Miten lukeminen on vaikuttanut ajatteluusi?

Olen kysynyt otsikon kysymystä muutamilta tunnetuilta henkilöiltä viime aikoina, kun olen tehnyt Elisalle juttusarjaa ihmisten elämään vaikuttaneista kirjoista (Terhi Kokkosen kanssa keskustelimme pitkään ja kiinnostavia, hänen pohdintansa ovat täällä). Kysymys on monen mielestä kiinnostava mutta vaikea. Miten erottaa kirjojen ja lukemisen seuraukset ajattelun kehittymisestä muuten?

Mahdotontahan se onkin. Päätin kuitenkin kokeilla, miten itse vastaisin omiin kysymyksiini.

Lapsena luin paljon mutta en valtavasti, en kokonaisia kirjastollisia kuten jotkut kaverit. En ollut ahmijalukija enkä ole vieläkään. Kirjalla, sen kielellä ja sisällöllä on minulle väliä – jätän kirjoja surutta kesken, jos en koe niitä sillä hetkellä omikseni.

Lapsena yksi tärkeä kirjasarja oli Ann M. Martinin The Baby-sitters Club, lastenvahtikerho, jossa 12-vuotiaat tytöt perustivat lastenhoitoyrityksen. Yrittäjyys on kiinnostanut minua aina. Jo ihan pienenä myimme kukkia ja muuta sälää parhaan ystäväni kanssa tienposkessa, ja vähän vanhempana tein itsekin paljon lastenhoitokeikkaa sekä julkaisin lehteä, joka ilmestyi monta vuotta joka kuukausi (vuosikerta taisi maksaa 35 markkaa). Lastenvahtikerhokirjojen innoittamana kuvasimme kaveriporukalla myös videoelokuvan, jonka ohjaajana toimin. Nyt ajattelen, että kirjojen viestin on täytynyt olla voimaannuttava. Tytöt tekevät, toimivat, ratkovat!

Lukiossa minulla oli nuori äidinkielenopettaja, jonka innostuksen asiaansa aistin heti, kun hän vähän epävarmana astui ensi kertaa luokan eteen. Hän antoi tehtäväksi lukea Seitsemän veljestä ja pitää prosessista lukupäiväkirjaa. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, kuinka paljon kirjat voivat antaa, jos niille suo aikaa ja ajatuksia vähän tavanomaista enemmän. Ymmärsin yllätyksekseni, että Seitsemän veljestä on hauska kirja – lukioikäisenä en ollut ajatellut, että klassikot voisivat naurattaa. Osa hupia tietenkin oli vanha kieli potrine ukkoineen. Mikä kuvailun voima!

Vähän myöhemmin luin Milan Kunderan Identiteetin, josta en enää muista paljoakaan mutta joka oli tärkeä minulle vuosikausia. Se paljasti kielen ja filosofian mahdollisuuksia, valotti humanistista ajattelua ja raotti verhoa, jonka taakse olen myöhemmin astunut kokonaan. Luulen, että Identiteetti oli jonkinlainen käänne. Pitäisi lukea se uudestaan.

Päädyin lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä yliopistolle. Opintojen myötä oli pakko lukea monta maailmankirjallisuuden klassikkoa. Onneksi! Erityisen antoisaa (vaikkakin työlästä) oli lukea vanhaa kirjallisuutta – antiikin tarinoita kahlaava tajuaa väkisinkin, että tietyt kaavat ja uskomukset ovat olleet olemassa hyvin kauan, samankaltaisissa muodoissa. Se on lohdullista. Ovidiuksen myyttikuvaus Metamorfooseja oli suosikkejani, ehkä tiiviytensä vuoksi.

Löysin näihin aikoihin Pirkko Saision trilogian, joka alkaa teoksesta Pienin yhteinen jaettava. Samastuin vahvasti hänen kokemukseensa siitä, että minä muuttuu häneksi, että ihminen katselee omaa elämäänsä ulkopuolelta, tekee itsestään henkilön. Ihailin myös hänen kieltään, sitä ekonomisuutta ja tarkkuutta, samoin kuin ihailin Eeva-Liisa Mannerin runojen rytmiä.

Niin moni kirjailija ja teos on vaikuttanut minuun salakavalasti kielensä kauneuden, luontevan rytmin tai jonkinlaisen selittämättömän tunnelman kautta, että sitä on mahdoton pukea sanoiksi. Heitä on mahdotonta jäljittää. Olin jo unohtaa Virginia Woolfin!

