Toimittajamme valoisa unelmakaksio

Kaveri kertoi kaveristaan, jonka äiti on sisustuslehden X toimittaja. ”Se oli tosi kiva, kun kaveri muutti omaan kotiin: siitä tehtiin lehteen juttu ja se sai kaikenlaista kivaa kämppäänsä.” Minä häkellyin. Noinko se oikeasti menee?

Olen huomannut monessa sisustuslehdessä trendin, jossa haastateltavia ei ole tarvinnut etsiä kaukaa. Juttuja tehdään milloin oman ruokatoimittajan keittiöstä, milloin avustajan valoisasta unelmakodista. Kädessäni on juuri nyt lehti, jossa on ensin juttu avustajan Y kodista ja muutaman aukeaman perästä hänen kirjoittamansa juttu toisen henkilön kodista. Tekijältä-palstat eivät enää riitä, nyt omia toimittajia tai luottoavustajia haastatellaan jo ihan kunnon jutuissakin.

Ehkä he vaan ovat niin trendikkäitä ja hyvämakuisia. Ehkä tosiaan. Kauniitahan nuo ovat: sisustustoimittajien kodit, ruokatoimittajien keittiöt, muotitoimittajan vaatteet.

Mutta ei sen kyllä näin pitänyt mennä, journalismin nimittäin. Ei ole ok, että kun tarvitsen juttuun haastateltavaa ja sovin itse kuvaukseen, haastattelen itseäni. Miksi?

Väitän, että tekijät tulevat hyvin herkästi sokeiksi oikeasti uudelle ja kiinnostavalle, jos luottavat liikaa omaan käsitykseensä hyvästä mausta tai inspiroivuudesta. Jutut alkavat toistaa itseään. Juuri nyt loputtomasti mustavalkoista ja graafisia kuvioita, yksinkertaista ja vähän vekkulia, valon tulvintaa, piristävää keltaista. Kun samat avustajat vielä kirjoittavat useampaan lehteen ja tulevat kaikkiin näihin haastatelluiksikin, jäljelle jää yksi sana. Blaah.

En tiedä, mitä on hyvä sisustusjournalismi. Sisustuslehdillä olisi oiva tilaisuus näyttää se minulle. Voisikohan lehdistä jonakin päivänä tutkailla myös niitä ihan tavallisia koteja, joissa ehkä on Sotkan lasivitriini, mutta jossa monin tavoin nautitaan elosta – tai on keksitty jokin omituinen ratkaisu, jolla on saatu taiottua lisää tilaa? Uskoisin, että ammattilainen osaisi kuvata sellaisiakin kiinnostavasti. (Tässä on hyvä ote.)

Joltakin lainattu

Talouselämä lainasi Kotitaloon kirjoittamaani juttua. Henkisesti palkitsevaa, kiitos ja kumarrus.

Siteerauksen ensimmäiset kappaleet luettuani olin kuitenkin hiukan hämmentynyt. Ne olivat suoraan minun tekstistäni. Muutenkin aika suuri osa laajahkosta lainauksesta oli suoraa (yhdyssanavirheet sentään eivät!).

Talouselämä viittaa jutussa Kotitaloon ja linkittää sen nettisivuille. Siellä juttua ei ole näkyvissä, joten jutun ja suoraan lainattujen pätkien kirjoittajaa ei käy mistään ilmi.

En ole tekstistäni mustasukkainen, mutta rupesin miettimään: ovatko  lainaus- ja tiivistyskäytännöt kovastikin muuttuneet siitä, mitä minulle opetettiin koulussa? Eikö kirjoittajaa tarvitse mainita, vaikka siteeraus on suoraa, riittääkö lehti (ilman edes numeroa, joka muuten on 6/2012)? Tekijänoikeuslaki sanoo, että ”julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa”, Journalistin ohjeiden seiskakohta taas, että: ”Myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa. Lähde on mainittava, kun käytetään toisen julkaisemia tietoja.”

Selventäisikö joku, mikä on ”hyvä tapa” tai ”tarkoituksen edellyttämä laajuus” nykyisessä nettimaailmassa?