Pariisitar on asenne

How to be Parisian

Pariisitar on myyttinen hahmo, jolle on omistettu kokonainen kirjallisuudenlaji. Silti tuntuu vähän vaikealta määritellä, kuka olisi oikeaoppinen pariisitar. Vaikuttaa siltä, että aika usein tässä yhteydessä viitataan nykyään Caroline de Maigret’hen (s. 1975), joka on musiikkituottaja, malli ja ranskalaisen aristokraattiperheen jälkeläinen. (Siis sellaisen perheen, jolla on oma Wikipedia-sivu: ”Perhe de Maigret on ranskalainen aristokraattisuku, jonka juuret ovat Bourgognessa ja jonka jäsenet on jäljitetty vuoteen 1367 asti.”).

Yritin jäljittää pariisitarta ostamalla heti täällä oleskelumme aluksi kirjan How to Be Parisian Wherever You Are, jonka de Maigret on kirjoittanut kolmen ystävänsä (Sophie Mas, Audrey Diwan, Anne Berest) kanssa.

Kirjan perusteella vaikuttaa siltä, että nykypariisittaren tärkeimpiä ominaisuuksia on luonnollisen huoleton sensuellius – jonkinlainen luontainen charmi, joka tulee siitä, että hän tietää, mitä haluaa. Pariisitar on kärkäs väittämään ja hyvä tietämään, hiukan arvoituksellinen, loputtoman ristiriitainen ja aina valmis spontaaniin seikkailuun. Hän luottaa mummonsa ruokaohjeisiin ja perittyihin kauneudenhoitovinkkeihin, haluaa näyttää ”naitavalta” mutta olla vapaa vaihtamaan miestä milloin tahansa. (Pariisitar ei yleensä ole naimisissa, vaikka olisi ollut puolisonsa kanssa pitkäänkin. Kirjassa on muun muassa luku ”Kuinka saat hänet luulemaan, että sinulla on rakastaja” ja siinä vinkki: ”Tallenna siskosi numero nimellä Paul H.” Tyydyn toteamaan, että kirjan tyylivinkit ovat miesvinkkejä kiinnostavampia.)

Kirja nimeää joitakin varmoja pariisittaria menneisyydestä: Simonet Veil, de Beauvoir ja Signoret sekä kaupunkiin muualta muuttaneet Romy Schneider, Marie Antoinette, Josephine Baker ja Jane Birkin. Se korostaa, että pariisittareksi ei synnytä vaan tullaan, mutta toisaalta koko homma vaikuttaa perustuvan juuri sukujen naisilta perittyihin salaisuuksiin: pariisittarelle on äiti opettanut, että hampaat on pestävä kerran viikossa ruokasoodalla, että iän ei koskaan pitäisi olla tekosyy mennä nukkumaan aikaisin, että on otettava kaikki irti siitä, mitä luonto on antanut…

Enemmän kuin ihminen pariisitar on asenne. Hän polttaa tupakkaa jos nauttii siitä, hän syö vaikka raakaa lihaa jos haluaa. Ennen kaikkea: hän on tyytyväinen itseensä. Näin ainakin de Maigret kavereineen vakuuttaa. Siksi on koomista, että heidänkin kirjansa neuvoo ”oikeanlaiseen pariisittaruuteen”. Pariisitar tuskin lukee ohjekirjoja.

Pariisittaruus voi olla asenne, mutta silti siihen liittyy monia asiayhteydestään irrotettuja myyttejä, kuten upeat hiukset. Googlaamalla ”Parisian hair” tai ”French hair” saa tukun hakutuloksia, joissa kaikissa askaroidaan saman kysymyksen parissa: miten saada hiuksistaan huolettoman laittamattoman rennon sotkuiset mutta superihanat, sellaiset kuin pariisittarella? Joku onnellinen amerikkalainen on jo keksinyt, miten tämä helppo pariisilaistukka taiotaan oikeanlaisella pesemisellä ja letityksellä ja suolasuihkeella ja ties millä ainesosilla.

