Paljonko tekstin muokkaus vie aikaa?

Silloin tällöin joku minulle ennestään tuntematon taho kyselee editointi- tai oikolukupalveluita. Se on mahtavaa. Tärkeiden tekstien muokkauttaminen on viisas sijoitus, ja autan asiassa mielelläni.

Olen huomannut, että kyselyjä yhdistää yksi piirre. Jos toimeksiantaja ei ole tottunut editoinnin tilaaja, hän arvioi yleensä työn viemän ajan (ja siis myös hinnan) reippaasti alakanttiin. Moni myös ajattelee tarvitsevansa oikolukua kun oikeasti tarvitsee sen lisäksi editointia, siis tekstin muokkausta. Tämä on ymmärrettävää, kun näitä asioita ei työkseen pyörittele.

Paljastan siis, että tekstin muokkaus vie enemmän aikaa kuin kuvittelet. Myös ammattilaiselta, joka haluaa tehdä työnsä hyvin. Joskus jopa ajattelen, että kannattaisi kirjoituttaa koko teksti alkujaankin ammattilaisella. Prosessi voisi olla kokonaisuudessaan nopeampi ja lopputuloskin parempi.

Jokainen voi kokeilla, kuinka kauan esimerkiksi kymmenen hiukan kryptisesti kirjoitetun liuskan huolellinen lukeminen vie itseltä aikaa. Vastaus ei ole vartti. Tunti on lähempänä totuutta.

Editorin pitää lukea teksti ainakin kahdesti ja toisella kerralla miettiä tarkasti, onko jokainen virke ymmärrettävä, tarpeeksi tiivis ja kielellisesti sujuva. Samalla on pohdittava, sanooko teksti kokonaisuutena sen, mitä sen pitäisi sanoa, ja jos ei, mitä sille voi tehdä. Sitten pitää tietysti vielä tehdä tarpeelliset muokkaukset.

Erikseen on vielä oikoluku, joka tulee editointivaiheen päälle. Yleensä se vaatii kolmatta lukukertaa, koska tekstin suuriin ja pieniin linjoihin on hankala keskittyä samaan aikaan. Oikoluku tarkoittaa sitä, että pilkut ja muut pienet yksityiskohdat laitetaan paikalleen ja esimerkiksi viittaussuhteet vielä kerran tarkistetaan. Tarvittaessa siinä puututaan vielä joihinkin yksittäisiin epäloogisuuksiin, mutta pääasiassa tällaiset isommat muokkaukset kuuluvat editointivaiheeseen.

Pelkkä oikoluku riittää yleensä vain teksteihin, jotka ovat alkujaankin kirjoittamisen ammattilaisen kirjoittamia ja jonkun jo vähintään kevyesti editoimia.

Paljonko aikaa tähän kaikkeen sitten menee? Pariliuskainen tiedote vie helposti pari tuntia, kymmensivuinen teksti jo yli puoli työpäivää. Suurpiirteisesti arvioituna. Paljon riippuu tietysti tekstin lähtötasosta sekä aihepiirin monimutkaisuudesta.

Esimerkiksi lähdeluettelot lisäävät työaikaa yllättävän paljon, koska niissä on paljon pientä nippelityötä ja yksittäisiä tarkistettavia asioita (toimiiko viite, onko teoksen nimi oikein kirjoitettu, miltä sivuilta tietty artikkeli lähdeteoksesta löytyykään jne.). Usein aikaa menee siihenkin, että alkuperäiseltä kirjoittajalta pitää tarkistaa joitakin epäselväksi jääneitä yksityiskohtia.

Silti tekstin käyttäminen ammattilaisella kannattaa. Siitä tulee sujuvampi ja lähestyttävämpi, ajatus muuttuu kirkkaammaksi ja lukija saa tekstistä enemmän irti. Tekstistä tulee siis vaikutusvaltaisempi, eikä kenenkään työ valu hukkaan. Viisainta on teettää muokkaustyö kunnolla ja ajassa liikaa säästämättä. Lopputulos palkitsee kyllä.

Joltakin lainattu

Talouselämä lainasi Kotitaloon kirjoittamaani juttua. Henkisesti palkitsevaa, kiitos ja kumarrus.

Siteerauksen ensimmäiset kappaleet luettuani olin kuitenkin hiukan hämmentynyt. Ne olivat suoraan minun tekstistäni. Muutenkin aika suuri osa laajahkosta lainauksesta oli suoraa (yhdyssanavirheet sentään eivät!).

