Luen lapselle joka ilta kirjan tai kirjoja. Nyt, kun hän on kolmevuotias, hommasta on tullut hauskempaa: hän jaksaa kuunnella pidempiä juttuja, ja monen hyvän kirjan äärellä syntyy mainioita keskusteluja.

Tällä hetkellä lasta kiinnostaa kovasti ihmiskeho, joten lainassa oleva tietokirja Ihmeellinen keho (Naray Yoon, Kristina Routh; suom. Katariina Kallio) valikoituu yhdeksi luettavaksi lähes joka ilta (paitsi silloin, kun maanittelen tarpeeksi valitsemaan jotain muuta). Siinä on kiinnostavia faktoja ihmiskehosta ja isoksi aukeava luurankosivu, lapsen ehdoton suosikki.

Olen alkanut varata lastenkirjoja kotikirjastoon, sillä myös lastenosaston hyllystä minun on vaikea löytää juuri kyseiseen hetkeen kaikista inspiroivimpaa luettavaa. Tai siis: olen myös lastenosastolla oma itseni, enkä kiehtoudu nopeasti. Monesti pienen kirjaston satunnaislöydöt tuntuvat tylsiltä. Tarvitsen taustoja, haluan tietää mitä luen, ja varaustoimintoa käyttäen luettavaan voi tutustua etukäteen. Ilokseni olen todennut, että myös englanninkielisiä lastenkirjoja löytyy Helmet-kirjastoista paljon (toivoisin tietysti käännöksiä).

Seuraavassa paljastan tämän hetken top5-kirjat, jos kysytään kolmevuotiaalta ja vähän myös minulta. Yleensä parhaat kirjat uppoavat meihin molempiin.

Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo (William Joyce, kuv. William Joyce ja Joe Bluhm, suom. Kaisa Kattelus) oli meillä lainassa viime syksynä, ja sitä muistellaan yhä usein. Lapsi, silloin vähän yli kaksivuotias, rakasti sitä heti. Ihana, maaginen tarina kirjoista ja tarinoiden voimasta. Hiukan kryptinen mutta kuitenkin lähestyttävä. Kirja perustuu Joycen palkittuun, vartin mittaiseen lyhytelokuvaan, jonka katsoimme perheen yhteisessä leffaillassa pääsiäisenä, ja lapsi kerta kaikkiaan hiljeni lumosta myös elokuvan äärellä. Se on sittemmin katsottu monta, monta kertaa.

Anthony Brownen kuvavoittoiset kirjat ovat olleet meillä suursuosikkeja siitä asti, kun lapsi oli ihan pieni, ja uskon, että niiden viehätys kestää pitkään. Kuvien maailma on kutkuttavan surrealistinen ja kommentoi kanonistisia taideteoksia, ja kirjojen teemat taas ovat isoja olematta alleviivaavia. Yhdessä kirjassa (Willy and the Cloud) simpanssi-Willyä seuraa pilvi, toisessa (Gorilla) Hannah-tyttö on aina yksin koska perheen ainoa aikuinen, isä, on poissaoleva. Mainio Ääniä puistossa on suomennettukin (suomentajana Sirke Happonen), eikä siinäkään kuvattu elämä vaikuta ihan yksinkertaiselta. Vanhemman masennusta, työttömyyttä ja ylisuojelevuutta ei piilotella. Näitä kirjoja lukiessa syntyy lähes poikkeuksetta erittäin hyviä keskusteluja monen tasoisista peloista, joita Browne kääntelee todella taidokkaasti sekä kuvissa että tekstissä.

Meidän piti lähteä on Sanna Pelliccionin aivan superupea tekstitön kirja pakolaisuudesta. Lapseni haluaa lukea sitä monta kertaa viikossa ja on nimennyt päähenkilön omalla nimellään. Tätäkin valtavan kaunista kirjaa olemme lukeneet jo ainakin vuoden, ja jokaisen aukeaman tulkintaan on tullut lisää lapsen kasvun myötä. Hän tietää jo, että joissakin paikossa on sota ja että siellä lentokoneet pudottavat pommeja eikä ihmisillä ole turvallista. Tämä käy ilmi kirjasta, kuten myös se, että pakolaisiksi lähtijät joutuvat kulkemaan pitkän ja vaarallisen tien uuteen kotipaikkaansa. Kuitenkin kirja on valoisa ja rauhallinen. Päähenkilölapsen perhe pysyy yhdessä, vanhasta maasta uuteen asti. Ystäviäkin löytyy kaikkialta. Aivan loistava kirja, jollaisia toivoisin olevan enemmän. Tekstittömyys avaa ihanasti tilaa lapsen omille tulkinnoille ja myös eri-ikäisille lukijoille.

Freight Train -kirjan löysin, kun etsiskelin lapselle sopivaa luettavaa #BlackLivesMatter-liikkeen hengessä. Aiemmat suosikit ovat täysin poikkeuksetta valkoihoisia. Korjausliikkeelle on tarvetta! Freight Trainissa ei esiinny ensimmäistäkään ihmistä mutta sen tekijä on Donald Crews, joka on musta amerikkalainen. Saatuani kirjan käsiini ajattelin sen olevan tarkoitettu lastani nuoremmille ihmisille, mutta olin väärässä. Kirjan vähätekstinen, värien sekoittumiseen perustuva maailma kiehtoo kolmevuotiastani loputtomasti. Juna on tietenkin myös aiheena täysin vastustamaton.

Perhekirja (Todd Parr, suom. Riitta Oittinen) löytyi listalta, joka esitteli perheiden monimuotoisuutta kommentoivia lastenkirjoja. Lainasimme sen vastikään, joten pitkää suosiota ei ole vielä takana, mutta tämä on luettu meillä jo monesti. Jälleen hyvä keskustelunavaajakirja. Lapseni päätyi toivomaan tämän kirjan luettuamme, että hänellä olisi kaksi isää. Seuraavassa lauseessa hän toivoi myös kahta äitiä.

Muuten: Tämä lista on hyvin paljastava sikäli, että kun en ole asiaa erityisesti ajatellut, tekijöiden sukupuoli ja ihonväri ovat erittäin vahvasti painottuneet tiettyyn suuntaan. Toimin siis kuten maailma: huonosti! Omaa kurssia pitää pikimmiten kääntää. Suosituksia otetaan vastaan. Etenkin sellaisia kirjoja, joissa päähenkilönä olisi musta lapsi, tarvitsen valikoimiin. Suosituksia löytyy amerikkalaisilta listoilta kiitettävästi mutta en ole vielä löytänyt kovin monta sellaista vaihtoehtoa, joita saisi Helmet-kirjastoista.