Totta on, että Pariisissa näkee huomattavan paljon naisia, joilla on pitkät hiukset auki tai nutturalla mutta yhtä kaikki huolettomasti; viimeisen päälle aseteltuja kampauksia näkyy harvoin. Heidän hiuksensa näyttävät kivoilta, vapailta, rennoilta. Mutta oikeasti lookissa on kyse jostakin syvemmästä kuin siitä, millainen hiuslaatu meillä on, kuinka pitkät kutrit tai onko kiharaa ja miten tukkaa on aamulla laitettu. Kyse on siitä, miten itseämme katsomme. Pidämmekö kauniina vai rumana? Sillä pariisitar pitää itseään kauniina. Se on hyvä sanoma.

Toki googlailu paljastaa pariisittarien salaisuuksia: pese hiuksia mahdollisimman vähän (maksimissaan kolmesti viikossa), mene nukkumaan märällä tukalla (jotta saat luonnollisesti muotoillun kuontalon seuraavaksi päiväksi), älä koskaan käytä hiustenkuivaajaa. Suomalainen sanoo tähän: ei onnistu suomalaisella tukalla. Mutta ei se ole totta. Jos pariisittaret erottaa kontekstistaan, heidän hiuksensa ovat usein ihan samanlaisia kuin suomalaistenkin. Paksuja ja ohuita, suoria ja kiharia, tylsän värisiä ja hehkuvia.

Katsokaapa Vogue Parisin päätoimittaja Emmanuelle Altia, hänen hiuksiaan vaikka tässä Garance Dorén haastattelussa (jossa muuten on ranskantaitoisille kiinnostavaa asiaa tyylistä). Katseesta riippuen hänellä on joko täydellinen pariisitartukka tai taviksen saunatuore pehko.

Kyse on kauneusihanteesta. Ja ehkä myös naisihanteesta. Siitä, saako nainen olla itseensä tyytyväinen.

Kun viimeksi asuin Pariisissa kahdeksan vuotta sitten, en värjännyt hiuksiani koko vuonna. Se oli ennenkuulumatonta ja tarkoitti punertavan värirajan valumista vähitellen hartioita kohti. Pariisissa se tuntui hyvältä idealta: olin kiinnittänyt huomioita siihen, että kypärävärjäämistä ei täällä harrasteta, eli hiuksista ei pyritäkään tekemään erottuvan väristä kiiltävää kypärää kalpean naaman ympärille. Suomalaisten hiusvärimieltymykset alkoivat vaikuttaa kummallisilta. Ymmärsin, että mitä idemmäksi Euroopassa mennään, sitä tiukemmin naiset värjäävät hiuksiaan. Joskus myöhemmin tein juttua aiheesta Huiliin ja haastattelin ekokampaajaa, joka huomautti, että suomalaisten värjäysmieltymykset muistuttavat venäläisnaisten mieltymyksiä. Jo Ruotsissa värjätään paljon lähemmäs omaa hiusväriä.

Kahdeksan vuotta sitten Suomeen palattuani palasin värjäämiseen, vaikka se ei tuntunut enää omalta. Koin rehellistä ympäristön painetta, kun katselin maannaisteni hiuksia, sileänvärisiä ja rikkumattomia. Tuntui epäsiistiltä olla värjäämättä.

How to Be Parisian vakuuttaa varmana tietona, että se väri, jonka luonto on meille suonut, on meille paras väri. Suomalaiset protestoivat tällaisia argumentteja puhumalla ”rotanruskeasta” ja ”hiirenharmaasta”. Mutta jos ihailemme pariisilaista tukkaa, meidän on syytä ihailla juuri rotanruskeaa ja hiirenharmaata. Ne ovat nimittäin täydellisiä värejä meille pohjoisen ihmisille.