Osa kirjoista vaikuttaa vaikuttaa ajatuksiin ja arvoihin hyvin suoraan. Woolf menee myös siihen kategoriaan (niin, onhan naisella oltava oma huone). Merete Mazzarellan vanhempi tuotanto oli avartavaa; että niin näennäisesti pienestä voi edes kirjoittaa ja että sen kautta voi tavoittaa jotakin erittäin sanomisen arvoista, yhteiskunnan mikroliikkeitä. Susanna Alakosken sosioekonomiset teemat ja omakohtainen kirjoitustapa ovat olleet tajunnanräjäyttäviä, tärkeitä, ytimessä. Hän on auttanut ymmärtämään ihmistä. J. M. Coetzeen kaikkea elämää puolustava tuotanto on herättänyt eläinajatuksiani, Petina Gappahin novellit Zimbabwesta avanneet sellaista kulttuuria ja ajattelua, joka olisi ilman kaunokirjallisuutta jäänyt minulle ikuisesti vieraaksi. Niin, ja tietysti on Simone de Beauvoir, jota olen ihaillut ja lukenut myös historian ymmärtämisen vuoksi.

Miten lukemani kirjat ovat vaikuttaneet ajatteluuni? Huomaan itsekin, että kysymys on mahdoton. Kun kirjahanat avaa, alkaa vyöryä vaikutteita, ajatuksia, muistoja. Ymmärrän, että koko arvomaailmani on teksteille rakennettu, ja tämä pieni otos tuntuu heti epäoikeudenmukaiselta. Julkaisen sen silti. Se kertoo yhdenlaisen tarinan minusta, ja niin olkoon hyvä.

Harmittomia puheenaiheita

reissu”Sellainen on vain koululaisilla ja rikkailla”, vastattiin nuorelle miehelle, joka ensimmäisessä työpaikassaan kysyi pomolta, milloin on hiihtoloma.

Keskiluokkaisissa kekkereissä lomat ja matkat ovat kuitenkin yleinen small talkin aihe. ”Onks mitään reissuja tulossa” on neutraaliksi naamioitu keskustelunaloitus, joka voidaan esittää yleisessä tilanteessa ja jonka ei kai ole tarkoitus asettaa ketään vaikeaan asemaan. Siinä on kuitenkin vahva sisäisoletus: se, että jokainen voi reissata, että jokaisella on joskus lomaa, että jokaisella on rahaa ja terveydellinen mahdollisuus. Ja tietysti itsestään selvää on, että kaikki ovat kiinnostuneita matkailusta!

Se on rikkaan kysymys, jonka hän ajattelee voivansa esittää koska kokee ympäristönsä melko samanlaiseksi kuin on itse.

Kuitenkin: Samoissa kekkereissä voi helposti olla esimerkiksi johtotason tehtävissä olevia ja prekaareja pätkätyöläisiä. He ovat ehkä molemmat keskiluokkaa mutta tulotasoltaan ja -varmuudeltaan ihan eri asemissa.

Eron huomaa vasta tällaisista harmittomista small talk -aiheista. Silloin asiaan kiinnittää yleensä huomiota ainakin se prekaari. Hän saattaa kiemurrella vähintäänkin sisäisesti.

Kiusalliseen kysymykseen voi aina vastata, että eipä ole reissuja tulossa, mutta silti jo kysymys tekee olon hiukan epämukavaksi. Se olettaa paljon. Se hyppää yli elämän kaikki perustasot (ruoka, koti, terveys, vaatteet, kulkuväline) ja siirtyy viilaamisen puolelle, sille jossa tärkeintä on ”rentoutua” (matkustamalla).

Entä jos vaihtaisi vastausmoodin täysin? Sanoisi totuuden.
”Mä mietin tässä juuri että onko mulla varaa ostaa lääkkeet tässä kuussa.”
”Mulla ei ole vakituisia töitä eikä siis myöskään koskaan lomaa.”
”Mitä sä tarkoitat reissuilla? Meinaan kyllä käydä ensi viikolla keskustassa.”

Harmiton vastaus harmittomaan kysymykseen, you know.

Ainakin kiemurtelija vaihtuisi.

Köyhyys on mutkikas juttu

Köyhyydestä kertovia juttuja seuraavat yleensä aina kommentit, joissa kerrotaan 1) miksi jutussa esitelty köyhyydestä kärsivä henkilö ei ole köyhä tai miksi hänen ei pitäisi tuntea itseään sellaiseksi ja 2) mitä jutussa haastatellun henkilön olisi pitänyt tai pitäisi yhä tehdä toisin välttääkseen köyhyyden.

