Miksi taide auttaa

Kansanedustaja Elina Lepomäki pohti kiinnostavassa Twitter-keskustelussa, onko taiteella jokin objektiivinen arvo, ja että millä muulla sitä voi mitata kuin rahalla. Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin voittopuheen jälkeen sitä ovat selvästi pohtineet Suomessa muutkin.

Lepomäen kysymys askarruttaa minua. Oletan, että hän on joskus lukenut kirjan, katsonut televisiosarjaa, käynyt konsertissa tai teatterissa, elokuvissa tai taidenäyttelyssä. Ehkä hän on lukenut sarjakuvia, seurannut suomalaista designia tai nauttinut tietokoneen hyvin muotoillusta käyttöliittymästä. Ajatteleeko hän tosiaan, että hänen kokemansa taide on muuttunut arvokkaaksi vasta siinä kohtaa, kun joku on rahoittanut sen?

Ehkä hän ajattelee.

Yritän siis kertoa, miksi itse ajattelen toisin.

***

Kotikulmillamme kaksi viikkoa sitten tapahtuneet Pariisin terrori-iskut iskivät kulttuuriin: kahviloihin, konserttiin, jalkapallo-otteluun. Terroristit pitivät näitä paikkoja merkittävinä vapauden symboleina.

”Daesh on julistanut sodan kulttuuria vastaan, koska kulttuurin voima on sille sietämätön”, sanoi Ranskan kulttuuriministeri Fleur Pellerin Le Parisienissa 22.11. Hänen mielestään kulttuuri on joukkotuhoase pimeyden voimia vastaan. Ranska on perustanut solidaarisuusrahaston auttamaan kulttuuritoimijoita, joiden esityksiä on peruttu ja lipputulot laskeneet terrori-iskujen jälkeen.

”Terroristit haluavat polttaa kirjamme. Me avaamme aina vaan lisää kirjastoja”, Pellerin julistaa.

Olen mielissäni, sillä tarvitsen nyt asetta pelkoni selättämiseksi. Jos olen ihan rehellinen, juuri nyt pelkään kanssaihmisiä metrossa. Kaikki vastaantulijat näyttävät vähän epäilyttäviltä. Pohdin puolivakavissani, onko kenkäkaupan istuimeen piilotettu pommi ja räjähdänkö istuutuessani. Se on kestämätöntä.

Kaipaan muistutusta siitä, että ihminen osaa luoda hyvää. Haluan katsella kauniita vaatteita ja huolella suunniteltuja taloja, kävellä pieteetillä suunnitellussa puistossa, ihailla erikoisia maalauksia ja lukea tekstejä, joissa pyritään ymmärtämään ihmisyyttä.

Saan tästä iloa ja lohtua, jotka auttavat minua jatkamaan elämää, toimimaan. Ymmärtämään pelkoani ja käsittelemään vihaani.

Uskon, että taidetta ja kulttuuria tutkimalla voin lopulta oppia jotakin myös ihmisestä, joka päätyy räjäyttämään itsensä konserttisalissa marraskuisena perjantai-iltana.

Minusta on arvokasta, että taide vastaa tähän tarpeeseen, vaikka ei ole mittaria kertomaan, kuinka paljon vointini tai tuleva tuottavuuteni sen avulla kohenee.

***

Usein penätään, että taiteen ja tieteen pitäisi osoittaa hyödyllisyytensä. Lepomäkikin kyselee mittareiden perään. Se on ymmärrettävää mutta sisältää ongelman, joka on seuraava: on mahdotonta mitata, mistä taiteellisesta tai tieteellisestä saavutuksesta lopulta on hyötyä. (Ihan yhtä vaikeaa kuin on tietää etukäteen, mikä yritys menestyy.)

Ensin pitäisi määritellä hyöty. Onko huumekauppa hyödyllistä siksi, että siinä pyörii paljon rahaa? Onko viestintäassistentin/koodarin/sairaanhoitajan työ hyödyllistä vain siksi, että joku maksaa hänelle palkkaa?

