ihan väärässä, kun kuulen tässäkin hiukan lämmintä sarkasmia – en Hotakaista vaan sisustussuunnittelija Karihtalan näkemyksiä kohtaan? Koska oikea, rehellinen suomalaiskirjailijahan todella kirjoittaa vaikka ikkunattomassa kopissa. Hän ei välitä tuoreista kukista! Ja Kemppainen summaakin:
”Se on toki myönnettävä, että elämme kovassa maailmassa, jossa vain tulokset ratkaisevat, ja niitä on tässä työhuoneessa kieltämättä syntynyt.” (Tästä tuntuu puuttuvan vain humoristinen loppukaneetti: Kova äijä.)
Hotakaisen työhuoneen kohdalla tulokset ratkaisevat mutta Lindstedtin mekkojen kohdalla eivät?
***
Kirjailijuus on julkinen ammatti. On helppo ymmärtää, että jatkuvan julkisen palautteen ja kommentoinnin sietäminen voi vaatia roolihahmon ottamista. Moni kirjailija vaikuttaa etäännyttäneen kirjailijaminänsä arkiminästään.
Hotakainen on julkisuudessa se vähän lumpsu suomalainen mies, jolla on kuiva huumori ja joka ei juuri kauneudesta perusta. Se hyväksytään, siitä pidetään. Sofi Oksanen on näyttävä gootti, vähän niin kuin sarjakuvahahmo. Siihen on totuttu. Molemmat pukeutuvat vaatteisiin, toinen ehkä harkitun sattumanvaraisiin (kuten hahmon tyyliin kuuluu) ja toinen taas erittäin tarkasti valittuihin (kuten hahmon tyyliin kuuluu).
Joka haastatteluun mekkoa vaihtava, suorapuheinen naiskirjailijahahmo on kuitenkin monelle liikaa. Johtuuko se siitä tylsästä tosiasiasta, että mekon vaihtamista – juuri mekon, ei housujen! – pidetään naisellisena, iloisena tai jopa kevytkenkäisenä ominaisuutena? Ja kuitenkaan ei tarvitse mennä kuin muutamia vuosikymmeniä taaksepäin ja kaupunkilaisnaisen vaatevarustukseen kuului ilman muuta sellaisia osia kuin kävelypuku, arkipuku ja aamutakki, eri vuorokaudenajoille eri vaatteet siis.
Jostakin syystä kauneus, eleganssi, tyylikkyys ja itsestä huolehtiminen eivät oikein sovi yhteen suomalaisen kirjailijakuvan kanssa. Jos Lindstedtistä kuulemiani kommentteja on uskominen, mekkoasia saattaa jopa vähentää kirjailijan teosmyyntiä.
Kaikki saavat tietysti valita, mitä ostavat ja mistä kiinnostuvat. Monista tähän tapaukseen liittyvistä kommenteista tulee kuitenkin läheisesti mieleen jokin entisajan maailma, jossa lisääntymisikäinen, ulkonäöstään välittävä, uraansa suunnitteleva ja mielipiteitä omaava nainen oli sovittua järjestystä pahiten uhkaava olento.
Toivottavasti tulkitsen kaiken väärin.
Tekstityöläinen 
Ensinnäkään en ole lukenut hänen kirjaansa. Mekoista (viimeksi hänellä oli muuten haalari) se ei kyllä johdu.
Jäin miettimään kirjoitustasi ja niinhän se on, että pukeutuminen on ylipäätään Suomessa koreilemista jota ei katsota hyvällä etenkin jos on ammatissa joka ei liity pukeutumiseen. Kirjailijan kuuluu ”ajatella” ja silloinhan hänen ajatuksiaan ei voi pitää painavina jos hän käyttää osan kapasiteetistään niinkin turhamaiseen kuin pukeutumiseen.
Työpaikallani muistan kuulleeni naisten suusta etteivät voi lukea Sofi Oksasen kirjoja kun ”se on sen näköinen” eivätkä Rosa Liksomia ”kun se taas on sen näköinen”.
Tässä maassa ei (persoonallista) pukeutumista todellakaan aina sallita. Siinä mielessä Marimekko on varmaan just sellainen turvallinen uniformu joka läpäisee joka seulan- tylsää.
Itse en tahtoisi tietää kirjailijasta oikein mitään- sehän häiritsee lukukokemusta. Mieluummin vain nimi, kansallisuus ja ehkä korkeintaan mustavalkoinen kuva takalipareessa. Harmillista että kustantamot valjastavat vastahankoisetkin kirjailijat esiintyjiksi, pakottavat haastatteluihin jne. Salaperäisyys olisi minusta parempi valtti.
Taisin hukata jo varsinaisen asian pään, mutta kyllä minä pukeutumista puollan, sehän on itsestään ja muista välittämistä ellei sitten mene itsetarkoitukseksi.
Tuo on kiintoisaa juuri, että miten huolellinen pukeutuminen on helposti suomalaisille niin kovin syntinen asia, just sitä koreilua. Ihan arvottamatta siis sanon, huomaan itsessänikin tällaista ajatusta, vaikka en näe siinä mitään järkeä. Tosiaan, minäkin olen kuullut että Sofi Oksanen kiinnostaisi muuten ”mutta kun se on niin oudon näköinen”. Aika karuja ovat nämä vaatimukset nykykirjailijoille.
Itse suhtaudun kaksijakoisesti tuohon, mitä haluaisin kirjailijasta tietää. Nautin kovasti jo kuolleiden kirjailijoiden elämäkertakirjojen/-kirjeiden/-teosten lukemisesta. Luen myös mielelläni kirjailijoiden haastatteluja.
Toisaalta joskus on (tai olisi) kivempi olla tietämättä kirjailijasta juuri mitään, jos sellainen nyt on nykymaailmassa edes mahdollista. Tunnistan nimittäin tuon mekkoallergian siinä mielessä, että jos kirjailijan hahmo ärsyttää tai on vain toisenlainen kuin olen hänen tuotantonsa perusteella ajatellut, se voi häiritä kirjoista nauttimista ja niiden omatoimista tulkintaa (en välttämättä haluaisi koko ajan nähdä mielessäni Jari Tervon pärstää lukiessani hänen kirjaansa). Olen esim. tyytyväinen siitä että tiedän Paul Austerista niin vähän (en ole nähnyt yhtään videota jossa hän esiintyisi enkä lukenut yhtään henkilöjuttua), koska nautin kovasti hänen kirjoistaan. En haluaisi vaarantaa suhdettamme!
Mielenkiintoista. En ole koskaan kiinnittänyt huomiota Lindstedtin mekkoihin tai vaatetukseen muutenkaan, enkä edes tiennyt, että asiasta keskustellaan. Ei sillä, että se – kumpikaan seikka – muuttaisi suhtautumistani Lindstedtiin, sillä minua kiinnostaa vain kirja, tarina.
Voitaisiin varmaan jatkaa keskustelua siitä, miksi kirjailijoita on alettu brändätä, miksi ulkoiset asiat ovat niin tärkeitä ja – se tärkein – miksi emme puhu kirjallisuudesta, vaan kirjailijoista. Olen Liivian kanssa samoilla linjoilla, itse jopa usein käännän sen kirjan kuvaliepeen pois, sillä se häiritsee lukukokemusta.