Talouselämä viittaa jutussa Kotitaloon ja linkittää sen nettisivuille. Siellä juttua ei ole näkyvissä, joten jutun ja suoraan lainattujen pätkien kirjoittajaa ei käy mistään ilmi.

En ole tekstistäni mustasukkainen, mutta rupesin miettimään: ovatko  lainaus- ja tiivistyskäytännöt kovastikin muuttuneet siitä, mitä minulle opetettiin koulussa? Eikö kirjoittajaa tarvitse mainita, vaikka siteeraus on suoraa, riittääkö lehti (ilman edes numeroa, joka muuten on 6/2012)? Tekijänoikeuslaki sanoo, että ”julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa”, Journalistin ohjeiden seiskakohta taas, että: ”Myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa. Lähde on mainittava, kun käytetään toisen julkaisemia tietoja.”

Selventäisikö joku, mikä on ”hyvä tapa” tai ”tarkoituksen edellyttämä laajuus” nykyisessä nettimaailmassa?

Verkkosivujen takana on ihminen!

Olin taannoin mukana palaverissa, jossa graafinen suunnittelija esitteli leiskaehdotuksiaan pienen yrityksen verkkosivuiksi. Graafiset ratkaisut olivat mahtavan hienoja. Huomasin kuitenkin häiriintyväni toistuvasti yhdestä peruskysymyksestä – joka on enemmän strateginen kuin varsinaiseen toteutukseen liittyvä: mikä tekee näistä sivuista sellaiset, että surffailija haluaa tulla tänne? Tai käännettynä: mikä on pienen yrityksen verkkosivujen tehtävä? Joskus se oli yhteystietojen kertominen ja palvelujen esittely, mutta yhä enemmän se on profilointi.

Väitän, että hyvä profilointi ei nykyään ole sitä, että sivuilla on oikeat värit ja selkeät palvelukuvaukset. Näiden pitäisi 2010-luvulla olla jo perusasiaa. Yhden pienen yrityksen erottaa toisesta pienestä yrityksestä yrittäjä – hänen persoonansa ja osaamisensa. Sen pitäisi näkyä!

Menisin heti suutarille, jonka nettisivuilla kerrotaan vinkkejä kenkien hoitoon (saa vinkata tällaisesta ihmeestä!). Valitsisin sähköasentajan, joka kertoo sivuillaan esimerkkejä toteuttamistaan asennusratkaisuista – tai, mikä vielä parempaa, vastaisi sivuilla kysymyksiin sähköasioista. Sähkösiuvatissa on hyvää yritystä, jos kehittämistäkin.

Tarvitessani asiantuntijaa ottaisin sellaisen, josta saan verkkosivujen perusteella dynaamisen ja tässä päivässä elävän kuvan. Haluaisin sellaisen tyypin, joka on mukana keskustelussa esimerkiksi Twitterin, Facebookin tai blogin kautta. Katleena Kortesuo on hyvä esimerkki.

Isännöintiyritystä etsiessäni toivoisin, että ne ihan oikeasti työtä tekevät ja siitä vastaavat henkilöt näkyisivät verkkosivuilla. Ja taas: sosiaalisen median näkyvä ja aktiivinen käyttö työvälineenä (ei silmänlumeena!) olisi iso plussa (saa todella vinkata!).

Ihmisessä, yrittäjässä, on pienen yrityksen voima. Elävän ihmisen kanssa on paljon kivempi asioida kuin kasvottoman yrityksen, saati koneiden ja automaattivastaajien. Voisiko se näkyä myös verkkosivuilla?

Profilointia

Ystäväni, viestintäihminen, ihmetteli Facebookissa, miksi edes eturivin freetoimittajilla ei ole minkäänlaista nettinäkyvyyttä. Hän ei löytänyt googlaamalla edes yhteystietoja. Tykkäsin.

Hämmästelen nimittäin samaa. Nettinäkyvyys on naurettavan helppoa. Blogin perustaminen on ilmaista. Twiittaaminen on ilmaista. LinkedIn on ilmainen. Facebookiakin voi käyttää ammatillisesti. Mutta ei. Ja kyse kuitenkin on viestintäalasta.

Onko tämä jokin periaatteellinen asia? Sama kuin se, että freepiireissä vastustetaan hanakasti yrittäjästatusta (kerratkaapa vielä, miksi)?

En ymmärrä. En osaa kuvitella, että nettinäkyvyydestä olisi minkään alan edustajalle haittaa. Lisäksi toimittaja voi näkyä netissä tekemällä juuri sitä, mitä on koulutettu ja kokenutkin tekemään: tuottamalla sisältöä. Sen ei kuvittelisi olevan kovin vaikeaa.