Lopetin hiusten värjäämisen kokonaan viitisen vuotta sitten. Äkkiä se alkoi tuntua Suomessakin mahdolliselta. (Ehkä kyse on trendeistä.) Vähän myöhemmin aloin pohtia, millaisia hiustuotteita ihan oikeasti tarvitsen. Miksi olen käyttänyt hoitoainetta ja hiuslakkaa aika pienestä lapsesta lähtien? En tiedä. En käytä enää. Kokeilin myös pestä hiuksia pelkällä vedellä (hmmm) ja vaihdoin kokeilun jälkeen shampoopalaan.

En ole koskaan saanut niin paljon kehuja hiuksistani kuin silloin, kun pesin värjäämätöntä tukkaa shampoopalalla. Se jätti hiukset kuohkeiksi ja vähän lähmäisiksi. Kuka on sanonut, että sähköisen silkkinen, tasaiseksi värjätty ja kuiva tukka, joka sitten on erillisillä muotoiluaineilla laitettu, on se oikea, kaunein ja paras? Pariisitar sanoo, että tukka on parhaimmillaan yksi tai kaksi päivää pesun jälkeen – silloin siinä on täsmälleen oikeanlainen paino hyvävolyymiselle nutturalle. Eikä muotoiluaineita tarvita.

How to Be Parisian -kirja on muuten ilmestynyt myös suomeksi. Se on oikeasti aika pintapuolinen ja pikkuhauska, mutta jotakin kiehtovaa siinä on. Eteeriset kuvatkin.

Advertisements

21 kommenttia artikkeliin ”Pariisitar on asenne

  1. Oletko muuten huomioinut eri kaupunginosia? Se ruttuisessa trenssissä kiirehtivä Charlotte Gainsbourg ei ollut ihanne 17.eme arrondissa vaan katukuvassa näkyivät runsaat pastellivärit ja vaaleat kypäräkampaukset. 19eme ja bling-bling (mitä enemmän sen parempi). Mutta osuvasti kirjoitit, Ranskassa ihannoidaan luonnonkauneutta. Toki arabitaustaiset ystäväni satsaavaat yhä korkoihin ja näyttävyyteen. Kiitos ja merci jutusta!

    • Mun sosioekonominen koe ei ole kestänyt niin kauaa, että oikeasti osaisin tehdä eroja kaupunginosien välillä enemmän kuin stereotypioiden verran. En osaisi edes omasta kaupunginosastani oikein erottaa mitään kovin vallitsevaa ulospäin näkyvää trendiä, vaikka varmasti sellaisia on. Hauskoja havaintoja sulla!

      Musta on kiinnostavinta se, mitä naiset hakevat tavoitellessaan ”pariisittaruutta”. Lopulta tuskin mitään tiettyä tyyliä. Mulla on arvelus, että siinä tavoitellaan jotain asennetta, itsemääräämisoikeutta, omanarvontuntoa. Että se tavoiteltu ”pariisitar” on enemmän asenne kuin mikään tyyli (edes se hius-), vaikka tuo kirja saakin koko asian paikoin kuulostamaan vain sellaiselta hyvätuloisten periranskalaisten snobbailulta ja logottomilta t-paidoilta.

  2. Suomessa on kyllä totuttu värjäämään, vaikka nyt viime vuosina onkin ollut ilahduttava trendi kasvattaa oma luonnollinen väri näkyviin. Täällä Irlannissa näkee paljon enemmän luonnollisia pehkoja. Ne ovatkin kauniita punaisia ja ruskeita. Tosin kyllä se suomalainen parjattu tummanvaaleakin minusta kaunis on. (Minullakin nyt ekaa kertaa 20 vuoteen näkyvissä kokonaisuudessaan.)

    Välillä kyllä erottaudun täällä joukosta lyhyellä tukallani, niitä kun näkee varsin vähän (näin lyhyitä siis). Hollannissa ja Suomessa olin ihan normaali, kun taas täällä esimerkiksi huomasin kerran stand up -illassa, etten nähnyt yleisössä itseni lisäksi yhtään lyhyttukkaista naista. Ja kampaajani on innoissaan, kun saa kerrankin leikata pixie-mallia!

