Seminaarin mittainen kielikylpy

Kuka tahansa Suomessa koulut käynyt ja akateemisen koulutuksen saanut ymmärtää ruotsia kohtuullisesti, usein puhuukin. Silti moni ei käytä sitä juuri koskaan. Ruotsia äidinkielenään puhuvat osaavat melkein aina paremmin suomea kuin pakkoruotsitettu ruotsia.

Tästä seuraa seminaarityylisissä tilanteissa yleensä jompikumpi kahdesta vaihtoehdosta.

Jos puhuja esitelmöi ruotsiksi, se yleensä tulkataan suomeksi konsekutiivisesti. Miten pitkäpiimäistä, kun sama on yleensä käynyt selväksi jo ruotsiksi. Tai sitten suomenruotsalainen henkilö laitetaan puhumaan suomea. Se siitä kaksikielisyydestä.

Näin ollen tapaamani ruotsinkieliset tuntuvat luulevan, että suomenkieliset eivät osaa lainkaan ruotsia. Turha selittää, että he voisivat puhua ruotsia ja minä voisin vastata suomeksi. He katsovat vähän alta kulmain ja jatkavat suomeksi.

Osallistuin tänään Hanasaaressa Vihreää vaatteissa -seminaariin, jossa suomea ja ruotsia puhuttiin tasa-arvoisesti, numeroa tekemättä. Toista kieltä ymmärtämättömät saivat kuunnella puheiden simultaanitulkkausta kuulokkeilla. Näin oli mahdollista valita harjoittelu: yritin kuunnella ruotsiksi, mutta kun välillä meni liian hankalaksi, nostin kuulokkeet korvilleni.

Istuin lounaalla suomenkielisen ystäväni pöytään, jossa hän puhui kahden muun kanssa ruotsia. Pöydässä oli tukholmalainen, joka ei puhunut suomea. Hetki paniikkia: en pysty tuottamaan mitään järkevää ruotsiksi. Sitten aloin puhua englantia: ”I don’t really speak Swedish, but I do believe I understand it.”

Ja ihme tapahtui: keskustelu jatkui ruotsiksi, vaikka minä kommentoin väliin englanniksi. Mikä loistava kielikylpy.

Perhe se on pienikin perhe

Tämän päivän Hesarissa joku onnellinen pariskunta taas julisti: ”Meistä on tullut perhe!” Oli syntynyt pienokainen. Sellainenko on perheen määritelmä: pariskunta, jolla on vähintään yksi lapsi? Vaiko jopa heteropariskunta, jolla on vähintään yksi lapsi? Entä sitten yksinäinen äiti tai isä, jolla on lapsi? Tekeekö perheen ihmisten lukumäärä, eri sukupolvien läsnäolo vai kenties veriside?

Usein tuntuu, että yleisessä puheessa ja asenteissa juuri lapsi tekee perheen. Me monta vuotta naimisissa olleet, joilla ei ole lasta, olemme siten jotenkin vajaita. Auttaisiko koira? Auto? Kolmas pyörä suhteeseen? Meillä ei ole niitäkään.

Suomen kielen perussanakirja näyttää kyllä hyväksyvän meidätkin riittävänlaiseksi perheeksi. Sen mukaan perheen ensimmäinen merkitys on ”yhdessä asuvien ihmisten ryhmä, jonka tav. muodostavat kaksi keskenään avio- tai asuinliitossa olevaa henkilöä ja heidän lapsensa t. yksinhuoltaja lapsineen t. lapseton pariskunta”. Kaikeksi onneksi tässä määritelmässä on mukana myös tuo armollinen tav. Epätavallisemmassa tapauksessa voi olla toisinkin.

Näkökulmakysymyksiä

Välipäivien tunnustus: inhoan pitää-verbin konditionaalia ja itsestään selvinä totuuksina pidettyjä asioita.

Minusta mitään ei pitäisi tehdä. Joko teet tai et tee. Pahinta on, kun joku perheenjäsenistä konditionalisoi kodin ja huokailee: ”pitäisi tiskata”, ”pitäisi viedä roskat” tai ”pyykitkin pitäisi pestä”. Tiedämmehän kaikki, että sellaista puhetta ei osoiteta itselle. Se on (ehkä vähän syyllistävä) kehotus kanssa-asujille. Pahimmillaan se on vain totunnainen hokema, jolla ei ole todellisuuspohjaa. (Puhun kokemuksesta.)

