Sovituskopissa. Joo ei.
Jäin edellisen postauksen jälkimainingeissa miettimään sukupuolikysymystä suhteessa vaateasioihin ylipäätään.
Sukupuolistereotypiat ovat masentavia, mutta asia kiinnostaa minua ehkä juuri siksi, että niitä kuitenkin on. Hauskoiksi tarkoitetut huomaukset naisista, jotka ovat juuri tällaisia, ja miehistä, jotka ovat juuri toisenlaisia, tuntuvat minusta vierailta ja ahdistavilta, mutta jostakin ne kumpuavat.
Mikä tekee jostakin asiasta erityisen ”naiselle tyypillisen” tai ”miehelle ominaisen”? Onko se jokin asia kasvatuksessamme tai se, että sosiaalistumme tietynlaiseen käytökseen ihmeen vahvasti sukupuolemme mukaan, tiedostamattamme? Jokainen osaa luetella liudan asioita, joita pidetään erityisen feminiinisinä tai erityisen maskuliinisina, mutta miksi?
Vaatteiden pohtimista ja niistä puhumista on pitkään pidetty jotenkin naisille ominaisina ja niiden käsittelyä ehkä tästä johtuen pinnallisena ja turhana. Kuitenkin useimmilla miehilläkin on usein hyvin tunnistettava esteettinen lokeronsa. Pari vuotta sitten haastattelin arjen estetiikkaa tutkinutta Ossi Naukkarista (3H+K:n juttu täällä), joka tunnisti esimerkiksi jääkiekon pelaajien piiristä hyvin yhtenäiset tyylimieltymykset (hiustyyli oli yksi näistä). Ei niissä piireissä voi laittaa päälle mitä tahansa!
Kuitenkin on tavallista törmätä myös ajatukseen, että ihmiset, jotka eivät juuri puhu vaatteista tai tyylistä tai ole kiinnostuneet muodista eivät välitä pukeutumisestaan mitään. Että vaikka resuisiin vaatteisiin pukeutuvat luonnonsuojelijahipit eivät välitä. En usko siihen lainkaan.
Kyllähän he välittävät, paljonkin. He eivät todennäköisesti koskaan pukeutuisi vasta pakasta vedettyyn paitaan, jonka rinnassa lukee Boss tai Armani, tai pyytäisi parturilta kampausta Cheekin tapaan. He tiedostavat hyvin, että se ei ole heidän tyyliään, ei liitä heitä oikeaan kontekstiin. Eivät he vahingossa pukeudu kuten pukeutuvat.
En usko, että kukaan voisi vaateostoksilla ostaa ihan mitä tahansa. Kaikilla meillä on väri-, tyyli-, materiaali- ja muita preferenssejä.
Omituisinta vaatepuheen halveksumisessa on se, että vaatteet ovat niin iso osa jokaista meistä. Me kaikki joudumme joka päivä pukeutumaan, ja joka päivä me myös viestimme puvullamme jotakin. Päättelemme ihmisistä asioita heidän pukeutumisensa perusteella.
Tulkitsemme vaatteista pätevyyttä, taiteellisuutta, arvoja, värien ymmärrystä, sukupuolikäsitystä, elämäntilannetta. Ei se ole merkityksetöntä. Silti, mitä vähemmän vaatteista puhutaan, sitä vähemmän me niiden kieltä ymmärrämme.
Naisia saatetaan kritisoida vaatteiden miettimisestä tai ostamisesta, mutta onko myös niin, että mitä enemmän vaatteiden kanssa puljaa, sitä paremmin niillä osaa lähettää haluamiaan viestejä? Onko se kuin kielen oppimista, jotain sellaista minkä osaaminen lopulta on valtaa?
Michelle Obaman sanotaan tukeneen varsin tarkasti puolisonsa presidentillistä linjaa juuri pukeutumisellaan (esim. tämä New York Timesin juttu on kiinnostava). Hänen tavaramerkkinsä oli se, että hän sekoitti tyylissään ketjumerkkejä ja monen eri suunnittelijan luomuksia. Tuli vaikutelma, että rouva Obama päätti pukeutumisestaan itse, ilotteli sillä, eikä antanut kaikkea valtaa yksittäisen suunnittelijan käsiin.
Hän pukeutui toisaalta kuten kuka tahansa ja viesti ymmärtävänsä tavallista työssäkäyvää naista – ja toisaalta ymmärsi asemansa ja saapui juhlapäivällisille tarkasti harkitun suunnittelijan luomuksessa, joka oli usein mietitty illan teemaa ja esimerkiksi käsillä olevia maita silmällä pitäen. Hän toi konkreettisesti esille sen, että vaatteet todella ovat viesti.
