Kirjoitin torstaina ilmestyneeseen Kirkko & kaupunkiin artikkelin konservatiivikristityistä. Minua kiinnosti, miten ihmisestä tulee naispappeuden vastustaja, ja millaiset tekijät pitävät jäsenet mukana konservatiivisissa yhteisöissä. Mikä niissä toimii liimana? Juttua varten haastattelin kahta pari–kolmekymppistä, jotka molemmat vaikuttavat naispappeuteen ja homoseksuaalisuuden harjoittamiseen kielteisesti suhtautuvissa järjestöissä.

Juttu on luettavissa täällä.

Koko jutunteon prosessi oli tekijälleen opettavainen. Se oli kuuntelemisen harjoittelua. Halusin kertoa, mitä haastateltavat sanoivat, en kaiuttaa toimittajan äänellä sitä, mikä minusta on oikein. Jos jotakin, niin haluaisin oppia hyväksi kysyjäksi ja vastausten kuuntelijaksi. Se on minusta paljon tietämistä vaikeampaa.

Joskus tuntuu, että toimittajana pitäisi olla pitäisi olla oikeudenjakaja. Siitä aiheutuu sellainen seikka, että esimerkiksi konservatiivikristityille tai muille epätrendikkäästi ajatteleville ei usein haluta antaa edes ääntä; katsotaan, että pelkästään se jarruttaa ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Ei oikein tiedetä, miten heitä käsiteltäisiin.

Minusta minun tehtäväni toimittajana on kuitenkin yrittää ymmärtää erilaisia näkökulmia. Koko juttuidea lähti siitä, että halusin itse päästä paremmin kärryille siitä, miksi joku nuori kaupunkilainen löytää itsensä hyvin tiukasta uskonnollisesta liikkeestä.

En tietenkään saanut yhden jutun myötä kuin ohuen käsityksen asiasta. Toivon, että se ohut käsitys kuitenkin välittyy myös lukijoille. Pyrin Louis Theroux’n tekniikkaan, jossa hän etsii mielenkiintoisia haastateltavia ja kertoo heidän tarinansa pyrkimättä puhumaan päälle, langettamatta omaa tuomiotaan. Kysymällä vain. Theroux on haastatellut esimerkiksi pornotähtiä, fundamentalistikristittyjä ja vankilaan joutuneita.

Konservatiivijutussa haastateltavat puhuvat omalla äänellään. Molemmat ovat fiksuja ja mahtavia ihmisiä, mutta joskus heidän äänensä sanovat asioita, jotka minun on pitkien keskustelujen jälkeenkin vaikea ymmärtää. Mutta eikö lopulta juuri se ole ihan normaalia elämää? Aikamoinen tylsä harha on sekin, että joskus tulisimme kaikki samanmielisiksi.