Tykkäsin Virpi Salmen eilisestä kielikolumnista Hesarissa. Hän puhui siitä, kuinka kielenkäytön ammattilaiset ryhtyvät kielinatseiksi, sellaisiksi toisten kielenkäytön tarkkailijoiksi, joiden valvovan silmän alla kukaan tavis ei uskalla kirjoittaa enää mitään. Olin Salmen kanssa samaa mieltä siitä, että sellainen on ihan tarpeetonta. Sama kuin minun käskettäisiin suksia kuuseen luistinradalta, koska en osaa piruettia.

Eri mieltäkin olin. Salmi piti perinteisinä kielinatseina nimenomaan suomen kielen ammattilaisia. Professoreita ja sen sellaisia. Minusta he taas vaikuttavat hyvinkin avoimelta väeltä kielen suhteen (en tosin ole seurannut Salmen mainitsemaa HS:n keskustelua). Viime vuosina on puhuttu kovasti deskriptiivisestä kielentutkimuksesta, joka keskittyy kielen havainnointiin ja tekee kieliopitkin käytetyn kielen perusteella. Se ei tuijota niitä ikiaikaisen oikeita muotoja. Juuri tätä deskriptiivisyyttä painottivat suunnilleen kaikki suomen kielen laitoksella ainakin muutama vuosi sitten, kun minä vielä opiskelin.

Itse olen selvästi tällaisen havaitsevan ajattelun kasvatti. Pidän asioiden tutkailemisesta sellaisina kuin ne ovat. Kavahdan jyrkkiä lausuntoja. Kieli on minusta filosofiaa. Järven ranta voi olla järvenranta. Se riippuu ajattelutavasta. Siksi korjaaminenkin on koskus vaikeaa.

Pahimmat kielipoliisit tuntuvat minusta päivystävän vähän pienempien lehtien yleisönosastojen liepeillä ja koko kansan keskustelupalstoilla, ja harvoin he kuulostavat suomen kielen ammattilaisilta. Myönnän toki, että vanhan polven äidinkielenopettajista löytyy heidän sukulaissielujaan. Ehkäpä juuri siksi äidinkielen opettaminen olisi minulle vaikeaa: sijaisenakin tyydyin vain hykertelemään, kun lukion abi kirjoitti aineessa ”rakastavansa XX:ää niin paljon.” Varmaan olisi pitänyt nähdä punaista.

Mikä on otsikon kysymysten sävyero? Olen miettinyt asiaa joitakin päiviä, kun mielessäni on pyörinyt eräs tuleva toimitustyö. Sen raakatekstissä käytetään paljon mitä jos -alkuisia rakenteita.

Koska tiedän, että kyseessä on käännös englannin what if -ilmaisusta, mitä jos kuulostaa korvaani jotenkin liian englanninkieliseltä. Ensimmäinen ajatukseni oli korjata kaikki mitä jos -lauseet muotoon entä jos – paremman suomen kielen toivossa. Sitten aloin epäröidä: millä perusteella entä jos on parempaa suomea kuin mitä jos?

Kielitoimiston neuvontapuhelimessa ystävällinen herra kertoi, että useimmissa kysymyslauseissa on kyse käännöslainoista, eikä ole mitään suositusta, joka sorsisi toista ilmaisua. Herra Kielitoimisto huomautti, että entä– ja mitä-sanoilla on käytössä eroa, vaikka ne voivat sopia samaankin yhteyteen. Totta.

Päädyin ajattelemaan, että entä jos on henkilökohtaisempi kuin mitä jos. Mitä jos eläisimme pidempään? on jollakin selittämättömällä tavalla yleisluontoisempi kysymys kuin Entä jos eläisimme pidempään? Jälkimmäinen on dialogisempi (sanoi Herra Kielitoimistokin), sen voi hyvin kuvitella keskelle keskustelua, ajatuksia kirvoittavaksi heitoksi. Mitä jos tekee ilmauksesta etäisemmän. Mitä jos Suomessa olisi nälänhätä? koskettaa paljon vähemmän kuin Entä jos Suomessa olisi nälänhätä?

Tämä kirjoituskin on oikeastaan paljon houkuttelevampi, jos otsikko on tuo Entä jos -alkuinen. Mitä jos kuulostaa vähän pakottamiselta, tai vähintäänkin ylimieliseltä. Vai mitä?