Yöpöydälläni lepää Jeanette Wintersonin Majakanvartija. Se on puoleksi luettu. Se on erinomainen kirja, mutta sellainen vähän ahdistavanlainen, jota pitää välillä vältellä. Kaikkina iltoina en jaksa lukea.

Olen opiskellut yliopistossa kirjallisuustiedettä. Siksi, kai, minulta toisinaan kysytään lukuvinkkejä. En osaa antaa. Ei minulla ole aavistustakaan, mistä joku toinen ihminen tykkäisi, ellen tarkkaan tunne hänen kirjamakuaan (ja ellei se muistuta omaani). Itse en pidä monistakaan kirjoista ja olen huono lukemaan sellaista, mistä en pidä. En ole sellainen himolukija kuin jotkut, jotka kahlaavat jatkuvasti mitä tahansa, kuinka paksua tahansa. Yksi luokkatoveri luki Tolstoita kuudennella luokalla. Ihailin häntä mutta minusta ei olisi ollut moiseen.

Silti sanoisin, että kirjojen lukeminen on parhaita asioita elämässä.

Suomalaiset lukevat kirjoja vähemmän kuin ennen. Tietokirjailija Kai Ekholm väitti juuri Hesarissa, että jos kirjojen suosio yhä vähenee, suomalaiset hukkaavat kulttuuriperintönsä. Hän huomautti, että verkossa vietämme lähes vuorokauden viikosta, ja sanoi: ”Jos kuvatut trendit jatkuvat, niiden päässä on kansakunta, joka on vaihtanut lukemisen ja oman kulttuurinsa verkon kaljakelluntaan.” Hänestä kirjallisuudessa on kyse muistin, kielen ja ymmärryksen siirymisestä. ”Kulttuuria on vaikea siirtää, jos sitä ei ole itse saanut.” Niinpä.

Löysin tänä kesänä pitkästä aikaa sellaisen flow’n, että oli ihana lukea teos toisensa jälkeen. Sain ystävältä hyviä suosituksia (hän tietää, millaisista kirjoista tykkään), ja niitä riitti pariksi kuukaudeksi. Sitten tuli stoppi. Etsin blogeista (muun muassa Siinalta) suosituksia luettavalle, mutta syystä, jota minun on vaikea eritellä, en kestä monia hyviksi kehuttuja kirjoja. Luen vähän mutta en pysty jatkamaan. Yleensä ärsytys on kielen tasolla. Ja kun vastaan tulee yksi tai kaksi kirjaa, jotka eivät vedä (minua), lukeminen loppuu kokonaan. Se kertonee siitä, että lukeminen ei ole (enää) kovin syvälle juurtunut tapa.

***

Somen veikkaillaan korvanneen lukemista. Onhan se lukemista myös, huutaa nyt joku, mutta kuulkaa. Ei se ole yhtään sama asia. Some ei koskaan pakota pitkiin ajatuksiin, koska sellaiset eivät tarjoa pikaista, koukuttavaa nautintoa. Kirjan käyttöliittymää ei liuta markkinointiguruja ole hionut käyttäjän dopamiinintuotanto mielessään.

Mikael Jungner reagoi Kai Ekholmin Vieraskynään twiittisarjalla, jossa hän totesi, että ”kirja on yllättävän kömpelö käyttöliittymä vuorovaikutukseen”. Vuorovaikutukseen ehkä kyllä, mutta parhaimmillaan kirjoissa on kyse ensisijaisesti jostain ihan muusta: vaikeammin selitettävästä, katharttisesta kokemuksesta. Samasta, ehkä, kuin muussakin taiteessa. Ne haastavat ajatuksia ja tunteita, vievät selittämättömän äärelle.

Kirjan arvoa ei vähennä se, että kaikki eivät nauti siitä, eikä maalauksen arvoa se, että värit saa puhtaampina esille vaikkapa talon seinässä.

