Verkkosivujen takana on ihminen!

Olin taannoin mukana palaverissa, jossa graafinen suunnittelija esitteli leiskaehdotuksiaan pienen yrityksen verkkosivuiksi. Graafiset ratkaisut olivat mahtavan hienoja. Huomasin kuitenkin häiriintyväni toistuvasti yhdestä peruskysymyksestä – joka on enemmän strateginen kuin varsinaiseen toteutukseen liittyvä: mikä tekee näistä sivuista sellaiset, että surffailija haluaa tulla tänne? Tai käännettynä: mikä on pienen yrityksen verkkosivujen tehtävä? Joskus se oli yhteystietojen kertominen ja palvelujen esittely, mutta yhä enemmän se on profilointi.

Väitän, että hyvä profilointi ei nykyään ole sitä, että sivuilla on oikeat värit ja selkeät palvelukuvaukset. Näiden pitäisi 2010-luvulla olla jo perusasiaa. Yhden pienen yrityksen erottaa toisesta pienestä yrityksestä yrittäjä – hänen persoonansa ja osaamisensa. Sen pitäisi näkyä!

Menisin heti suutarille, jonka nettisivuilla kerrotaan vinkkejä kenkien hoitoon (saa vinkata tällaisesta ihmeestä!). Valitsisin sähköasentajan, joka kertoo sivuillaan esimerkkejä toteuttamistaan asennusratkaisuista – tai, mikä vielä parempaa, vastaisi sivuilla kysymyksiin sähköasioista. Sähkösiuvatissa on hyvää yritystä, jos kehittämistäkin.

Tarvitessani asiantuntijaa ottaisin sellaisen, josta saan verkkosivujen perusteella dynaamisen ja tässä päivässä elävän kuvan. Haluaisin sellaisen tyypin, joka on mukana keskustelussa esimerkiksi Twitterin, Facebookin tai blogin kautta. Katleena Kortesuo on hyvä esimerkki.

Isännöintiyritystä etsiessäni toivoisin, että ne ihan oikeasti työtä tekevät ja siitä vastaavat henkilöt näkyisivät verkkosivuilla. Ja taas: sosiaalisen median näkyvä ja aktiivinen käyttö työvälineenä (ei silmänlumeena!) olisi iso plussa (saa todella vinkata!).

Ihmisessä, yrittäjässä, on pienen yrityksen voima. Elävän ihmisen kanssa on paljon kivempi asioida kuin kasvottoman yrityksen, saati koneiden ja automaattivastaajien. Voisiko se näkyä myös verkkosivuilla?

Profilointia

Ystäväni, viestintäihminen, ihmetteli Facebookissa, miksi edes eturivin freetoimittajilla ei ole minkäänlaista nettinäkyvyyttä. Hän ei löytänyt googlaamalla edes yhteystietoja. Tykkäsin.

Hämmästelen nimittäin samaa. Nettinäkyvyys on naurettavan helppoa. Blogin perustaminen on ilmaista. Twiittaaminen on ilmaista. LinkedIn on ilmainen. Facebookiakin voi käyttää ammatillisesti. Mutta ei. Ja kyse kuitenkin on viestintäalasta.

Onko tämä jokin periaatteellinen asia? Sama kuin se, että freepiireissä vastustetaan hanakasti yrittäjästatusta (kerratkaapa vielä, miksi)?

En ymmärrä. En osaa kuvitella, että nettinäkyvyydestä olisi minkään alan edustajalle haittaa. Lisäksi toimittaja voi näkyä netissä tekemällä juuri sitä, mitä on koulutettu ja kokenutkin tekemään: tuottamalla sisältöä. Sen ei kuvittelisi olevan kovin vaikeaa.

Itse ajattelen, että blogipohjainen verkkosivu on oiva tapa profiloitua. Muutaman postauksen lukemalla asiakas saanee jo jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen tyyppi täällä ruudun takana näpyttelee. Samassa yhteydessä on helppo tarjota kaikki perustiedot. Bonuksena on, että Google rakastaa blogeja – ei siis tarvetta directoille, eniroille tai kalliille hakukoneoptimoinneille.

