Sano se suomeksi

Oletteko ajatelleet, että kun suomalainen puhuu tuoleista ja pöydistä, hän puhuu huoneessa olevista kaluista? Työkalu, tarvekalu, huonekalu. Entä oletteko pohtineet sitä sympaattista asiaa, että suomalainen ei kotiin mennessään mene vain kotiin, vaan on ihan erikseen nimetyllä kotimatkalla? Sitä ei tuosta vaan käännetä toiselle kielelle.

Aamu Songin ja Johan Olinin esitys eilisessä PechaKucha-illassa Helsingin yliopistolla oli virkistävä katsaus Companyn suunnitteluun korean-, suomen- ja venäjänkielisten sanojen kautta. Aivot kääntyivät vähän.

Yrittäjä on myös hyvä sana. Onnistunutta konkretiaa.

Heittäytyminen, tuo kieliopetuksen unohdettu voima

Olin heinäkuussa kolme viikkoa kielikurssilla Pariisissa. Kouluranskan, vuoden Ranskassa asumisen ja puolen vuoden Beninissä asumisen jälkeen tämä oli ensimmäinen kerta, kun todella tunsin oppivani kieltä. Väitän, että se johtui ainakin seuraavista asioista:

  • Kolme tuntia päivässä kolmen viikon ajan kohdemaassa oli sopivan intensiivinen tahti. Edellisenä päivänä opittua saattoi soveltaa käyttöön jo seuraavana päivänä.
  • Kielikoulussani Lutece Languessa keskityttiin paljon puhumiseen eikä lainkaan niin paljon täydelliseen kielioppiin. Kielioppikeskeisyyttä olen elämässäni saanut tarpeeksi (ja yleensä se vain estää minua puhumasta, koska ”tuleeko tähän nyt subjunktiivi vai ei?”.)
  • Kurssiryhmät olivat sopivan pieniä, korkeintaan seitsemän henkeä. Kaikki saivat monta suunvuoroa.
  • Opettajien valitsemat aiheet olivat provosoivia. Teki mieli puhua, vaikkei aina osannutkaan.
  • Unohdin suomi-ranska-sanakirjan kotiin. Aluksi ajattelin ostaa uuden Pariisista, mutta sitten tajusin, miten paljon hyödyllisempää on pakottaa itsensä selittämään kiertotietä silloin, kun ei löydä oikeaa sanaa.
  • Opettaja 2 laittoi meidät joka tunti improvisoimaan pareittain, ranskaksi tietenkin. Hänen ajatuksensa oli, että se rentouttaa meidät puhumaan kieltä. Oikeassa oli (vaikka kyllä, aluksi ajatus tuntui painajaismaiselta). Kun on esittänyt kertaalleen vaimoa, joka haluaa miehensä laihtuvan ja menee siksi räjähtäviä voileipiä valmistavan ravitsemusterapeutin vastaanotolle, tavallinen vaatekaupassa asiointi ei enää tunnu kovin pelottavalta.

Päätelmäni on, että suomalaisessa kieliopetuksessa heittäytymiseen, kielellä leikkimiseen ja kaikenlaiseen improvisaatioon kannustetaan aivan liian vähän. Totuus on, että ainakin tunnollista ja korkeasti itsekriittistä oppijaa sellainen auttaa parhaiten pärjäämään arkikeskustelujen aallokoissa.

Seminaarin mittainen kielikylpy

Kuka tahansa Suomessa koulut käynyt ja akateemisen koulutuksen saanut ymmärtää ruotsia kohtuullisesti, usein puhuukin. Silti moni ei käytä sitä juuri koskaan. Ruotsia äidinkielenään puhuvat osaavat melkein aina paremmin suomea kuin pakkoruotsitettu ruotsia.

Tästä seuraa seminaarityylisissä tilanteissa yleensä jompikumpi kahdesta vaihtoehdosta.

Jos puhuja esitelmöi ruotsiksi, se yleensä tulkataan suomeksi konsekutiivisesti. Miten pitkäpiimäistä, kun sama on yleensä käynyt selväksi jo ruotsiksi. Tai sitten suomenruotsalainen henkilö laitetaan puhumaan suomea. Se siitä kaksikielisyydestä.

Näin ollen tapaamani ruotsinkieliset tuntuvat luulevan, että suomenkieliset eivät osaa lainkaan ruotsia. Turha selittää, että he voisivat puhua ruotsia ja minä voisin vastata suomeksi. He katsovat vähän alta kulmain ja jatkavat suomeksi.

Osallistuin tänään Hanasaaressa Vihreää vaatteissa -seminaariin, jossa suomea ja ruotsia puhuttiin tasa-arvoisesti, numeroa tekemättä. Toista kieltä ymmärtämättömät saivat kuunnella puheiden simultaanitulkkausta kuulokkeilla. Näin oli mahdollista valita harjoittelu: yritin kuunnella ruotsiksi, mutta kun välillä meni liian hankalaksi, nostin kuulokkeet korvilleni.

