Harmittomia puheenaiheita

reissu”Sellainen on vain koululaisilla ja rikkailla”, vastattiin nuorelle miehelle, joka ensimmäisessä työpaikassaan kysyi pomolta, milloin on hiihtoloma.

Keskiluokkaisissa kekkereissä lomat ja matkat ovat kuitenkin yleinen small talkin aihe. ”Onks mitään reissuja tulossa” on neutraaliksi naamioitu keskustelunaloitus, joka voidaan esittää yleisessä tilanteessa ja jonka ei kai ole tarkoitus asettaa ketään vaikeaan asemaan. Siinä on kuitenkin vahva sisäisoletus: se, että jokainen voi reissata, että jokaisella on joskus lomaa, että jokaisella on rahaa ja terveydellinen mahdollisuus. Ja tietysti itsestään selvää on, että kaikki ovat kiinnostuneita matkailusta!

Se on rikkaan kysymys, jonka hän ajattelee voivansa esittää koska kokee ympäristönsä melko samanlaiseksi kuin on itse.

Kuitenkin: Samoissa kekkereissä voi helposti olla esimerkiksi johtotason tehtävissä olevia ja prekaareja pätkätyöläisiä. He ovat ehkä molemmat keskiluokkaa mutta tulotasoltaan ja -varmuudeltaan ihan eri asemissa.

Eron huomaa vasta tällaisista harmittomista small talk -aiheista. Silloin asiaan kiinnittää yleensä huomiota ainakin se prekaari. Hän saattaa kiemurrella vähintäänkin sisäisesti.

Kiusalliseen kysymykseen voi aina vastata, että eipä ole reissuja tulossa, mutta silti jo kysymys tekee olon hiukan epämukavaksi. Se olettaa paljon. Se hyppää yli elämän kaikki perustasot (ruoka, koti, terveys, vaatteet, kulkuväline) ja siirtyy viilaamisen puolelle, sille jossa tärkeintä on ”rentoutua” (matkustamalla).

Entä jos vaihtaisi vastausmoodin täysin? Sanoisi totuuden.
”Mä mietin tässä juuri että onko mulla varaa ostaa lääkkeet tässä kuussa.”
”Mulla ei ole vakituisia töitä eikä siis myöskään koskaan lomaa.”
”Mitä sä tarkoitat reissuilla? Meinaan kyllä käydä ensi viikolla keskustassa.”

Harmiton vastaus harmittomaan kysymykseen, you know.

Ainakin kiemurtelija vaihtuisi.

Mainokset

Köyhyys on mutkikas juttu

Köyhyydestä kertovia juttuja seuraavat yleensä aina kommentit, joissa kerrotaan 1) miksi jutussa esitelty köyhyydestä kärsivä henkilö ei ole köyhä tai miksi hänen ei pitäisi tuntea itseään sellaiseksi ja 2) mitä jutussa haastatellun henkilön olisi pitänyt tai pitäisi yhä tehdä toisin välttääkseen köyhyyden.

Köyhyyttä kokeva joutuu tilanteeseen, jossa toiset helposti katsovat oikeudekseen ojentaa, neuvoa, ohjata, valmentaa ja kepittää häntä. Vain siksi, että hänellä syystä tai toisesta on liian vähän rahaa. Selvää näille kommentaattoreille on se, että köyhä ei saa käydä leffassa, tupakoida, matkustaa, syödä sipsejä tai pitää koiraa. Joskus vaikuttaa siltäkin, että nämä ihmiset kuvittelevat köyhyyden aiheutuvan tällaisista pikkuasioista (joihin he itse eivät tietenkään suin surminkaan ole syyllistyneet!).

Ikävä kyllä köyhyys on rakenteellinen ongelma. Tämä unohtuu yleensä kommenteista kokonaan. Tupakointi ei aiheuta köyhyyttä, eikä koira tai mikropitsan syöntikään. Tilanne yksi (joka voi olla monen tilanteen summa) aiheuttaa köyhyyden, mutta sitä seuraavat tilanteet kaksi ja kolme tyypillisesti lisäävät sitä (ja sen myötä muutakin huonovointisuutta). Monesti mitkään näistä tilanteista eivät ole niistä kärsivän ihmisen omia syitä.

Tein keväällä jutun Martin-Éric Racinesta, joka ilmoittautui, kun etsin köyhyyttä kokevista ihmisistä koostuvassa Facebook-ryhmässä toimeentulotukea saavaa haastateltavaa. Hän oli löytö, koska osasi konkretisoida köyhyyden syitä niin, että asiaa tuntemattomankin kuvittelisi ymmärtävän.

Siis seuraavasti: Ensin hän jäi työttömäksi (koska maailmanlaajuinen lama). Sitten tuli mahdottomaksi maksaa työssäkäyntiaikana otettuja velkoja (koska töitä ei ammattitaidosta ja kovasta yrityksestä huolimatta löytynyt). Koska velkojen uudelleenjärjestely oli mahdotonta, seurauksena oli maksuhäiriömerkintä. Tämän seurauksena puolestaan on lähes mahdotonta saada asuntoa, mistä syystä pitää asua liian kalliisti siellä, missä ylipäätään voi. Asumistuki ei muutenkaan kata asumisen menoja Helsingissä, mikä ajaa ihmisiä vakituisesti toimeentulotuelle. Näin rahatilanne huononee entisestään. Ammatillisia verkostoja ole varaa pitää yllä ja työn löytäminen vaikeutuu. Lisäksi moniin töihin tarvitaan Suomessa tukku lupakortteja, joita ei ole toimeentulotuella varaa hankkia. Keikkatyöt taas viivästyttävät tukien maksua niin, että vähävarainen ihminen voi niitä vastaanottamalla jäädä vaikkapa kuukaudeksi tai pariksi ilman mitään rahaa, mikä on tietenkin ihan mahdoton skenaario. Köyhyys siis lisää köyhyyttä. (Silti tätäkin juttua seuraa kommenttiketju, jossa kerrotaan, mitä haastateltavan olisi pitänyt tehdä toisin.)

Olen tosi iloinen, että tämä juttuni sai marraskuun lopussa Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston EAPN-Finin Kunnioittavasti köyhyydestä -journalistikilpailussa toisen kunniamaininnan. Raadin jäsen Eeva-Maria Grekula perusteli sitä seuraavasti:

Juttu nostaa kunnioittavasti ja asiallisella kielellä esiin köyhyyttä kokeneen ihmisen tilanteen, mutta liittää sen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Se tuo esiin köyhyyden rakenteelliset syyt ja kuvaa sen yleisempiä vaikutuksia. Ihminen näytetään aktiivisena. Hän ei ole suostunut uhriksi.

Kilvan voitti Jani Kaaron blogikirjoitus Paraneeko köyhyys rahalla? Seuran sivuilla. Hän perustelee siinä tutkimuksin, että köyhän ongelma ratkeaisi yksinkertaisesti: antamalla tälle rahaa. Ensimmäisen kunniamaininnan sai Anu Silfverbergin Long Play -sivuääni Onko työttömiä olemassa?, jossa hän pohtii käyttämämme kielen ja yhteiskunnallisen ilmapiirin yhteyttä. Nekin kannattaa lukea!