Köyhyyttä kokeva joutuu tilanteeseen, jossa toiset helposti katsovat oikeudekseen ojentaa, neuvoa, ohjata, valmentaa ja kepittää häntä. Vain siksi, että hänellä syystä tai toisesta on liian vähän rahaa. Selvää näille kommentaattoreille on se, että köyhä ei saa käydä leffassa, tupakoida, matkustaa, syödä sipsejä tai pitää koiraa. Joskus vaikuttaa siltäkin, että nämä ihmiset kuvittelevat köyhyyden aiheutuvan tällaisista pikkuasioista (joihin he itse eivät tietenkään suin surminkaan ole syyllistyneet!).

Ikävä kyllä köyhyys on rakenteellinen ongelma. Tämä unohtuu yleensä kommenteista kokonaan. Tupakointi ei aiheuta köyhyyttä, eikä koira tai mikropitsan syöntikään. Tilanne yksi (joka voi olla monen tilanteen summa) aiheuttaa köyhyyden, mutta sitä seuraavat tilanteet kaksi ja kolme tyypillisesti lisäävät sitä (ja sen myötä muutakin huonovointisuutta). Monesti mitkään näistä tilanteista eivät ole niistä kärsivän ihmisen omia syitä.

Tein keväällä jutun Martin-Éric Racinesta, joka ilmoittautui, kun etsin köyhyyttä kokevista ihmisistä koostuvassa Facebook-ryhmässä toimeentulotukea saavaa haastateltavaa. Hän oli löytö, koska osasi konkretisoida köyhyyden syitä niin, että asiaa tuntemattomankin kuvittelisi ymmärtävän.

Siis seuraavasti: Ensin hän jäi työttömäksi (koska maailmanlaajuinen lama). Sitten tuli mahdottomaksi maksaa työssäkäyntiaikana otettuja velkoja (koska töitä ei ammattitaidosta ja kovasta yrityksestä huolimatta löytynyt). Koska velkojen uudelleenjärjestely oli mahdotonta, seurauksena oli maksuhäiriömerkintä. Tämän seurauksena puolestaan on lähes mahdotonta saada asuntoa, mistä syystä pitää asua liian kalliisti siellä, missä ylipäätään voi. Asumistuki ei muutenkaan kata asumisen menoja Helsingissä, mikä ajaa ihmisiä vakituisesti toimeentulotuelle. Näin rahatilanne huononee entisestään. Ammatillisia verkostoja ole varaa pitää yllä ja työn löytäminen vaikeutuu. Lisäksi moniin töihin tarvitaan Suomessa tukku lupakortteja, joita ei ole toimeentulotuella varaa hankkia. Keikkatyöt taas viivästyttävät tukien maksua niin, että vähävarainen ihminen voi niitä vastaanottamalla jäädä vaikkapa kuukaudeksi tai pariksi ilman mitään rahaa, mikä on tietenkin ihan mahdoton skenaario. Köyhyys siis lisää köyhyyttä. (Silti tätäkin juttua seuraa kommenttiketju, jossa kerrotaan, mitä haastateltavan olisi pitänyt tehdä toisin.)

Olen tosi iloinen, että tämä juttuni sai marraskuun lopussa Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston EAPN-Finin Kunnioittavasti köyhyydestä -journalistikilpailussa toisen kunniamaininnan. Raadin jäsen Eeva-Maria Grekula perusteli sitä seuraavasti:

Juttu nostaa kunnioittavasti ja asiallisella kielellä esiin köyhyyttä kokeneen ihmisen tilanteen, mutta liittää sen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Se tuo esiin köyhyyden rakenteelliset syyt ja kuvaa sen yleisempiä vaikutuksia. Ihminen näytetään aktiivisena. Hän ei ole suostunut uhriksi.

Kilvan voitti Jani Kaaron blogikirjoitus Paraneeko köyhyys rahalla? Seuran sivuilla. Hän perustelee siinä tutkimuksin, että köyhän ongelma ratkeaisi yksinkertaisesti: antamalla tälle rahaa. Ensimmäisen kunniamaininnan sai Anu Silfverbergin Long Play -sivuääni Onko työttömiä olemassa?, jossa hän pohtii käyttämämme kielen ja yhteiskunnallisen ilmapiirin yhteyttä. Nekin kannattaa lukea!