Ja ne itsestäänselvyydet. Jouluun niitä liittyy paljon. Tietenkin syödään laatikoita ja kinkkua. Tietenkin tapetaan puu ja tuodaan se sisälle. Tietenkin ostetaan lahjoja ja ollaan perheen kanssa ja luetaan kirjoja ja syödään suklaata. Sillä sellainen joulu on! (Tiedän: joulua ei saa kritisoida – eikä varsinkaan ottaa esille tapettua puuta. Tämä herättää joissakin ihmisissä epämääräistä ahdistusta. Miksi?)

Useimmat pitäisit ja itsestäänselvyydet ovat minusta vain luovuuden tukkeita. Toisin ajattelu on usein ärsyttävän vaikeaa, mutta sen pitäisi olla jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus. Äidin, naapurin tai puolison tapa ei ole ainoa oikea tai edes tavallinen, omasta tavasta nyt puhumattakaan.

Kyseenalaistaminen ja uusien reittien etsiminen – olipa kyse sitten kulutustottumuksista tai bussimatkasta kotiin – avaa ainakin minulle paljon enemmän uutta kuin suunnitelmien seuraaminen. Ihminen osaa suunnitella vain sellaista, mistä hänellä on kokemusta, ja suunnitelmissa pysyminen puolestaan laajentaa kokemuspiiriä kovin vähän. Olenkin hellinyt ajatusta tavattomien ajatusten keräämisestä: kekseliäiden, luovien ja kyseenalaistavien ajatusten kokoelmasta. Joulukuun suosikkejani on kaksi.

Kymmenkuinen kummityttömme ei saanut vanhemmiltaan ainoatakaan joululahjaa. Perusteluna oli, että tyttö ei vielä ymmärrä lahjojen antamisesta tai vastaanottamisesta mitään. Hän saa ihan tarpeeksi lahjoja sukulaisilta ja ystäviltä, kuittasi lapsen äiti. Ajatus on minusta vastaansanomattoman fiksu, mutta en välttämättä olisi itse tullut sitä ajatelleeksi. Lapset ja lahjat ovat tuntuneet jollakin tavoin itsestäänselvältä yhtälöltä.

Jari Tervo vertasi jouluaaton Hesarissa homoseksuaalien ja suomalaisten määrää maailmassa (500 miljonaa ja 5 miljoonaa). ”Varjele vähemmistöjä, varjelet itseäsi”, hän kehotti. Voisiko sitä havainnollisemmin tuoda esiin? Kyse on tosiaankin näkökulmasta.

P.S. Omaa tapakulttuuriaan voi katsoa uudelta kantilta esimerkiksi lukemalla tämän. Samalla saa kurkistaa vuoden takaiseen arkeeni Beninissä.

Tarkkuutta, tarkkuutta

Mies luki Hesarista hätkähdyttävän otsikon: Vain joka kolmas mies syö tuoreita kasviksia päivittäin. Hetken päivittelimme. Siis vain 33 prosenttia suomalaisista miehistä syö kasviksia? Jutun kuvassa komeilevat lenkkimakkarat ja kulutusmaito – ilmeisesti viitaten loppujen 66 prosentin ruokatapoihin.

Lopulta en malttanut olla miettimättä, mitä kyselyssä on tiedusteltu. Mikä on kasvis? Wikipedian mukaan myös peruna lasketaan kasvisten joukkoon. Tällaisissa kyselyissä sitä kuitenkin yleensä halveksutaan. Uskoisin, että peruna maistuu päivittäin useammalle kuin kolmasosalle suomalaismiehistä.

Entä tuore sitten? Tarkoittaako se, että kasvis pitää nauttia kypsentämättömänä? Moni nimittäin tulee ihan vahingossa popsineeksi jonkinlaisen määrän kypsennettyjä kasviksia esimerkiksi kastikkeiden tai keittojen joukossa. Sen sijaan uskon hyvin, että salaattia ei moni syö päivittäin.