Emme tiedä, millaisia ajattelutaitoja tai keksintöjä kymmenen minuutin kuluttua tai kauempana tulevaisuudessa tarvitaan. Einsteinin kehittelemä suhteellisuusteoria takaa nykyään sen, että arkeemme kuuluu esimerkiksi tarkka GPS-paikannus, kuten kosmologi Kari Enqvist blogissaan selittää. ”Lyhyesti: ilman suhteellisuusteoriaa GPS-paikannus ajautuisi päivässä pieleen kymmenen kilometriä”, hän kirjoittaa.

Mistä tahansa hyvin spesifistä tutkimuksesta voi odottamatta tulla koko maailmanhistorian mullistava. Jokin taideteos voi puhutella yli kulttuurirajojen tai estää vaikka vain yhden ihmisen itsemurhan. Tällainen hyöty on kuitenkin sillä tavoin välillistä, että itse lähteelle, ajatuksen alkuun ponkaisseelle taiteilijalle tai tieteilijälle, siitä ei koidu tuloa.

Saudi-Arabian Riadissa Mohammad Bin Nayef Centerissä entisiä ekstremistejä autetaan pääsemään irti islamismista antamalla heille maaleja, pensselit ja lupa ilmaista tunteitaan. Taideterapeutti Awad al-Yami kertoo NBC Newsille, että joillekin tämä on ihan uutta, koska osa radikaali-islamistisista ryhmistä pitää maalaamista ja piirtämistä epäislamilaisena. Tulokset ovat vakuuttavat: keskuksen mukaan jopa 87 prosenttia asiakkaista pääsee kiinni yhteiskuntaan.

Mitä hyöty siis on? Olen taipuvainen ajattelemaan, että se on jotakin muuta kuin jonkun kassaan kirjaostoksesta kilahtaneita euroja.

***

Toki taide, tiede ja kulttuuri myös työllistävät ihmisiä. Yksi kirjailija työllistää itsensä lisäksi kustannustoimittajaa, markkinointihenkilökuntaa, painon väkeä, graafikon tai kuvittajan, ehkä erillisen oikolukijan… Noin niin kuin alkajaisiksi. Jos kirjaa käännetään, työllistämisvaikutus lisääntyy yhä.

Ei se minusta ole huono yhden ihmisen panos verrattuna moneen muuhun eri aloilla työskentelevään. Mutta: edelleenkään ei voida etukäteen tietää, myyvätkö kirjailijan teokset nyt tai koskaan. Ehkä eivät. Ovatko ne siinä tapauksessa arvottomia?

Esimerkiksi Aleksis Kiven tuotantoa alettiin kunnolla arvostaa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hän eli äärimmäisessä köyhyydessä.

Nykyään tuemme taidetta ja kulttuuria julkisista varoista. Vuonna 2015 taiteen ja kulttuurin valtiontuki on noin 463 miljoonaa euroa, josta suurin osa tulee veikkausvoittovaroista. Olemme tehneet arvovalintoja: apurahojen verovapaus on tietoinen päätös, kuten Vesa Linja-aho blogipostauksessaan huomauttaa.

Arvovalinnoista voi ja pitää keskustella, mutta tosiasia on, että taideteosten tuottaminen – hyvä taide – vaatii aikaa ja ajattelua. Sitä tekevät yksittäiset ihmiset, jotka näin lisäävät yhteiseen hyvään: meidän yhteiseen kulttuuriseen pääomaamme. Yleensä heille ei kukaan maksa palkkaa.

***

Kun terrori-iskuista oli kulunut neljä päivää, menin Elifantreen keikalle Pariisin Ruotsi-instituuttiin. Olin yhä shokissa. Musiikki osui johonkin paljon syvemmälle kuin rationaalisuuteen pyrkivä analyysini. Se kävi kiinni paniikin ytimeen. Itkin. Tunsin konsertin jälkeen oloni kirkastuneeksi. Ajattelin, että ehkä elämä voittaa, sittenkin.