    • Mun mielestä Pariisissakin näkyy huomattavan paljon pitkätukkaisia. Mutta sun lyhyt malli on aivan supermakee, se lyö ”parisian hairin” milloin tahansa! Sen mittaiseen on muuten helppo kokeilla omaa väriä pitkästä aikaa.

  3. Näitä tällaisia kevyempiä ulkonäköön ja tyyliin liittyviä juttuja on välillä ihan mielenkiintoista lukea; aiheena melkein loputtoman kiehtovia mutta haastavia kirjoittaa.
    Olen miettinyt, että miten tällaisia naistenlehti -juttuja voisi kirjoittaa erilaisista näkökulmista ja erilaisilla tyyleillä mutta ei kuitenkaan antropologin tutkintoa vaativalla pieteetillä.
    Naisten kirjoittamia ulkonäköön keskittyviä lifestyle -blogeja, jotka ovat kopioita toisistaan, tuntuu putkahtelevan esiin kuin sieniä sateella. En voi ymmärtää kuinka niille voi riittää lukijoita ja miten kauan jaksaa oikeasti lukea arvioita meikkivoiteista ja muista puteleista? Ne postauksetkin kun ovat enimmäkseen vain imelää mainospuhetta ja sanaa ’lempeä’ toistetaan eri sijamuodoissa kyllästymiseen asti.

    • Mä tykkään myös lukea ainakin tyylistä ja vaatteista syvempää ja esseemäisempää tekstiä. Pohdinta on minusta paljon kiinnostavampaa kuin lopputulokset, joten en kovastikaan jaksa lueksia mitään pelkkiin ostoksiin tai voiteisiin keskittyviä blogeja. Ylipäänsä toivoisin, että nämä asiat voisivat olla esillä muutoinkin kuin kulutuksen kannalta; tyyliin, vaatteisiin ja vaikka sisustamiseen liittyy niin valtavan paljon mielenkiintoista kulttuurihistoriaa, ihanteita yms.

      Itse olen kyllä miettinyt vaatearvioiden tekemistä, mutta nimenomaan sellaisista vaatteista jotka ovat pitkään olleet käytössä. Mua ei kiinnosta niinkään se, minkä vaatteen joku bloggaaja eilen tai viime viikolla osti kuin se, miten laadukas se on, kestääkö käyttöä ja täyttääkö tarkoituksensa – siis mitä kuuluu ostokselle vaikkapa kahden tai kolmen vuoden kuluttua.

  4. Luin tuon kirjan viime kesänä ja olin riemuissani kun sain todeta olevani 99% ”pariisitar”- juuri niissä pettämisjutuissa menetin pisteitä:) Ja erityisesti kirjoitin ylös Lagerfeldin sitaatin ettei tarvitse asua Pariisissa ollakseen pariisitar- lohduttavaa, edes vähän!
    Olihan se juuri tuollainen opus kun sanot ”pintapuolinen ja pikkuhauska”, mutta niin oli minun hellepäivän kuistihetkenikin kun se luin.
    Ja ”oikeita” totuuksiakin oli joukossa, nimenomaan näitä asennejuttuja jotka tekisivät hyvää kelle tahansa naiselle missä tahansa.

    Mitä hiuksiin tulee, niin väitän että Pariisissa asuvilla ON parempi tilanne päänsä kanssa kuin täällä Suomessa asuvalla. Minun sama tukkani on siellä aina ihan eri tukka. Jos kotopuolessa huonoja hiuspäiviä on viisi viikossa, niin siellä yksi kuukaudessa. Samaa shamppoota käytän siellä ja täällä, samoin annan vapaasti hiusten kuivua ja kuitenkin siellä tukkani on paksu, kuohkea ja taipuisa (oli sitten helmikuu tai kesäkuu) kun Suomessa joko sähköinen eloton lättänä tai sitten kuiva karahka. Väitän että pesuvedellä, ilmastolla ja geeneilläkin on osutta asiaan, ja ehkä myös sillä että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja siellä mieliala on aina korkeammalla.
    Aika iso etu naisen elämässä, jos kuontalon alemmuustilasta ei tarvitse alati kärsiä.