Voipi olla, että oma, suurimmaksi osaksi kasvisruokavaliolla elävä miehenikin kuuluisi tämän tutkimuksen perusteella tuohon lenkkimakkarajoukkoon. Tyypillinen arkiruokamme on tofuwokki, jossa kyllä on runsaasti kasviksia, mutta kypsennettyinä. Salaattia emme välttämättä syö joka päivä.

Kohuotsikko häiritsee, jos jutussakaan ei selvästi kerrota, mistä tarkalleen ottaen on kysymys.

Kansa ilman tulevaisuutta

”En tule synnyttämään tänään”, kirjoitti viimeisillään raskaana oleva ystävä tekstiviestiin. Hänen tarkoituksensa oli sanoa, että hän olisi tulossa samaksi päiväksi sovittuun tapaamiseen eikä menossa synnyttämään. Silti mietin sekunnin murto-osan aidosti ja vähän häkeltyneenä (siksikin, etten suinkaan ole raskaana): Oliko meillä sovittuna jokin yhteissynnytys tälle päivälle? Yhteissynnytys, johon hän ei pääse?

Hölmöilyni johtui tietenkin siitä, että ystävä käytti hauskasti futuuria, jota suomen kielessä ei oikeastaan ole, ja viesti sai kaksi merkitystä. Minulle tulla-verbi ei ensisijaisesti kertonut futuurista vaan johti tulkitsemaan lausetta merkityksensä tulla mukaan kautta.

Viime syksynä Beninissä asuessani opetin suomea muutamille innokkaille. Mukana oli eräs ranskalainen. Hän ei tahtonut päästä yli siitä, että opettelee kieltä, jossa ei totta tosiaan ole futuuria. ”Miten se on mahdollista”, hän kysyi. ”Miten te kerrotte asioista, jotka tapahtuvat tulevaisuudessa?”

En ollut suuremmin miettinyt asiaa. ”Käytämme tulevaisuuteen viittaavia ajanmääreitä: huomenna, kohta, viikon kuluttua…” minä yritin, mutta olihan se aika surkeaa (aikoa-verbin olisi tietenkin voinut mainita). ”Kertooko futuurittomuus kansanne luonteesta muutenkin?” tiukkasi ranskalainen. Naurahdin. Taas se pitää omaa kieltään jonakin koko maailman kattavana normina, ajattelin vähän suivaantuneena. ”Meillä on toiset rakenteet ilmaista sama asia”, aloitin, mutta kun ajatus tyssäsi lyhyeen, jouduin myöntymään. On se mahdollista.

Jäin pyörittelemään ajatusta pohjoisen kansasta, joka ei raakojen sääolosuhteiden keskellä uskalla katsoa tulevaisuuteen. ”En synnytä tänään” on lakonisen toteavasti sanottu verrattuna juhlavampaan ennustajatoveriinsa ”En tule synnyttämään tänään”. ”Meillä ei ole huomenna ruokaa” taas ei hätäile eikä alistu läheskään yhtä paljon kuin ”Meillä ei tule huomenna olemaan ruokaa”.

Huomaatte ehkä, että oudolla tavalla ihannoin ajatusta (realistisesta) toteavuudesta (dramaattisen) ennustelun sijaan. Puolustaudun sanomalla, että kieleni on kasvattanut siihen.

Haaveiletko pesosesta?

Olen kehittänyt uudissanan muuttuvan työelämän tarpeisiin. Pesonen tarkoittaa pitkää, eläköitymiseen päättyvää työuraa saman organisaation palveluksessa. Etymologia johtaa erääseen lähipiiriini kuuluvaan edellisen sukupolven edustajaan. Hänen jäädessään eläkkeelle työporukka juhli pitkää uraa kuulopuheiden perusteella railakkaasti, ja paikallislehti teki tietenkin kunnioitetusta eläköityjästä jutun.

Minun sukupolvelleni pesonen on harvinainen, suorastaan eksoottinen ilmiö. Se herättää hämmentynyttä kunnioitusta. 40 vuotta samassa työpaikassa? Minun maailmassani täysin epärealistista, koska 1) valmistumme vasta kolmikymppisinä (tosin tietenkin myös eläkeikä noussee kohta samassa suhteessa) ja 2) henkeäni ahdistaa jo kymmenenkin vuoden sitoutuminen saman yrityksen asiaan. Tämä on tietenkin hyvä, sillä harvalle ikätovereistani on kovin pitkiä työuria tarjollakaan.

