Kiitos tiedosta, osa II

Jäin miettimään edellistä postaustani. Millaisissa tilanteissa olisin oikeasti ennen Facebookia kuullut ystävien, tuttujen ja tutuntuttujen asioista? Tietäisinkö niistä mitään?

Yksinhuoltajaksi jääneestä tuttavasta olisin kuullut tuskin koskaan – ellen sitten tavatessani yhteisiä tuttavia, sivulauseessa. Hyvän ystävän lapsensaannista olisin aiemmin saanut tekstiviestin, en tosin ihan yhtä pian syntymän jälkeen (viime viikolla fb-tuttu raportoi sairaalasta, että kohta syntyy – todella reaaliaikaista). Sukulaisen työnsaannista olisin kuullut toisilta, lähemmiltä sukulaisilta tavatessamme.

Monien kavereiden lasten koulunaloittamisista olisin varmaankin kuullut täällä Haagassa törmätessäni ihmisiin, sillä sattumalta erityisesti naapurustossa tuttavillani on koulun aloittavia lapsia. Eskarikin on nykyään uutinen ainakin Facebookissa, olisiko se sitä kasvotusten?

Vanhan luokkakaverin naimisiinmenosta olisin kuullut ehkä luokkakokouksessa vuonna x. Hääkuvia en olisi nähnyt. Haagan levottomuudestakin olisin jäänyt osattomaksi.

Kaikki Lisäksi-kohdan uutiset olisivat jääneet minulta pimentoon. Ne liittyvät ihmisiin, joita en ole nähnyt hyvin pitkään aikaan. Henkilökohtaisesti tavatessamme olisimme tuskin puhuneet SUP-laudoista tai sohvista. Art goes Kapakka olisi ehkä tarttunut silmääni lehdistä.

Kuitenkin nyt, Facebook-aikana, juuri nämä uutiset ovat jääneet mieleeni. Jollakin tavalla ne ovat kiinnostaneet minua. Onko Facebook henkilökohtaisen elämäni Big Brother, jossa kyttään satunnaisesti valikoituneita some-ekstroverttejä tuttaviani? Koukuttavuuden takiako se tuntuu vähän syntiseltä?

Hassua on, että hyvistä ystävistäni kovin harva on innokas Facebook-päivittäjä. Koska (ainakin omalla kohdallani) Facebook kuitenkin on syönyt kaiken muun kommunikaation – enää ei soitella – lopputulos on, että tiedän monien kaukaisten tuttavien kuulumiset huomattavasti ystävieni asioita paremmin. Se ehkä lisää hiukan tirkistelevää fiilistä.

Puoliso jäi kokeeksi Facebook-tauolle. Sukujuhlissa peräti kaksi sukulaista tuli kysymään hänen kuulumisiaan (hiukan huolestuneena) ”kun sä et enää ole Facebookissa”. Minulta ei kukaan kysynyt mitään.

Jäin miettimään, onko Facebook-kaveruus sukujuhlien kaltaisissa kesteissä hyvä vai huono asia. Jos sukulainen ei ole Facebookissa, kuulumisten kertaus on aloitettava alusta (missä olet töissä, miten lapset) kun taas silloin, jos Facebook-yhteys on, voidaan siirtyä suoraan yhteisiin kiinnostuksenkohteisiin (löytyikö Berliinistä lankakauppoja, oletko viime aikoina laittanut jotain hyvää ruokaa). Näin ainakin periaatteessa.

Kiitos tiedosta

Viimeisen viikon aikana olen Facebookin ansiosta kuullut…

…että tuttava on jäänyt pienten lasten yksinhuoltajaksi
…että hyvä ystävä sai lapsen (mies ehti päivittää ennen kuin ystävä ehti tolpilleen)
…että sukulainen on saanut vuoden työttömyyden jälkeen töitä
…että monen kaverin lapset ovat aloittaneet koulun tai menneet taas kouluun; että joidenkin lapset ovat aloittaneet eskarin
…että vanha luokkakaveri on mennyt naimisiin
…että Haagassa ollaan huolissaan melusta ja levottomuudesta ja että nyt halutaan tälle ”nollatoleranssi”.

Lisäksi:
…että kaveri on vilautellut tissejään jumppatunnilla
…että serkku on ostanut uuden SUP-laudan
…että kollega on täyttänyt vuosia
…että työtuttu on ostanut sohvan
…että nyt on Art goes Kapakka.

Ja tietenkin paljon muuta, mitä en muista.

Tietäisinkö näitä asioita ilman Facebookia? Haluaisinko tietää? Kertoisiko kukaan, koskaan?

Vapaa, siis yrittäjä

Kun liityin Suomen freelance-journalisteihin joitakin vuosia sitten, luin kiinnostuneena freelancereiden palkkiotilastoja. Tutustuin termiin freen satanen, jonka yhdistys on havainnollistanut puolikkaaksi sataseksi. Siis: kun tienaat satasen, puolet menee sivukuluihin. Sivukuluilla ei tarkoiteta veroja.

Silloin ajattelin: eihän nyt sentään puolta sivukuluihin! Nyt ajattelen: varaa puolet sivukuluihin.

Toimittaja Kirsi Alaniva kirjoitti tänään ilmestyneeseen Journalistiin freelancereiden tienesteistä ja laski, että jos saa päivän työstä 80 euroa, siitä jää käteen verojen jälkeen ”alle 10 euroa tunti”. Minä ajattelin: Jäisikin! (Ja, että toivottavasti kukaan toimittaja ei enää tee päivän työtä tuolla hinnalla.) Hänen laskutapansa oli sellainen, jota moni toimeksiantaja mieluusti noudattaisi. Oletan nimittäin, että hän ei tarkoittanut ”alle 10 eurolla” neljää euroa.