    Värjäämisen suhteen olen samaa mieltä venäläisestä maustamme. Mahtavaa jos suomalaisiinkin tarttuisi luonnollisuus vielä paremmin. Itse olen värjännyt hiuksiani vain muutaman kerran parikymppisenä ja jo siis 25 vuotta väri on ollut luonnollinen- ja nyt hiirenharmaus alkaa hipsiä salakavalasti. Minua itseäni ei kyllä haittaa yhtään, mutta jatkuvasti muut siitä huomauttelevat- se on suorastaan huvittavaa.

    • Okei, saatat olla oikeassa hiusasiassa ja väittäväthän sitä muutkin (onhan täällä vedessä enemmän kalkkia ja tietty muutkin mainitsemasi asiat toisin). Silti ajattelen, että jos Suomineito olisi kansainvälinen tyyli- ja asenneikoni, lättänästä tukasta ei puhuisi kukaan, se olisi vain osa sitä mieletöntä tyyliä. Miksiköhän ylipäätään niin ihailemme kuohkeaa tukkaa?

      Minustakin tuossa kirjassa oli jotakin vastustamatonta, kaikesta huolimatta. Sopivaa hellepäivän lukemista varmasti!

  5. Luulen, että en saisi montakaan prossaa tuon kirjan mukaan – jotenkin Madame Maigret ei ole minun makuuni. En ole kyllä kirjaa lukenut.
    Tuo tukanvärjäysjuttu ällistytti minut täysin. Vai että Suomessa värjäys on lähinnä sääntö ?! En ole värjännyt kuin joskus nuorena tyttönä ja silloinkin sinisellä, fuchsialla jne …

    • Heh 🙂 Saattaisit yllättyä tuon kirjan parissa pariisittaruudestasi. Ja ärsyyntyä myös, voin kuvitella.

      Mun muutaman vuoden takaisessa hiustenvärjäämättömyysjutussa lainasin tutkimusta, jossa todettiin, että vain 10 prossaa suomalaisaikuisista ei värjää hiuksiaan lainkaan. Ihan viime vuosina tosin hiusvärien haitoista on alettu vähän enemmän puhua, ja olen jopa kohdannut joitakin muitakin värjäämisen lopettaneita.

      • Ohhoh. Tuli muuten mieleen että kaksi parasta pariisilaista ystävääni ovat ihania ihan harmaissa hiuksissaan – toinen samanikäinen kuin minä, toinen hiukan vanhempi. Ja kolmaskin, ja neljäskin tuli mieleen. Eri ikäisiä, mutta kauniita kaikki.

  6. En ole värjännyt tukkaani kohta kymmeneen vuoteen. Kuten Liivia mainitsi, minultakin kysellään ja jotkut huomauttelevat. Se on huvittavaa, minustakin. Tai sitten kun joku sanoo ”niin, ei kai sun tarvitse värjätä kun sulla ei oo edes harmaita”. Heh. Kaikki tuollainen ulkopäin annettu ”tarvitseminen” ärsyttää mua niin kovasti ettei ole tosikaan, ja kun sanon että minusta olisi hienoa jos tukastani tulisi oikein harmaa, niin voi silmien pyörittelyn määrää.
    Naiset Suomessa voisivat olla hiukan ylpeämpiä siitä miltä luonnostaan näyttävät, tehdä vaikka lättänätukasta oikein tavaramerkin (minusta ohut suora tukka voi olla hyvin kaunis, ei se paljon hinguttu kuohkeus ole kaikki kaikessa.
    Mielestäni se ei ole kauneutta että näyttää samalle kuin kaikki muutkin. Se on, että on jokin särö, että on jotakin mielenkiintoista, että on rohkeasti kuka on.