Meille, jotka olemme oppineet kirjojen kanssa seurustelun, lukemattomuus on oma valinta, mutta entäpä heille, jotka eivät ole koskaan saaneet lukemiseen kosketusta?Minusta on surullista, jos uusi sukupolvi ei koskaan saa mahdollisuutta kokea kirjojen uppouttavaa ja koukuttavaa vaikutusta. Lukeminenkin, siis sellainen keskittyvä ja rauhallinen, pitää ihmiselle opettaa.

***

Toimittaja Jia Tolentino väitti juuri The Guardianin esseessään, että nykynainen rakastaa nopeaa salaattibaaria ja barre-tunteja ennen kaikkea siksi, että ne valmentavat häntä toimimaan paremmin ylitöitä ja ulkoista moitteettomuutta vaativassa, hektisessä kapitalismin maailmassa. Molemmat, salaattibaari ja barre, auttavat häntä suoriutumaan elämän pakollisuuksista, syömisestä ja liikkumisesta, mahdollisimman tehokkaasti. Hänen mukaansa ne pyrkivät peittämään sen tosiasian, että toimistotyöelämä hektisessä ympäristössä on ihmiselle huomattavan epäterveellistä. Ehkäpä somen tuhannet virikkeet tekevät saman, mitä tulee lukemiseen. Siellä voi kuvitella sivistyvänsä, lukevansa, tekevänsä.

Totta kai somessa on myös paljon hyvää. Ei sitä pidä demonisoida. Meidän pitäisi vaan osata käyttää sitä niin, että se ei vie kaikkea vapaa-aikaamme. Ja miettiä, mitä oikeasti haluamme.

Minä esimerkiksi olen Facebook-koukussa, vaikka en pidä koko palvelua erityisen kiinnostavana. Tätä tekstiä kirjoittaessani joudun koko ajan taistelemaan, etten klikkaisi itseäni vahingossa linjoille.

Tosiasiassa, oikeasti, haluan lukea kirjoja. Haluan kirjoittaa. Haluan löytää taas keskittymisen, jota ei häiritse some eikä meilin kilinä. Se on yllättävän vaikeaa, halustakin huolimatta. Se olisi ehkä mahdotonta, jos lapsena opittua tapaa lukea kirjoja ei olisi.

Paras tähän asti löytämäni keino harhautua netin äärettömyydestä on sopivat kirjat. Sellaiset, jotka vievät juuri minut mukanaan – sellaiset, joita en malta laskea käsistäni. Niitä tulee vastaan liian harvoin (lähinnä ehkä siksi, että en osaa etsiä).

Mitä jos lukisin sivun filosofiaa joka kerta kun meinaan mennä Facebookiin? Tai edes romaania? Kuinka nopeasti se tulisi luetuksi? Pitäisikö olla iso käsikirjasto vai käydä kirjastossa nykyistä useammin (ilman lasta)? Millaisia uusia tapoja pitäisi omaksua?

Tänä kesänä lukemistani edisti tällainen lista kirjoja. Suosittelen sellaisille, joiden elämään surun pohtiminen juuri nyt sopii ja jotka eivät kaihda hyvin vaikeiden asioiden käsittelyä kirjallisuudessa. (Lisäksi pitää tietysti olla samanlainen kirjamaku kuin minulla!)

• Katriina Huttunen: Surun istukka (rakastin hänen kieltään, raakuuttaan ja armottomuuttaan yhtä paljon kuin ystäväni sanoi niitä inhoavansa)
• Kang Han: Vegetaristi (oli minulle maaginen ja oudolla tavalla samastuttava kokemus)
• Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti (nopealukuinen, kaunis, myönteinen)
• Maggie Nelson: Sinelmiä (olisi oikeastaan vaatinut enemmän aikaa ja ajatusta)
• Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (kuvaa omakohtaisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusvaihetta)

Seuraavaksi luen loppuun Majakanvartijan.