Luin vastikään Ilona Korhosen työttömyydestä ja työpaikkakiusaamisesta kertovan teoksen Työn taso riittämätön (Atena 2010). Tositapahtumiin perustuvassa kirjassa kulttuurialan maisteri tuskaili työnhaun kanssa. Tilanne oli (ja lähipiirin kokemuksista päätellen vaikuttaa yhä olevan) tämä: yhden kuukauden mittaista markkinointikoordinaattorin puolipäiväpestiä haki 41 ihmistä. Vuosikausien yliopisto-opinnot ja 10 vuoden työkokemus eivät auttaneet paikan saamisessa. Kokopäiväpesteissä hakijamäärät mitattiin sadoissa.

Ainakin kulttuuria liippavilla aloilla pesonen taitaa olla lopullisesti utopiaa. Saatammekin tarvita vielä uuden sanan: pätkäpesonen. Se tarkoittaa ketjutettuja määräaikaisuuksia, joista yhteensä saattaa muodostua jopa kymmenen vuoden mittainen pesonen. Hurraa!

Huutoa otsikoista

Tunnustan: olen vähän koukussa Huuto.netiin. Viime aikoina olen himoinnut sohvaa.

Palvelu on loistava siksi, että se on ilmainen, aktiivinen ja suomalainen. Tarjontaa on paljon (tätä kirjoittaessani avoinna on 1 266 365 kohdetta!), joten hyvien löytöjen tekeminen on suorastaan todennäköistä.

Huuto.netissä asiointia hankaloittaa kuitenkin yksi tekijä. Se on tapa esitellä tuotteita – tai oikeastaan se, että mitään yhtenäistä tapaa ei ole.

Aarteet pitää löytää hyvin vaihtelevanlaatuisten otsikoiden takaa. Ne eivät aina kerro kohteesta mitään. Hakusanalla sohva Huuto.netistä löytyy yli 1100 kohdetta. Erottautuminen kannattaisi, sillä harva ostaja etsii ihan mitä tahansa sohvaa. Hakutulokset ovat kuitenkin esimerkiksi tällaisia:
”Sohva”
”Erittäin mukava ja näyttävä sohva”
”sohva KATSEENVANGITSIJA !!”
”*^*^*^*JULKISEN TILAN SOHVA*^*^*^* (2 kpl)”

Aika turhauttavaa. Etsin siroa sohvaa, kenties 50–60-lukujen muotoilua. Pelkän Sohva-otsikon takaa voi kuitenkin löytyä mitä tahansa – vaikkapa Suomi-Soffan moderni divaanisohva viime vuosikymmeneltä tai juuri se etsimäni aarre. Subjektiiviset luonnehdinnat kuten ”mukava”, ”kaunis” tai ”näyttävä” eivät yleensä kerro yhtään enempää, saati HUUTAMINEN tai erikoismerkkien käyttö.

Ilmoitusta laadittaessa palvelu kehottaa kirjoittamaan kohteelle ”kuvaavan otsikon”. Neuvoja voisi olla enemmänkin. Minusta hyvä Huuto.net-otsikko kertoo tuotteen kannalta tärkeimmät faktat. Niitä ovat vastaanpanemattomat asiat kuten väri, mitat, ostopaikka, tyyli ja kunto. Nämä auttaisivat ostajaa jo paljon ja suuntaisivat ilmoituksen oikealle asiakaskunnalle.

Huuto.net-kielen erikoisuus on se, että myös kohteen sijainti ja mahdollinen hintavaraus (HV) voivat olla oleellisia tietoja. Näissä otsikoissa onkin (kielioppivirheistä viis) jo ajatusta:
”Beige 3istuttava sohva alcantekangas-jäljitelmää Turku eiHV”
”Sohva kukkakankaalla 195x85x70”

Itse ilmoituksen soisi täydentävän otsikon tietoja. Hämmästyttävän usein esimerkiksi mitat puuttuvat ilmoituksesta kokonaan, vaikka ne ainakin huonekalujen kohdalla ovat ehdotonta perustietoa. Lisäksi minusta on turha laatia ilmoitusta, jos ei vaivaudu ottamaan kuvaa kauppaamastaan tuotteesta.