Kaikissa kuulemissani some-opeissa toistetaan, että kannattaa itse tuottaa omalla nimellään hyvää sisältöä, jotta pystyy kilpailemaan nimellään mahdollisesti löytyvän huonon sisällön kanssa. Tämä pätee tietysti erityisesti isompiin yrityksiin, mutta miksipä ei tällaisiin yhden naisen lafkoihinkin.

Tästä syystä olen iloinen kaikista nettiin päätyvistä lehtijutuistani, vaikka kaikenlaisia (”ilmaisia”) tekijänoikeuden laajennuksia tavataan tässä ammatissa periaatteesta vastustaa. Jutut ovat osa nettinäkyvyyttäni ja antavat uskoakseni potentiaalisille asiakkaille ihan pätevää informaatiota kyvyistäni. En keksi yhtään syytä, miksi minun olisi suhtauduttava erityisen mustasukkaisesti artikkeleihin, joita olen joskus jonnekin kirjoittanut. Netissä ne toimivat yhtä hyvin minun kuin julkaisijankin hyväksi. Paperilehdissä ne ovat jo aikoja sitten hautautuneet kirjastojen arkistoihin.

Hyvässä blogissa on tarttumapintaa

Blogit ovat mahtavia. Ne sopivat melkein mihin vain: blogata voi niin kaupan valikoimista, omasta pukeutumisesta kuin kulutuskäyttäytymisestä. Hyvät blogit tuovat niiden kirjoittajat – myös johtajat, asiantuntijat ja julkkikset – sellaiselle etäisyydelle, että tasa-arvoinen kommunikointi on mahdollista. Minusta se on valtavan viehättävää.

Voi olla, että olen turhan innokas, suorastaan rakastunut, ja että romanssini blogien kanssa ei ole ikuista laatua. Se on kuitenkin kestänyt jo yli kolme vuotta. Vuonna 2007 asuin Pariisissa, neuloin kuin hullu ja hurahdin Suomen ensimmäisiin neuleblogeihin. Vaikka neulomista kuulee toisinaan pidettävän jollain tavoin taantumuksellisena, blogiasioissa neulojat ovat olleet todellisia pioneereja. Jo tuolloin vuonna 2007 netissä toimi valtava neuleyhteisö.

Koska blogeja ei objektiivisestikaan voi enää pitää hetken huumana, ihmettelen, miten vähän niiden tuomia mahdollisuuksia edelleen hyödynnetään. Nykyään yritysten tai yhteisöjen sivuilta voi kyllä löytyä blogi, mutta sisältö on kuin suoraan henkilöstölehden pääkirjoituksesta. Tekstit ovat niin pitkiä, että niitä ei jaksa lukea, eikä hallintokielestä anneta periksi piiruakaan. Aina ei ole edes kommentointimahdollisuutta, eikä kirjoituspäivämäärää kannata yleensä vilkaista: se ajoittuu useimmiten yli kuukauden päähän.

Tuntuu, että tällaisissa ”blogeissa” ei ole kovin pitkään mietitty, mitä lisäarvoa juuri tämä formaatti voisi viestimiseen tuoda. Parhaassa tapauksessahan blogi voi antaa esimerkiksi mahdollisuuden ruohonjuuritason kommunikointiin, näkemysten kiteyttämiseen suurelle yleisölle ymmärrettäviksi ja inhimillisyyden välittämiseen. Parhaissa blogeissa kirjoittajan ääni tulee jollain tavalla tutuksi, vaikka tämä kirjoittaisi nimimerkilläkin.

Tänään ilahduin, kun lehtijutun taustatöitä tehdessäni löysin tämän Mäntsälän kirkkovaltuutetun blogin: hänellä on ajatuksena tuoda seurakunnan asioita blogissa ilmi vapaamuotoisesti asioita avaten. Kivasti kirjoitettua oman seurakuntani luottamushenkilön blogia minäkin lukisin mielelläni, seurakuntaneuvoston pöytäkirjoja en niinkään.