    Ja kiitos blogistasi. Kirjoitat kiinnostavasti. Samanlaisia ajatuksia minullakin monista asioista. Mielelläni luen juuri tähän sävyyn kirjoitettuja juttuja vaatteista, ulkonäöstä, tyylistä, mistä vaan.

    • Kiitos Kati sanoistasi. Tuo särö, se on tosiaan olennainen. Olen nyt täällä havainnut että melkein joka kolmannella vastaantulijalla ikäryhmässä 5–50 on samanlaiset valkoiset tennarit, ja se on alkanut häiritä mua. Onko tämä nyt sitä globalisaatiota sitten, että yhtäkkiä kaikilla on jotkin yhdet samat kengät? Se on säröstä kaukana ainakin.

      Todella kummallista ja epäeleganttia tuo harmaista huomauttelu. Tuskin voi olla tyylikkäämpää kuin luontaisesti harmaantunut tukka. Ja todellakin, miksi pitää olla vikaa suorassa ohuessa tukassakaan.

      • Tiedän täsmälleen millaisista valkoisista tennareista nyt puhut. Kyllästyttävä näky. Ei olisi, jos ei olisi niin yleinen ja jos siinä olisi jotakin tätä kaivattua säröä, eli vaikka kaikki muu jotain aivan muuta tyyliä, tai tossut jossakin virallisessa ympäristössä.

        Huomauttelu ei itseäni hätkäytä tai masenna tai mitään, mutta ymmärrän jos joku ottaisi kovinkin raskaasti. Minusta se on huvittaa mutta myös mielenkiintoista monessa mielessä: millä ”oikeudella” toiselle sanotaan ja mitä, mitä nämä mielipiteet kertovat puhujasta ja nykyisistä arvoista ja vaikka mistä…

        ”Vikaa” – se on juuri se sana joka on tässä tärkeä.
        Ajattelen että jos laittaisin hiusväriä niin se olisi kuin viesti että minussa on jotakin vialla, pielessä, ja se pitäisi heti muuttaa muuksi.
        Nyt mietin että kompastunko omiin sanoihini…sillä käytän kyllä meikkiä, mutta en peittääkseni vaan korostaakseni. Hmm…mielenkiintoista. Onko se sittenkin vähän sama asia kuin hiusvärit?
        Miksi en haluaisi olla ilman meikkiä?
        (Pitää miettiä tätä nyt:))

  7. Minusta on paikallaan vielä mainita, etten vihaa hiuksiani kotomaassa- sen toki on hyväksynyt että hiukset heiluu sähköisenä sädekehänä puolet vuodesta ym- mutta sitten tulee jonkinlainen epäreiluusajattelu kun huomaa miten kivasti sama tukka asettuu jossain muualta- ja kyllä vain se kuohkeampi ja karheampi ja kiharaisemoi versio puikulapäätä paremmin pukee. Riippuu tietysti niin ihmisen piirteistä ja päänmuodosta kaikki- jotain toista suomalaista saattaa pukeakin paremmin lättänä sileä tukka kuin villiksi äityvä kähärä.

    Kuka se nyt oli- Helena Rubinstein ehkä- joka sanoi ettei ole rumia naisia vaan ainoastaan laiskoja naisia- ja tässä perussuominainen vetää kyllä laiskuusbongot itselleen mitä ulkonäköön tulee. Monesti katselen Tampereella ohikulkevia naisia ja yhteinen nimittäjä on huono ryhti ja löntystelevä kävelytyyli. Samat naiset saattavat tuhlata isot rahat kynsistudioihin ja/tai tatuointeihin- joiden kumpienkaan megasuosiota en itse käsitä, mutta kroppansa kantamisesta hei eivät välitä.
    Harmittaa kun meillä puuttuu kulttuurista ja kasvatuksesta hyvän ryhdin ihannointi, ryhdistä ei oikein edes puhuta. Sanon aina tytölleni että kauniskin nainen voi olla ruma jos ei välitä ryhdistään ja päinvastoin.
    Ryhtiasiakin taisi olla tuossa opuksessa- etten ihan aiheen vierestä mennyt:)

    Ja ne valkoiset lenkkarimaiset tennarit…tiedän.

