Etsin sanoja.

Kirjoitettuani sanoja koko talven ja koko kevään tarvitsen uusia, voimakkaampia, syvempiä. Parempia sanoja, kauniimpia sanoja, sopivia sanoja.

Lapseni sanoo, että englanniksi auto on caaar. Hän sanoo, että persikka on kirpeää ja makeaa ja mehukasta, ja että hänen päässään tanssii Ryhmä Haun musiikki, ja että tarkemmin ottaen tämä tanssiminen tapahtuu aivoissa. Hänen kuvauksensa ovat huolella mietittyjä. Hän valikoi sanoja kauan.

Tarvitsen yhtä eksakteja kuvauksia. Ei jaarittelua eikä turhaa karsintaa, eikä enää yhtään mittaan kirjoittamista, otsikoksi puristamista. Ei sitä alitajuntaista tietoa, että tämän liuskan lopussa merkkejä on suunnilleen 3000 ja että jäljellä on sitten enää 500. Ei, sitä minä en tarvitse (nyt).

Kirjoitan muuta. Kirjoitan kirjaa jota rakastan ja pelkään, ja jota on lähestyttävä avoimesti ja tarkasti.

On oltava rohkea.

Päivällisellä sanon lapselle että veistä pitää kunnioittaa, että sillä ei saa huitoa minne tahansa eikä sitä saa panna suuhun. Veitsi voi tehdä vahinkoa. Mutta jos sitä käyttää oikein se pilkkoo asioita, ja se on hyödyllistä. Haluamme syödä pieniä suupaloja.

Ajattelen että tämä teksti on sellainen myös, veitsi. Sitä pitää kunnioittaa, tai –