Itse ajattelen, että blogipohjainen verkkosivu on oiva tapa profiloitua. Muutaman postauksen lukemalla asiakas saanee jo jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen tyyppi täällä ruudun takana näpyttelee. Samassa yhteydessä on helppo tarjota kaikki perustiedot. Bonuksena on, että Google rakastaa blogeja – ei siis tarvetta directoille, eniroille tai kalliille hakukoneoptimoinneille.

Kaikissa kuulemissani some-opeissa toistetaan, että kannattaa itse tuottaa omalla nimellään hyvää sisältöä, jotta pystyy kilpailemaan nimellään mahdollisesti löytyvän huonon sisällön kanssa. Tämä pätee tietysti erityisesti isompiin yrityksiin, mutta miksipä ei tällaisiin yhden naisen lafkoihinkin.

Tästä syystä olen iloinen kaikista nettiin päätyvistä lehtijutuistani, vaikka kaikenlaisia (”ilmaisia”) tekijänoikeuden laajennuksia tavataan tässä ammatissa periaatteesta vastustaa. Jutut ovat osa nettinäkyvyyttäni ja antavat uskoakseni potentiaalisille asiakkaille ihan pätevää informaatiota kyvyistäni. En keksi yhtään syytä, miksi minun olisi suhtauduttava erityisen mustasukkaisesti artikkeleihin, joita olen joskus jonnekin kirjoittanut. Netissä ne toimivat yhtä hyvin minun kuin julkaisijankin hyväksi. Paperilehdissä ne ovat jo aikoja sitten hautautuneet kirjastojen arkistoihin.

Luomua taviksen kukkarolle

Taloyhtiön talkoissa tulivat eilen puheeksi ruoka-asiat. Useampikin naapuri oli innostunut suosimaan luomua. Yksi pariskunta oli jopa hakenut maitonsa ja hunajansa suoraan tilalta.

Itsekin söisin mieluusti luomua ja lähellä tuotettua. Olen tilannutkin joskus satsin Svarfarsin tilan kaupasta. Autottomana ihmisenä arvostan sitä, että joku tuo ruoat suoraan kotiin.

Nyt heräsi ajatus, että taloyhtiön luomuintoiset voisivat jotenkin yhdistää voimansa. Jospa yhteistilaaminen laskisi hintoja. Luomukaupoissa tuotteet ovat nimittäin yksittäiselle kuluttajalle niin kalliita, että en voi olla miettimättä: onko tämä todella se hinta, joka laadukkaasta ruoasta pitää maksaa? (Olen pohtinut asiaa aiemmin täällä.) Läheiseltä Eat&Joy Maatilatorilta maltan ostaa lähinnä Saloniemen Juustolan vuohenmaitoa joskus herkuttelumielessä.

Jotkut kertovat netissä ostavansa ainakin kananmunia ja maitoa suoraan tiloilta hyvin kohtullisilla hinnoilla. Haluaisin tietää, onko moinen mahdollista autottomalle helsinkiläiselle. Keskustelupalstoilta ja muutamasta artikkelista bongasin tiedon, että ainakin Bisan tila Sotungissa myy maitoa suoraan, ja hinta on euron litralta. Luonnollisesti tilalla ei ole verkkosivuja, joten tieto on peräisin Juhanin blogista (kiitos!). Kananmunia taas löytyisi Lassilan tilalta Tuusulasta. Vähän epäselväksi jää, onko muillakin tiloilla selkeitä ja toimivia myyntiaikoja, tai voiko tuotteita tilata isompia eriä.

Toivoisin kovasti, että myös maatiloilla havahduttaisiin verkkosivujen merkitykseen. Mallia voisi ottaa vaikka jo mainitsemistani Saloniemen Juustolan kodikkaista ja informatiivisista sivuista. Luomu- ja lähiruokaintoilijoita tuntuisi olevan, mutta ainakin minun intoani laannuttaa nyt kovasti informaation saamisen vaikeus. Luulen, että juuri siksi suuri osa ihmisistä myös kuvittelee luomun tai lähellä tuotetun maksavan aina ihan hirveästi. Me emme tiedä. Eat&Joyssa – jossa lähielintarvikkeiden hinnat ovat hyvin esillä – vuohenmaito maksaa 3,50 euroa litralta. En haluaisi uskoa sen olevan ainoa totuus.