  8. Koko ajan tulee mieleen kaikenlaista…Liivian tukkaesimerkin tunnistan täysin. Mulla on useinmiten ihan ok tukkapäivä kotona Belgiassa (samanlainen vesi kuin Ranskassa). Kun menen Suomeen se on justiin kuin Liivia kuvailee. Oli hassua kun osallistuin hiljattain Helsingissä eräälle kurssille, jossa oli suomalaisnaisia eri puolilta maailmaa. Aika moni manasi aamukahvilla samaa, kun oli pessyt tukan hotellissa. ”Puolet vähemmän kamaa päässä!”.

    Olen täysin samaa mieltä kaikesta mitä Liivia sanoo ryhdistä ja itsensä kantamisesta. Olen ajatellut että siihen ainakin voi itse vaikuttaa. Kyse ei ole pelkästään siitä että hyvä ryhti näyttää kivemmalta. Sillä on vaikutuksia paljon muuhunkin. Suomessa monelta puuttuu ehkä jossakin mielessä tietynlainen omanarvontunto, ylpeys omasta kehosta. Pää pystyssä kulkevan katsotaan helposti olevan leuhka tai ylimielinen. Minusta hyvä ryhti on komeaa ja kohottaa katsojankin mieltä. Enkä nyt ajattele että pitäisi jotenkin seipäänä kävellä.

    Heh, pidennykset, tatuoinnit, kynsistudiot…en ymmärrä myöskään. Tietysti kauneuskäsityksiä on yhtä paljon kuin meitä ihmisiä.

  9. Joo, tämä omanarvontunto. Se on kiinnostava, ja jotenkin tuntuu liittyvän tähän pariisittaruuteen. Näyttää siltä että täällä (hyvin monet) naiset nimenomaan kävelevät pystypäin ja ylpeinä omasta kehostaan, ovat rohkeasti sitä mitä ovat. Ihailen sitä. Minustakin sitä näkee Suomessa paljon harvemmin. Ryhti liittyy siihen ilman muuta, ja jokin muukin, sellainen ajatus että minä olen arvokas ja ansaitsen hyvää. (Olen itse yrittänyt nyt puoli vuotta harjoitella kävelemistä siten, että katson jonnekin muualle kuin kengänkärkiini.)

    Liivia, laiskuus on myös jännä asia. Tuossa Parisien-kirjassa on muistaakseni myös sellainen väite, että ”pariisitar” keskittyy yhtenä päivänä viikosta itsensä hemmottelemiseen. Minä olen ainakin imenyt jostakin sellaisen ajatuksen että tuommoinen hemmottelu on vähän syntistä. Ihan kuin Suomessa olisi jotenkin kaikista hyväksyttävintä kulkea vähän lysähtäneenä, ”kun ei me suomalaiset kuitenkaan olla oikein minkään näköisiä”? (Toisaalta sitten halpoja vaatteita ostellaan kyllä pikamuotiketjuista ehkä aika usein, aikuisetkin kai.) Jotenkin tämä taas kiertyy koko elämänilon aiheen ympärille, sekin on Suomessa hiukan paheksuttavaa minusta. Se että nauttisi itsestään ja elämästään.

    Toisaalta tosiaan kynsihommat ja tekoripset ovat nyt Suomessa aivan valtaisan suosittuja. Mikäpä siinä, jos tykkää, mutta kaikkia joukkovillityksiä (ne tennarit, vaikka ovatkin ihan ok peruskengät!) hiukan vierastan eikä tuo tekokynsien/-rintojen/-ripsien takana oleva ihannekaan vetoa. Mutta tosiaan, kuten Kati huomautit, kuitenkin moni meistä meikkaa. Missä raja kulkee?

    En voi olla pohtimatta, että jos Suomineito olisi tällaisen tyyli-/asenneopuksen keskiössä, mitä hänestä voisi nostaa esiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s