Näkisin mielelläni blogosfäärissä paljon enemmän myös sellaisia blogeja, jotka tarjoilevat vankkaa asiantuntemusta jostakin aihepiiristä kevyellä otteella kirjoitettuna. Hyvään bloggaamisen alkuun pääsee minusta muistamalla kolme pientä perusasiaa:

1) Käsittele vain yhtä asiaa yhdessä kirjoituksessa.
2) Kirjoita lyhyesti mutta mahdollisimman usein.
3) Pane itsesi peliin: kirjoita henkilökohtaisesti.

Itsekin yritän pitää nämä mielessä.

Edit: Katleena listasi taannoin 13 hyvää syytä perustaa blogi – kannattaa käydä vilkaisemassa!

Lääkäri keskustelupalstalla

Onko hyvä asia, että firmalla on Facebook-sivu? LinkedIn-sivu? Twitter-tili? Monessa tapauksessa kyllä, todettiin Verkkoviestinnän koulutusohjelmassa eilen.

Yrityksistä kirjoitetaan verkossa joka tapauksessa. Se on hallitsematonta. Virheitä ruoditaan auliisti, mutta myös kehuja jaetaan paljon enemmän kuin missään muussa mediassa ikinä. Firmat eivät enää voi päättää, miten näkyvät – mutta ne voivat osallistua imagonsa luomiseen, jos ovat tarpeeksi rohkeita. Ne voivat osallistua keskusteluun, olla avoimia ja hyödyntää näitä uusia mahdollisuuksia. Asiakkaat olettavat jo nykyään, että yritykset tietävät, mitä niistä verkossa puhutaan, sanoi kouluttajamme Christina Forsgård (joka oli erinomaisen innostava!). Siksi on syytä myös tietää. Facebookiin, keskustelupalstoihin ja muuhun sosiaaliseen mediaan ei yksinkertaisesti ole varaa suhtautua välinpitämättömästi.

Monessa tapauksessa yrityksen edustajan on hyvä jopa osallistua jutteluun keskustelupalstoilla ja blogeissa. Toki kannattaa miettiä aika tarkkaan, mitä sanoo, ja muistaa tasavertaisuus, ystävällisyys ja muut nettimaailman kirjoittamattomat säännöt. Lisäksi kannattaa kirjoittaa koko nimellään ja myös yrityksensä mainiten. Verkossa saa kuulla aika nopeasti, jos alkaa syytellä, isotella tai puhua perusteettomasti. Sekin on hyvä muistaa, milloin on yrityksen ja milloin oman yksityisen minänsä asialla. Ainakin yksi tuore esimerkki aika pahasta sekoilusta on tarjolla: vaatemerkki Filippa K:n epäonniseen caseen voi tutustua täällä. (Esimerkki kertoo myös, miten nopeasti asiat verkossa leviävät. Minä en seuraa kyseistä blogia, mutta törmäsin jutun lainaukseen Kulutusjuhlassa.)

Ainakin minulle toimisi monesti mainoksia paremmin se, että yritys osoittaisi olevansa aidosti kiinnostunut asiakkaistaan ja valmis palvelemaan heitä ilman isoa ketunhäntää kainalossa. Keskustelupalstojen ja blogien kommentointi on monella alalla tähän oiva (ja melkein ilmainen) mahdollisuus. Aikaa se vie, kyllä, mutta ajallista panostusta voi hyvällä syyllä verrata mainoskampanjan hintaan.

Itse ajattelen näin: Jos pohtisin lääketieteellistä ongelmaa keskustelupalstalla, olisin aika kiitollinen, jos joku mukava lääkäri tai sairaanhoitaja lisäisi keskusteluun asiantuntijamielipiteensä. Toki haluaisin, että hän puhuisi omalla nimellään ja kertoen, millä asialla on. Jos kuitenkin keskustelupalstalla saamani vastaus olisi hyödyllinen ja mukava, ottaisin erittäin todennäköisesti palstalla esiintyneeseen lääkäriin tai hoitajaan yhteyttä ihan livenä seuraavalla kerralla, kun tarvitsisin lääketieteellistä apua. Hän olisi nettivastauksensa perusteella saanut ystävälliset kasvot.