Olisiko hyvä mittari taiteen arvosta se, että joku itkee tai nauraa sen äärellä? Minusta se ei voi olla merkityksetöntä.

Lohtu, ilo.

Me olemme ihmisiä.

Mainokset

Pitääkö olla varuillaan?

Yritän ymmärtää, järjestellä palasia. Luen Julia Ioffen hienon jutun Isis-taistelijoiksi ryhtyneiden äideistä The Huffington Postista. Se selittää jotakin. Isis rekrytoi poikia, joilla on monenlaisia vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessään, jotka ovat hyvin nuoria ja tarvitsevat ympärilleen ihmisiä, joiden mielestä heillä on merkitys.

Luen Le Parisienista, että Pariisiin hyökänneiden jäljiltä hotellihuoneeseen jäi paitsi injektioruiskuja myös pizzaa ja suklaamadeleineleivosten rippeitä. Yritän kuvitella ihmistä, joka suunnitellessaan kuolettavia iskuja ostaa suklaamadeleineja.

Katselen terroristien kuvia, he ovat kaikki poikkeuksellisen suloisia poikia. Naapurit kuvailevat monia heistä nauravaisiksi, ”normaaleiksi”. Vihreästä Langasta luen tutkija Leena Malkin näkemyksen, että terrorismi on keskiluokkainen ilmiö. Köyhimpien resurssit menevät arjesta selviämiseen.

Samalla pelko sylkee yhä aaltojaan ylitseni. Ne jättävät jälkeensä myös vihaa ja epätoivoa, vaikka en niin haluaisi.

Eilen vietimme päivän Seinen toisella puolella, kilometrien päässä tapahtumapaikoista. Söimme hyvää ruokaa, tapasimme uusia, kivoja ihmisiä. Minulla oli huulipunaa, ja ostin vintagekaupasta lierihatun, italialaista villaa. Monta tuntia meni niin, etten juuri muistanut koko iskuja. Puhuimme niistä toki, mutta pelko ei tunkenut tunteisiini.

Kunnes illan pimennyttyä, eräällä terassilla latinalaiskorttelissa, musta pakettiauto pysäköi risteykseen.

Ei siitä sen enempää. Joku mies vain pysäköi risteykseen ravintoloiden väliin. Se on tavallista. Mutta… Niin, se pelko.

***

Kotiin palattuamme raskas verho laskeutui taas, kun luimme suomalaislehdet. Ne tiesivät kertoa, että iskuja suunniteltiin jo täyttä päätä La Défenseen, liike-elämän täyttämälle alueelle entisen yliopistomme lähelle. (Ranskalaislehdet eivät tosin pukahtaneet tästä asiasta mitään. Niissä on koko viikon ollut kauttaaltaan rauhoitteleva tunnelma.)

Mutta emme luovuta. Teemme töitä (tosin toistaiseksi kotona). Joka päivä menemme ulos. Tänään kävelimme Edith Piafin aukiolle 20. kaupunginosaan. Satoi, ihmisiä oli liikkeellä vähän. Istuimme kahvilassa, jossa katselin hiukan levottomana ympärilleni. Silti istuin kahvilla, uudessa lierihatussa ja huulet punattuina. Koska pitää. Koska haluan!

Tiistaina olimme suomalais-ruotsalaisen Elifantreen konsertissa, jonne suomalainen ystävä kutsui. Se oli paras idea pitkään aikaan (ja mikä bändi!). Ensimmäisen kappaleen itkin alusta loppuun, mutta noudatimme Ranskan kulttuuriministerin neuvoa: taiteella terrorismia vastaan! Hän sanoi näin lehdissä, muistutti, että juuri nyt tarvitsemme nimenomaan kulttuuria. Radiossa joku ranskalainen filosofi muistutti heti maanantaina, että myös filosofian aika on juuri nyt, meidän pitää ajatella ja analysoida tapahtunutta.