Samaan aikaan tutkimukset kertovat, että tyyli vaikuttaa esimerkiksi työpaikan saantiin, halusimmepa tai emme. Olisiko siis aika luopua siitä ajatuksesta, että kaikenlainen koreilu on pahasta ja pinnallista?
Itse olen viime aikoina miettinyt värejä. En ole kovin hyvä sanomaan, mikä minulle sopii: millaiset värit saavat ihoni hehkumaan tai piristävät ilmettäni. Tämän seurauksena kaapissani on paljon mustaa. Suurin syy siihen on varmuus. Se ei ehkä koskaan tee minusta hehkuvaa henkilöä, mutta enpähän ainakaan mokaa. (Kun katson suomalaista katukuvaa, päättelen etten ole ainoa laatuani.)
Entä jos kavereiden kesken puhuttaisiin vaatteista paljon nykyistä enemmän? Entä jos pohdittaisiin värejä, tehtäisiin kotianalyyseja erilaisten vaatekappaleiden sopivuudesta? Emmekö olisi paljon parempia viestijöitä ja ostajia, jos tietäisimme, mitkä ovat meidän värimme, mikä on oma tyylimme ja mitä vaatteemme oikeastaan viestivät? Olisiko se suorastaan valtaa? Ja: tekeekö joku jo tällaista?
Tekstityöläinen 
Tässä on niin paljon ajatuksia herättäviä asioita, etten tiedä mistä päästä aloittaa kommentoiminen. Mutta ensinnäkin olen samaa mieltä siitä, että kaikilla ihmisryhmillä on oma vaatekoodi, jonka mukaan pukeudutaan. Ihmiset ei todellakaan laita päälleen mitä tahansa, vaan sellaista, joka esittää heitä itseään parhaiten.
Onkohan tässä pukeutumiskeskustelussa samaa vaatimattomuutta, mikä liittyy rahan käyttöön? Kun minä kirjoitan ostamisesta blogissani, siellä tulee paljon kommentteja siitä, miten vähällä moni elää. Suomessa rahan käyttäminen on jotenkin epäilyttävää pröystäilyä. Koskeeko sama pukeutumista? Jos miettii asujaan ja vaatteitaan, onko silloin turhamainen hupakko? Tai pelkäävätkö ihmiset leimautuvansa sellaisiksi? Minusta meillä on todella vahva vaatimattomuuden, säästäväisyyden ja sen sellaisen eetos. Että itsestä ei todellakaan tehdä numeroa. Ja rumat ne vaatteilla koreilee, jne.
Minä olen jostain 10-luvun taitteesta lähtien pohdiskellut omia vaatteita, tyyliä ja pukeutumista paljon. Nyt alkaa vähitellen olla sellainen tunne, että tiedän mitä haluan ja olen tyylistäni varma. Olen käynyt värianalyysissä (no niin, ja taas vähän nolottaa tunnustaa tuo, mutta se oli kyllä todella hyvä investointi), olen tutkaillut runsaasti erilaisia pukeutumisoppaita ja mielestäni hahmotan nykyisin varsin hyvin, mitkä värit ja leikkaukset minulle sopivat ja mistä itse pidän. Viime vuosina on myös alkanut hahmottua, miltä ne vaatteet näyttävät, jotka koen ”omikseni”. Tämän ostolakon myötä on tullut paljon lisää oivalluksia, liittyen kuluttamiseen, rahaan, vaatteiden ostamiseen ja niiden kierrätykseen. Veikkaan että tämän vuoden jälkeen alan olla perillä. Aika pitkä prosessi.
Tuo rahasta ja pukeutumisesta puhumisen rinnastus on hyvä! Mua ärsyttää, kun Suomessa kukaan ei voi tunnustaa olevansa rikas, vaikka tosi moni on, tosi monilla mittareilla (kiinnitin huomiota, kun Maria Veitolan ohjelmassa Sirpa Selännekin kielsi rikkautensa). Tämä johtaa siihen harhaan, että mitään eroja varallisuudessa tai taustoissa ei muka ole eivätkä ne vaikuta keneenkään. Sama juttu vaatteiden ja tyylin kanssakin. Esitetään, että ei se vaikuta, miten pukeudumme, vaikka sitten kuitenkin se vaikuttaa, ja just vaikka sosiaaliluokkaa luetaan aika paljon pukeutumisesta. Tutkimustulokset ovat aika raadollisia tässä. Minusta puhuminen olisi parempi kuin vaikeneminen, vaikka voidaan toki olla perustellusti sitä mieltä, että sisäinen kauneus on tärkeintä yms. Ei näiden tarvisi ehkä olla ristiriidassa.