Blogi-intoilua ilmassa

En tiedä, onko blogeissa ihan tulevaisuus, mutta ainakin jotkin niiden ominaisuudet ovat varmasti tulleet viestinnän maailmaan jäädäkseen. Omalle sukupolvelleni, tälle mediakriittisyyteen alakoulusta lähtien opetetulle, on vaikea ajatella myyvänsä valmiiksi pureskeltuja viestejä ja totuuksia. Me kaipaamme läpinäkyvyyttä: ostamme tuotteita ja ajatuksia helpommin, kun kuulemme niistä muutakin kuin kiillotettuja viestejä. Rosoisuus ja persoonallisuus tuovat tarttumapintaa ja kiinnostavuutta. Blogit ovat tähän haasteeseen hyvä vastaus.

kannen_suunnittelu_pekka_loiriOsallistuin eilen Anja Alasillan vetämään blogikoulutukseen. Hän on kirjoittanut kirjan Blogi tulee töihin (Infor 2009), joka ainakin ensivilkaisun ja luennon perusteella vaikuttaa mielenkiintoiselta katsaukselta siihen, mitä blogeista on tähän mennessä Suomessa saatu irti. Alasilta on kerännyt kirjaansa myös hyviä esimerkkejä siitä, miten blogeja voisi tulevaisuudessa käyttää yritysviestinnässä. Hänen oman firmansa Scription nettisivuilla on listattunakin yritysten blogeja. Arvaan, että se lista tulee kasvamaan aika merkittävästi lähikuukausien aikana.

On mielenkiintoista nähdä, mihin blogi-into johtaa. Tiedän kokemuksesta, että bloginkin kirjoittaminen vaatii aikaa – hyvän, linkitetyn ja ehkä kuvitetunkin blogin päivittäminen vaatii sitä yllättävän paljon. Uudesta innostuneet tulevat harvoin ajatelleeksi, että jostain sekin tovi on raavittava. Sitten käy niin, että blogi innolla aloitetaan, mutta sen päivitys unohtuu jo muutaman kuukauden jälkeen. Todetaan, että ei se blogi nyt niin hyvä viestintämuoto ollutkaan. Siirrytään takaisin staattisiin nettisivuihin.

Anja Alasillan mukaan blogien kommenttilaatikot alkavat täyttyä vasta noin vuoden aktiivisen bloggaamisen jälkeen. Helppo uskoa. Itsekin kommentoin herkemmin tuttua ja hyväksi havaittua ja tyydyn vain seuraamaan mahdollisia tähdenlentoja. Siksi olisi äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, miten ne yritykset, jotka todella suhtautuvat bloggaamiseen vakavastiotettavana viestintämuotona, saavat sitä hyödynnettyä. Tammikuun alussa bloggaamisen aloittanut Finnair on ainakin saanut blogeilleen jo paljon lukijoita. Mitähän ne ovat tuottaneet vuoden kuluttua?

Itse seuraisin mieluusti monenkin itseäni koskevan toimijan blogia. Lähikauppa olisi niistä yksi: millaisia uusia tuotteita tai muutoksia on tullut, mistä asiakkaat ovat olleet nyreissään tai tyytyväisiä. Ajattelisin, että blogi olisi tällaiselle yritykselle mahtava asiakaspalautteen kanavakin. Terveyskeskuksestakin kuulisin mieluusti muutakin kuin mitä kaupungin jähmeät nettisivut tarjoavat. Jostain syystä en usko, että kumpikaan näistä aloittaa bloggaamisen ensimmäisten joukossa, mutta saapa nähdä mikä on tilanne muutaman vuoden kuluttua. Mikäli silloin kukaan enää puhuu blogeista…