Nämä näkemykset muistuttavat minulle, miksi haluan olla tässä maassa. Täällä valtiovalta voi pitää taidetta ja ajattelua hyödyllisenä, elintärkeänä erityisesti silloin, kun maassa on poikkeustila.

***

Sitä olen pohtinut, pitääkö nyt olla varuillaan – ja jos pitää, mitä se tarkoittaa käytännössä. Miten ollaan varuillaan antamatta pelolle valtaa? Pelkoni kehottaa minua pysymään kaukana kaikista kahviloista ja baareista, varsinkin täällä meidän kortteleissa, mutta järki sanoo toisin: eivät ne toista kertaa samaan paikkaan iske, ainakaan juuri nyt. Tai jos iskevätkin, terrori-iskun kohteeksi joutuminen on silti hyvin epätodennäköistä.

Mutta mitä sitten pitäisi varoa? Pariisin julkisesta liikenteestä vastaava RATP tiedotti, että matkustajamäärät ovat terrori-iskujen jälkeen laskeneet 10 prosenttia. Olisiko järkeä vältellä metroa? Olisiko se varuillaan oloa vai pelkoa? (Minusta se kallistuu pelkoon.)

Huomenna on perjantai, iskuista on tasan viikko. Olisiko viisautta pysytellä toinenkin perjantai-ilta kotona?

Mutta: Terrorismin kauheus on juuri siinä, että se on niin irrationaalista ja yllättävää. Ei siihen voi varautua. Kaapataan lentokoneet ja ajetaan päin tornitaloja. Pukeudutaan poliisiksi ja teurastetaan ihmisiä saarella. Ammutaan kalashnikoveilla kahviloiden terasseilla ja konsertissa.

Sota on se erikoinen tila, jossa saa tappaa toisia, mutta tietyillä säännöillä. Terroristit rikkovat näitä sääntöjä, ne ampuvat selkään.

***

Aika moni suomalainen ystävä on kysynyt, kannattaisiko kuitenkin ”tulla kotiin, ainakin vähäksi aikaa”. Mutta kun. Juuri nyt minä olen kotona, tässä pienessä kaksiossa Pariisin kymmenennessä kaupunginosassa. Tunnen oloni kotoisaksi täällä, jos terrori-iskuja ei oteta huomioon. Voin paremmin kuin keskimäärin Suomessa.

Nukun sikeästi. Iskut eivät juurikaan tule uniini. Miikka totesi, että jos nyt lähtisimme pois, pakenisimme Suomeen, pelko muuttaisi alitajuntaan ja pilaisi yöunet. Valveillaoloaikana se tuntuu sittenkin paremmin hallittavalta.

Ja, jos nyt lähtisimme, olisi hyvin vaikea palata. Pelko jäisi, se söisi meidät. Ei syntyisi sitä, mitä nyt pitää syntyä, kaiken tämän seurauksena. Tästä kaaoksesta huolimatta, tai juuri sen ansiosta.

Miksi luen kirjoja

”Miten paljon sinulla on töitä, onko sinulla aikaa lukea?” kysyi mummoni eilen. Hänellä oli pöydällään kirja, jota hän halusi tarjota luettavaksi, jos minulla ”olisi aikaa lukea”.

Hämmennyin kysymyksestä. Mummoni ja minun maailmat eroavat siinä, että hänelle työ on fyysistä tekemistä, minulle hyvin paljon ajattelua – ja esimerkiksi lukemista.

En voisi kuvitella tilannetta, jossa minulla ei olisi aikaa lukea. En voisi tehdä työtäni, jos en lukisi. Siis: tietenkin minulla on aikaa lukea! Usein tosin valitsen olla lukematta ja olen sen sijaan Facebookissa, tai sitten kirjoitan tai katson televisiota tai neulon tai laitan ruokaa. Tai olen lenkillä.

Kuitenkin: ajattelen, että lukeminen on elämäni selkäranka.