Ostajan kannalta paras tapa löytää Huuto.netistä aarteita klikkaamatta tuhatta kertaa on hyvä hakusana. Se kannattaa myyjänkin huomioida, sillä tarkalla hakusanalla pelkät sohvat karsiutuvat kokonaan pois. Siis: Jos etsit design-sohvaa, käytä sitä hakusanana. Jos myyt design-sohvaa, kerro se otsikossa. Hakiessa kannattaa kuitenkin harjoittaa tiettyä epäkieliopillisuutta. Design sohva löytää yleensä paljon enemmän tuloksia kuin design-sohva.

P.S. Etsintäni tuotti tulosta. Sohva löytyi lopulta otsikolla ”Sohva, tanskalainen, design Hans Olsen 1960-luku”. Se on täydellinen.

Ei nimi miestä pahenna, vai miten se meni…

Olen päättänyt perustaa toiminimen. Asia on ollut mielessä aina silloin tällöin. Pari vuotta sitten olin jo päättänyt ryhtyä ihan oikeaksi yrittäjäksi, mutta TE-toimiston herra sai minut taivuteltua jäämään freekorttilaiseksi. Väitti sen olevan paljon joustavampaa. Ja oli se, niin kauan, kun suurin osa tuloista tuli työsuhteisista töistä eikä tarvinnut sekaantua alvin maksamiseen.

Enää pitäisi päättää yrityksen nimi. Kokemukseni omasta aivotoiminnastani vain on valitettavasti sellainen, että pitkän pyörittelyn jälkeen hyvältä ja kekseliäältä kuulostaa usein nimi, joka viikon päästä olisi lähinnä kiusallinen.

Asia tuli jostain syystä mieleeni, kun ajoin perjantaina julkisessa kulkuvälineessä kaksi kertaa Le’Tukka-nimisen parturi-kampaamon ohi.

En voinut olla pohtimatta, onko Le’Tukan omistajalle käynyt juuri tällä tavalla vähän kiusallisesti. Että on tullut valittua sellainen nimi, joka yhdessä hetkessä vaikutti tosi hyvältä, mutta myöhemmin… Vai onko yrittäjä autuaan tietämätön letukka-sanan merkityksestä? Minun oli kotiin tultuani pakko vielä tarkistaa, onko letukalla (positiivisia) merkityksiä, joista minä puolestani en tiedä mitään. Suomen kielen perussanakirja on kuitenkin armoton: ”letukka halv. röyhkeästä tm. pahennusta herättävästä nuoresta naisesta. Rääväsuinen tytön l.” Vaikea kuvitella, että hiusalan yritys tahtoisi oikeasti tarjota asiakkailleen letukka-tukkia (tai mistä minä tiedän!).

Tietenkin Le’Tukassa on saatettu ajatella myös nimen johdattelevan Ranskaan, tuohon muodin mekkaan, onhan le ihan oikeasti ranskan määräinen artikkeli. Siinä tapauksessa heittomerkki voisi viitata sellaisiin ranskan sanoihin, joissa on heittomerkki keskellä, kuten tänään, aujourd’hui. Konnotaatio on kuitenkin minun korvaani vähän ohut, varsinkaan kun se ei lausuttaessa käy ilmi. Ranskalaisittain nimi lausuttaisiin lähinnä ’lötyka’ .

Le’Tukasta mallia hakien minun kielialan yritykseni nimi voisi olla vaikkapa Kielari. Parasta toki olisi, jos nimeni olisi Ari, ja voisin kirjoittaa yrityksen nimen Kiel’Ari. Mitä mieltä olette – hauska kaksoismerkitys, eikö totta?

Näiden pohdintojen valossa minusta alkaa tuntua, että tekstaan YTJ:n perustamisilmoitukseen yrityksen nimen kohdalle tylsästi Laura Pörsti. Sen ei pitäisi tuntua ensi kuussa ainakaan kovin kiusalliselta.