Turhaan nolostelet värianalyysiä. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten se sinulla vaikutti. Minusta värit on tosi kiinnostavia, ja siltäkin kannalta värianalyysi kiehtoisi. Haluaisin oppia asiasta lisää.
Laitoin sinulle viestin facebookin kautta, mutta onkohan se mennyt jonnekin roskaposteihin?
Vaatteiden ja vaatepuheen pitäminen pinnallisena ja kevyenä aiheena on sikälikin vaarallista, että muotiteollisuudessa pyörii uskomattomat määrät rahaa ja materiaalia. Suomessakin vielä ainakin pula-aikana muoti ja pukeutuminen olivat aiheita, joihin valtiokin puuttui, mutta sittemmin lähes kaikki valta on annettu muotiteollisuudelle. Kuluttajalla/käyttäjällä on toki valtaa päättää omista asioistaan, mutta välissä tuntuu, että jotkut ovat luopuneet siitä vähästäkin rippusesta,ja pukeutuvat kuten sesongin trendit määräävät. Ja siinä on yhtenä tekijänä todennäköisesti myös varmuus. Samoin kuin vaikka miesten puvussa, jota pidetään ehkä jotenkin auktoriteettia omaavana asuna. Kun pistää puvun, trendivaatteet tai mustaa päälleen, niin ei tosiaan ole suurta vaaraa mokata, ainakaan tietyissä piireissä.
Mulla on vain harvoja mustia vaatteita. Kokomustassa tuntisin itseni typistetyksi. Käyn harvoin myöskään vaatekaupoissa. Ajattelen tätä asiaa tietysti vähän toisenlaiselta kannalta, koska olen käsityön ammattilainen ja pyrin yhä enemmän tekemään itse omat vaatteeni. Vaatteissa ei siis ole minulle kyse vain pukeutumisesta ja kuluttamisesta, vaan käsityöstä, joka on minulle tärkeää,
Yhdessä sosiaalisen median ompeluryhmässä, johon kuulun, vaatepuhetta käydään kyllä kovasti. Kun tekee itse, haluaa tietysti kehittyä ja tehdä vaatteita jotka saavat hehkumaan muutenkin kuin pelkästä onnistumisen ilosta ja tekemisen ylpeydestä. Ja toki itsetehdyillä vaatteilla myös viestitään ja kuulutaan ryhmään. Ja rahaa ja materiaalia liikkuu, aivan kuten muotiteollisuudessa muutenkin. Ei niin paljoa kuin pikamuodissa, mutta se on yksi syy tähän minun tyylini, että ainakin muutama suomalainen (nais)yrittäjä tienaa elantonsa minunkin vaatevalinnoistani.
Itse tekeminen on mullakin ollut se alkusysäys koko vaateasian miettimiselle. Kun aikuisiällä innostuin uudestaan neulomisesta, tein aluksi innoissani suunnilleen mistä tahansa langasta. Aika pian, ja varsinkin sitten kun rupesin tekemään isompia hommia, villatakkeja ja muuta, alkoi painaa paljon se, millaista lanka on materiaalina, kuinka hyvin se kestää, onko väri juuri oikea yms. Kun itse tekee, tajuaa, miten valtava työ koko prosessissa on, eikä tee enää mieli tehdä huonosta.
Hyvä pointti, että vaatteisiin liittyy todellakin valtasuhteita monella tasolla myös tuon bisneksen suuruuden vuoksi. Asia on esillä yllättävän vähän, kun vertaa vaikka ruokaan (jota myös käytämme päivittäin). Ei ole mitään valtiollisia vaatesuosituksia, kuten on ruokasuositukset. Ehkä vaatteiden vaikutuksen voi niin kätevästi ulkoistaa kehitysmaihin: siinä kohtaa kulutuksemme kansanterveydelliset vaikutukset eivät osu Suomeen.
Tämä Kalle Haatasen radio-ohjelma, joka löytyy Yle Areenasta on aika mielenkiintoinen. Ohjelma käsittelee Muotia Neuvostoliitossa, ja haastateltavana on Jukka Gronow. http://areena.yle.fi/1-3759317
Kiitos, Helena! Mä kuulin tuosta joskus pätkiä ja ajattelin että pitääpä kuunnella kokonaan, mutta olen unohtanut koko jutun. Nyt otan ohjelmaan.