Jos en olisi koskaan lukenut romaaneja, ymmärtäisin erilaisuutta huonosti. Olen kasvanut sellaisissa turvallisissa ja vakaissa oloissa, joita varmaankin lapselle pidetään hyvinä; niissä on seurusteltu lähinnä hyvin samankaltaisista oloista tulevien lasten kanssa. Kaikki ovat asuneet aikalailla samanlaisissa kodeissa ja käyneet samoissa paikoissa matkoilla.

Fiktio on vienyt minut toisiin maailmoihin. Kirjat ovat auttaneet kehittämään moraalista ajattelua ja ymmärtämään, että hyvin toisenlainen elämäkin voisi olla mahdollinen ja hyvä.

Aikuisuuden kynnyksellä kirjat olivat tärkeitä myös vertaistukena, jota ei muuten liikaa ollut tarjolla. Milan Kunderan Identiteetti ja Tietämättömyys olivat itseään etsivälle, kirjoittamista rakastavalle lukioikäiselle lohdullisia. Ne antoivat tunteen, että joku tässä maailmassa ymmärtää ja se joku on vieläpä arvostettu ja fiksu ihminen. Irja Raneen Naurava neitsyt tarjosi valtavan esteettisen elämyksen, Waltarin Sinuhe puolestaan avasi maailmaa ja mielikuvitusta hyvin konkreettisesti. Näitä kirjoja en unohda koskaan.

Yleissivistys-termiä kuulee nykyään aika vähän. En ole varma, pidetäänkö yleissivistystä enää kovin tärkeänä. Ihmiset ovat hyvin keskittyneitä tietyille aloille. Sitä ainakin pidetään hyvänä asiana. Lapset harrastavat jo hyvin pienestä jotakin yhtä asiaa eivätkä ehkä edes ehdi muuta.

Nykyään on myös ihan ok sanoa julkisesti, että ei ehdi lukea romaaneja, tai että ei lue muuta kuin oman alansa kirjallisuutta.

Samalla koko kirja-ala on kriisissä. Kirjoja ei enää osteta. Anna-Riikka Carlson pohtii Kiiltomadon pääkirjoituksessa kiinnostavasti sitä, mitä asialle voisi tehdä.

Romaanien lukeminen ei tietenkään ole mikään yleissivistyksen mittari, ja paljon muutakin voi lukea (ja katsoa). Silti uskon, että juuri kaunokirjallisuudella on oma erityisasemansa ajattelun kehittäjänä. Se on hidasta, vaatii jotakin – ja ihminen kaipaa pientä ponnistelua, minä ainakin! Siitä tulee hyvä olo. Kaunokirjallisuus voi myös tarjota häkellyttäviä esteettisiä elämyksiä, joiden voimaa ei pidä väheksyä.

Lisäksi, ja ehkä tärkeimpänä: Erilaisuuden ymmärtäminen on ajankohtaista koko ajan. Tällä viikolla sitä vaaditaan kansanedustajilta, kun he äänestävät avioliittolain muutoksesta tasa-arvoisempaan suuntaan. Jotta maailma voi olla parempi paikka, tarvitaan kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Sitä pitää harjoitella – eikä kaunokirjallisuuden lukeminen ole huono harjoitus.

Törmäsin eilen Facebook-keskusteluun, jossa eräs osapuoli sanoi, ettei osallistu työhönsä liittyvään Facebook-pöhinään siksi, ettei löydä sille aikaa. Minusta hän olisi voinut sanoa, ettei osallistu siksi, ettei pidä Facebookia tarpeeksi tärkeänä käyttääkseen siihen aikaa. Se olisi ollut ihan ok ja lisäksi rehellisempää.

Koska kaikkihan me priorisoimme. Tuskin kiireisellä perheenäidillä tai vaativaa palkkatyötä tekevällä henkilöllä on erityistä aikaa olla Facebookissa, mutta he ovat silti. He valitsevat, että ovat siellä eivätkä toisaalla.