Istuin lounaalla suomenkielisen ystäväni pöytään, jossa hän puhui kahden muun kanssa ruotsia. Pöydässä oli tukholmalainen, joka ei puhunut suomea. Hetki paniikkia: en pysty tuottamaan mitään järkevää ruotsiksi. Sitten aloin puhua englantia: ”I don’t really speak Swedish, but I do believe I understand it.”

Ja ihme tapahtui: keskustelu jatkui ruotsiksi, vaikka minä kommentoin väliin englanniksi. Mikä loistava kielikylpy.

Perhe se on pienikin perhe

Tämän päivän Hesarissa joku onnellinen pariskunta taas julisti: ”Meistä on tullut perhe!” Oli syntynyt pienokainen. Sellainenko on perheen määritelmä: pariskunta, jolla on vähintään yksi lapsi? Vaiko jopa heteropariskunta, jolla on vähintään yksi lapsi? Entä sitten yksinäinen äiti tai isä, jolla on lapsi? Tekeekö perheen ihmisten lukumäärä, eri sukupolvien läsnäolo vai kenties veriside?

Usein tuntuu, että yleisessä puheessa ja asenteissa juuri lapsi tekee perheen. Me monta vuotta naimisissa olleet, joilla ei ole lasta, olemme siten jotenkin vajaita. Auttaisiko koira? Auto? Kolmas pyörä suhteeseen? Meillä ei ole niitäkään.

Suomen kielen perussanakirja näyttää kyllä hyväksyvän meidätkin riittävänlaiseksi perheeksi. Sen mukaan perheen ensimmäinen merkitys on ”yhdessä asuvien ihmisten ryhmä, jonka tav. muodostavat kaksi keskenään avio- tai asuinliitossa olevaa henkilöä ja heidän lapsensa t. yksinhuoltaja lapsineen t. lapseton pariskunta”. Kaikeksi onneksi tässä määritelmässä on mukana myös tuo armollinen tav. Epätavallisemmassa tapauksessa voi olla toisinkin.

Näkökulmakysymyksiä

Välipäivien tunnustus: inhoan pitää-verbin konditionaalia ja itsestään selvinä totuuksina pidettyjä asioita.

Minusta mitään ei pitäisi tehdä. Joko teet tai et tee. Pahinta on, kun joku perheenjäsenistä konditionalisoi kodin ja huokailee: ”pitäisi tiskata”, ”pitäisi viedä roskat” tai ”pyykitkin pitäisi pestä”. Tiedämmehän kaikki, että sellaista puhetta ei osoiteta itselle. Se on (ehkä vähän syyllistävä) kehotus kanssa-asujille. Pahimmillaan se on vain totunnainen hokema, jolla ei ole todellisuuspohjaa. (Puhun kokemuksesta.)

Ja ne itsestäänselvyydet. Jouluun niitä liittyy paljon. Tietenkin syödään laatikoita ja kinkkua. Tietenkin tapetaan puu ja tuodaan se sisälle. Tietenkin ostetaan lahjoja ja ollaan perheen kanssa ja luetaan kirjoja ja syödään suklaata. Sillä sellainen joulu on! (Tiedän: joulua ei saa kritisoida – eikä varsinkaan ottaa esille tapettua puuta. Tämä herättää joissakin ihmisissä epämääräistä ahdistusta. Miksi?)

Useimmat pitäisit ja itsestäänselvyydet ovat minusta vain luovuuden tukkeita. Toisin ajattelu on usein ärsyttävän vaikeaa, mutta sen pitäisi olla jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus. Äidin, naapurin tai puolison tapa ei ole ainoa oikea tai edes tavallinen, omasta tavasta nyt puhumattakaan.

Kyseenalaistaminen ja uusien reittien etsiminen – olipa kyse sitten kulutustottumuksista tai bussimatkasta kotiin – avaa ainakin minulle paljon enemmän uutta kuin suunnitelmien seuraaminen. Ihminen osaa suunnitella vain sellaista, mistä hänellä on kokemusta, ja suunnitelmissa pysyminen puolestaan laajentaa kokemuspiiriä kovin vähän. Olenkin hellinyt ajatusta tavattomien ajatusten keräämisestä: kekseliäiden, luovien ja kyseenalaistavien ajatusten kokoelmasta. Joulukuun suosikkejani on kaksi.

Kymmenkuinen kummityttömme ei saanut vanhemmiltaan ainoatakaan joululahjaa. Perusteluna oli, että tyttö ei vielä ymmärrä lahjojen antamisesta tai vastaanottamisesta mitään. Hän saa ihan tarpeeksi lahjoja sukulaisilta ja ystäviltä, kuittasi lapsen äiti. Ajatus on minusta vastaansanomattoman fiksu, mutta en välttämättä olisi itse tullut sitä ajatelleeksi. Lapset ja lahjat ovat tuntuneet jollakin tavoin itsestäänselvältä yhtälöltä.