Kielinatsien jäljillä

Tykkäsin Virpi Salmen eilisestä kielikolumnista Hesarissa. Hän puhui siitä, kuinka kielenkäytön ammattilaiset ryhtyvät kielinatseiksi, sellaisiksi toisten kielenkäytön tarkkailijoiksi, joiden valvovan silmän alla kukaan tavis ei uskalla kirjoittaa enää mitään. Olin Salmen kanssa samaa mieltä siitä, että sellainen on ihan tarpeetonta. Sama kuin minun käskettäisiin suksia kuuseen luistinradalta, koska en osaa piruettia.

Eri mieltäkin olin. Salmi piti perinteisinä kielinatseina nimenomaan suomen kielen ammattilaisia. Professoreita ja sen sellaisia. Minusta he taas vaikuttavat hyvinkin avoimelta väeltä kielen suhteen (en tosin ole seurannut Salmen mainitsemaa HS:n keskustelua). Viime vuosina on puhuttu kovasti deskriptiivisestä kielentutkimuksesta, joka keskittyy kielen havainnointiin ja tekee kieliopitkin käytetyn kielen perusteella. Se ei tuijota niitä ikiaikaisen oikeita muotoja. Juuri tätä deskriptiivisyyttä painottivat suunnilleen kaikki suomen kielen laitoksella ainakin muutama vuosi sitten, kun minä vielä opiskelin.

Itse olen selvästi tällaisen havaitsevan ajattelun kasvatti. Pidän asioiden tutkailemisesta sellaisina kuin ne ovat. Kavahdan jyrkkiä lausuntoja. Kieli on minusta filosofiaa. Järven ranta voi olla järvenranta. Se riippuu ajattelutavasta. Siksi korjaaminenkin on koskus vaikeaa.

Pahimmat kielipoliisit tuntuvat minusta päivystävän vähän pienempien lehtien yleisönosastojen liepeillä ja koko kansan keskustelupalstoilla, ja harvoin he kuulostavat suomen kielen ammattilaisilta. Myönnän toki, että vanhan polven äidinkielenopettajista löytyy heidän sukulaissielujaan. Ehkäpä juuri siksi äidinkielen opettaminen olisi minulle vaikeaa: sijaisenakin tyydyin vain hykertelemään, kun lukion abi kirjoitti aineessa ”rakastavansa XX:ää niin paljon.” Varmaan olisi pitänyt nähdä punaista.

Mitä jos lukisit tämän? Entä jos lukisit tämän?

Mikä on otsikon kysymysten sävyero? Olen miettinyt asiaa joitakin päiviä, kun mielessäni on pyörinyt eräs tuleva toimitustyö. Sen raakatekstissä käytetään paljon mitä jos -alkuisia rakenteita.

Koska tiedän, että kyseessä on käännös englannin what if -ilmaisusta, mitä jos kuulostaa korvaani jotenkin liian englanninkieliseltä. Ensimmäinen ajatukseni oli korjata kaikki mitä jos -lauseet muotoon entä jos – paremman suomen kielen toivossa. Sitten aloin epäröidä: millä perusteella entä jos on parempaa suomea kuin mitä jos?

Kielitoimiston neuvontapuhelimessa ystävällinen herra kertoi, että useimmissa kysymyslauseissa on kyse käännöslainoista, eikä ole mitään suositusta, joka sorsisi toista ilmaisua. Herra Kielitoimisto huomautti, että entä– ja mitä-sanoilla on käytössä eroa, vaikka ne voivat sopia samaankin yhteyteen. Totta.

Päädyin ajattelemaan, että entä jos on henkilökohtaisempi kuin mitä jos. Mitä jos eläisimme pidempään? on jollakin selittämättömällä tavalla yleisluontoisempi kysymys kuin Entä jos eläisimme pidempään? Jälkimmäinen on dialogisempi (sanoi Herra Kielitoimistokin), sen voi hyvin kuvitella keskelle keskustelua, ajatuksia kirvoittavaksi heitoksi. Mitä jos tekee ilmauksesta etäisemmän. Mitä jos Suomessa olisi nälänhätä? koskettaa paljon vähemmän kuin Entä jos Suomessa olisi nälänhätä?

Tämä kirjoituskin on oikeastaan paljon houkuttelevampi, jos otsikko on tuo Entä jos -alkuinen. Mitä jos kuulostaa vähän pakottamiselta, tai vähintäänkin ylimieliseltä. Vai mitä?