Sama juttu on lukemisen kanssa. Me valitsemme sen, tai jätämme valitsematta, siis valitsemme jotakin muuta – vaikkapa työn, jossa muu tekeminen menee romaanien lukemisen edelle, tai pikkulapsiarjen, jossa nukkuminen menee lukemisen edelle. ”Ei ole aikaa” on epärehellisyyttä.

Huomattavan hiljainen

Hän kävelee läpi museon rauhallisena, joitakin ihmisiä vierellään. Hän istuu tuolille, joka on hänelle varattu. Se on suuren, lattiaan merkityn neliön keskellä. Hän painaa päänsä. Joku – kuka tahansa – istuu tuolille häntä vastapäätä. Hän nostaa katseensa, on hetken siinä, tuon tuntemattoman ihmisen seurassa. He eivät liiku, eivät puhu. Hetki on maaginen, se välittyy kamerallekin. Kun yksi joku lähtee pois, toinen joku tulee. Marina Abramović jatkaa: hän laskee päätään hiukan ja lepuuttaa silmiään nostaakseen katseensa taas kohti seuraavaa istujaa, sitä joka jakaa pienen hetken elämästä hänen kanssaan. Seitsemän tuntia päivässä, kolmen kuukauden ajan. Paikka on New Yorkin MoMA.

Yle Areenassa nyt nähtävillä oleva dokumentti performanssitaiteilija Marina Abramovićista on kiehtova.

Opin: performanssitaiteessa veri on oikeaa, kun näyttelemisessä se on ketsuppia. Mietin, miten tämä ajatus soveltuu fiktion kirjoittamiseen.

Ajattelin sitä naista, joka istuu Postitalon takana ja kerjää. Monta tuntia päivässä, olosuhteista riippumatta. Paikallaan olo on raskasta työtä, on oltava kuin vuori, sanoo Abramović. Se on tehokasta ja vierasta, sen huomaa Postitalollakin: Miten ohikävelijöiden on vaikea kestää hiljaista paikallaanistujaa keskuudessaan, ja miten häntä ei voi olla huomaamatta.

Tanhu ei ole kuollut

Olen käynyt elämässäni kolmesti musiikkifestivaaleilla: kerran työn merkeissä Provinssirockissa (tein juttua Saapas-porukasta, jolla riitti festareilla masentavan paljon työsarkaa) ja nyt kahdesti Kaustinen Folk Music Festivalilla. Tänä vuonna olin siellä mieheni kanssa, ja vaikka emme ole lainkaan kuvitelleet olevamme festarikävijöitä, päätimme heti tehdä tapahtumasta perinteen.

Kaustinen oli nimittäin valtavan sympaattinen. Joka kulmalla joku soitti tai tanssi, ja mukana oli väkeä kaikista ikäluokista – huomattavan paljon myös aivan taaperoita. Tapahtuman taloudellisia vaikeuksia selittänee se, että yli puolella porukasta vaikutti riippuvan kaulassaan koko viikon sisäänpääsyyn oikeuttava pelimannipassi. Silti juuri siinä on minusta myös Kaustisen viehätys: siellä ei tarvitse vain passiivisesti kuunnella (ja juoda kaljaa), vaan mukanaolijoiden osallistuminen tuntuu kuuluvan asiaan. Kävijöitä on vaikea jakaa ”esiintyjiin” ja ”yleisöön”; festari muodostuu kaikista paikallaolijoista, ei vain maailmantähtien huippuunsa viritetyistä keikoista.

Mahdollisesti tästä syystä festari ei ainakaan siellä viettämämme torstai-illan aikana kääntynyt kännäämiseksi. Motiivit lähteä keskipohjanmaalaiselle pikkupaikkakunnalle olivat muualla. Meidän ykkösmotiivimme oli leppeä Metrofolk. Silti nautimme suuresti myös tanhuajista, jotka ilakoivat pitkin festarikenttää mahtavissa vaatteissaan ja täysin ainutlaatuisissa suomalaisissa käsityökengissään. Minne on tanhu muualta Suomesta kadonnut, ja miksi?

Metrofolkin meininkiä.