Jari Tervo vertasi jouluaaton Hesarissa homoseksuaalien ja suomalaisten määrää maailmassa (500 miljonaa ja 5 miljoonaa). ”Varjele vähemmistöjä, varjelet itseäsi”, hän kehotti. Voisiko sitä havainnollisemmin tuoda esiin? Kyse on tosiaankin näkökulmasta.

P.S. Omaa tapakulttuuriaan voi katsoa uudelta kantilta esimerkiksi lukemalla tämän. Samalla saa kurkistaa vuoden takaiseen arkeeni Beninissä.

Tarkkuutta, tarkkuutta

Mies luki Hesarista hätkähdyttävän otsikon: Vain joka kolmas mies syö tuoreita kasviksia päivittäin. Hetken päivittelimme. Siis vain 33 prosenttia suomalaisista miehistä syö kasviksia? Jutun kuvassa komeilevat lenkkimakkarat ja kulutusmaito – ilmeisesti viitaten loppujen 66 prosentin ruokatapoihin.

Lopulta en malttanut olla miettimättä, mitä kyselyssä on tiedusteltu. Mikä on kasvis? Wikipedian mukaan myös peruna lasketaan kasvisten joukkoon. Tällaisissa kyselyissä sitä kuitenkin yleensä halveksutaan. Uskoisin, että peruna maistuu päivittäin useammalle kuin kolmasosalle suomalaismiehistä.

Entä tuore sitten? Tarkoittaako se, että kasvis pitää nauttia kypsentämättömänä? Moni nimittäin tulee ihan vahingossa popsineeksi jonkinlaisen määrän kypsennettyjä kasviksia esimerkiksi kastikkeiden tai keittojen joukossa. Sen sijaan uskon hyvin, että salaattia ei moni syö päivittäin.

Voipi olla, että oma, suurimmaksi osaksi kasvisruokavaliolla elävä miehenikin kuuluisi tämän tutkimuksen perusteella tuohon lenkkimakkarajoukkoon. Tyypillinen arkiruokamme on tofuwokki, jossa kyllä on runsaasti kasviksia, mutta kypsennettyinä. Salaattia emme välttämättä syö joka päivä.

Kohuotsikko häiritsee, jos jutussakaan ei selvästi kerrota, mistä tarkalleen ottaen on kysymys.

Kansa ilman tulevaisuutta

”En tule synnyttämään tänään”, kirjoitti viimeisillään raskaana oleva ystävä tekstiviestiin. Hänen tarkoituksensa oli sanoa, että hän olisi tulossa samaksi päiväksi sovittuun tapaamiseen eikä menossa synnyttämään. Silti mietin sekunnin murto-osan aidosti ja vähän häkeltyneenä (siksikin, etten suinkaan ole raskaana): Oliko meillä sovittuna jokin yhteissynnytys tälle päivälle? Yhteissynnytys, johon hän ei pääse?

Hölmöilyni johtui tietenkin siitä, että ystävä käytti hauskasti futuuria, jota suomen kielessä ei oikeastaan ole, ja viesti sai kaksi merkitystä. Minulle tulla-verbi ei ensisijaisesti kertonut futuurista vaan johti tulkitsemaan lausetta merkityksensä tulla mukaan kautta.

Viime syksynä Beninissä asuessani opetin suomea muutamille innokkaille. Mukana oli eräs ranskalainen. Hän ei tahtonut päästä yli siitä, että opettelee kieltä, jossa ei totta tosiaan ole futuuria. ”Miten se on mahdollista”, hän kysyi. ”Miten te kerrotte asioista, jotka tapahtuvat tulevaisuudessa?”

En ollut suuremmin miettinyt asiaa. ”Käytämme tulevaisuuteen viittaavia ajanmääreitä: huomenna, kohta, viikon kuluttua…” minä yritin, mutta olihan se aika surkeaa (aikoa-verbin olisi tietenkin voinut mainita). ”Kertooko futuurittomuus kansanne luonteesta muutenkin?” tiukkasi ranskalainen. Naurahdin. Taas se pitää omaa kieltään jonakin koko maailman kattavana normina, ajattelin vähän suivaantuneena. ”Meillä on toiset rakenteet ilmaista sama asia”, aloitin, mutta kun ajatus tyssäsi lyhyeen, jouduin myöntymään. On se mahdollista.

Jäin pyörittelemään ajatusta pohjoisen kansasta, joka ei raakojen sääolosuhteiden keskellä uskalla katsoa tulevaisuuteen. ”En synnytä tänään” on lakonisen toteavasti sanottu verrattuna juhlavampaan ennustajatoveriinsa ”En tule synnyttämään tänään”. ”Meillä ei ole huomenna ruokaa” taas ei hätäile eikä alistu läheskään yhtä paljon kuin ”Meillä ei tule huomenna olemaan ruokaa”.

Huomaatte ehkä, että oudolla tavalla ihannoin ajatusta (realistisesta) toteavuudesta (dramaattisen) ennustelun sijaan. Puolustaudun sanomalla, että kieleni on kasvattanut siihen.