Siksi, ihan vain tämän yleisen väärinkäsityksen korjatakseni, tekee mieli kirjoittaa, että:

Vapaa toimittaja ja vapaa kustannustoimittaja ovat yrittäjiä. Heidän laskuttamansa summat on syytä rinnastaa pikemminkin toiminimiputkimiesten tienesteihin kuin kuukausipalkkaisten toimittajien. Sivukulut osuvat silloin paremmin kohdilleen.

Niin vapaa toimittaja, vapaa kustannustoimittaja kuin vapaa putkimieskin maksavat itse sosiaaliturvansa. Tämä tarkoittaa, että he maksavat lakisääteistä yrittäjäeläkettä 22,5 prosenttia tuloistaan. Lisäksi he maksavat itse työtilansa ja sen vakuutuksen. He maksavat vakuutuksen itselleenkin, jos sellaista tarvitsevat. He ostavat tarvitsemansa työvälineet ja ohjelmistot sekä niihin päivitykset. He huollattavat välineensä omalla rahallaan.

Vapaa maksaa itse itselleen lomat ja huolehtii, että hänellä on tämänpäiväisen työn tekemisen lisäksi varaa myös hankkia lisää töitä itselleen ja hoitaa kirjanpitonsa. Siihen menee aikaa, jota ei voi suoraan laskuttaa keneltäkään. Se pitää siis sisällyttää hintoihin.

Vapaa maksaa itse kaiken terveydenhuoltonsa. Hän maksaa, kun työhuoneella menee vessa tukkoon, kun haastateltavalle pitää tarjota lounas, kun keikka peruuntuu, kun osaamista on pidettävä yllä ja kouluttauduttava.

Esimerkiksi.

Eikä siinä mitään. Sellaista on olla vapaa ja yrittäjä. Mutta: Se, mitä vapaa toimittaja, vapaa kustannustoimittaja tai vapaa putkimies saa bruttona käteen, ei ole se summa, minkä he laskuttavat. Se on noin puolet siitä.*

*En puutu tässä lainkaan arvonlisäveroon, joka ainakin putkimiehen tapauksessa vielä suurentaa laskutettavan summan ja bruttopalkkion eroa.

Reaaliaikainen tirkistelijä

Reaaliaikaisuuden vaadetta ja sanomalehtien kilpailua ei käy kiistäminen. Eikä reaaliaikaisuutta vastaan voi eikä pidäkään tapella, kai.

Mutta.

Vähän ristiriitaiset ovat fiilikset Hesarin uusista Twitter-uutisista. Tätä kirjoittaessani toimittaja Anna-Liina Kauhanen seuraa Oslossa Anders Behring Breivikin oikeudenkäyntiä ja twiittaa parin minuutin välein. Viimeisin: ”ABB katsoo syyttäjän näyttämää videoita ja juo hörpyn vettä”.

Huomaan, että klikkaan Twitterin päivitysnappia jopa pakonomaisesti. Nämä havainnot kiinnostavat minua. Mutta.

Onko tämä nyt uutisointia vai pelkkää Big Brother -ajan tirkistelyä? Oikeudenkäyntihän tietysti on julkinen, ja se on myös merkittävä ja monia ihmisiä koskettava. Jokin kuitenkin nyppii.  Haikailen ihannemaailmaa, jossa minun, tavallisen suomalaislukijan, ei tarvitisisi olla läsnä norjalaisen joukkomurhaajan oikeudenkäynnissä (edes Twitterin kautta) ollakseni ajan hermolla. Ei tarvitsisi päivittää Twitteriä jatkuvalla syötöllä ja miettiä Breivikin vesihörppyjä.

On eri asia lukea ajateltu ja näkökulmattu juttu oikeudenkäynnistä kuin tulkita sieltä pullautettuja tirkisteleviä irtohavaintoja. Onko vain vanhanaikaista ja ihannoivaa ajatella, että edellinen on jotenkin jälkimmäistä arvokkaampaa?

Fiilikseni on ristiriitainen, koska kyllä: seuraan oikeudenkäyntiä haukkana jatkuvasti, juuri nyt, reaaliajassa. Mielenkiinnossani tunnistan kuitenkin lähinnä oman tirkistelevän alhaisuuteni, joka ällöttää minua. Seuraan tätä samasta syystä kuin joku toinen Big Brotheria. Pitäisi mennä syömään, mutta en malta. Jos sillä välin tapahtuu jotakin kiinnostavaa?

”ABB katsoo videota ja vaikuttaa siltä kuin hän itkisi”. Ohhoh! Onneksi niilläkin on nyt lounastauko.

P.S. Tämä juttu on kirjoitettu reaaliaikaisesti, siis nopeasti ja vailla itsesensuuria. Myöhemmin saattaa kaduttaa.

Verkkoshoppailija ei voi arvata tuotetietoja

Verkkokauppa on minusta mahtava idea, kun se toimii. Muuten se on harvinaisen kamala kokemus.

Hyviä kokemuksia on kertynyt esimerkiksi Camperista, Etsystä ja Toastista (jossa kyllä kerran sekoiltiin osoitteiden kanssa, mutta selvitettiin sentään tilanne erittäin asiallisesti). Suomen kielellä palvelevista liikkeistä Pixmaniasta olen tilannut kerran, vailla nokan koputtamista.

Meillä hajosi kuukasi takaperin pyykinpesukone, ja autottomina innostuimme nyt Markantalon verkkokaupasta, jossa kotiinkuljetuksen luvataan kuuluvan hintaan. Ehtoja koneelle oli tasan yksi: sen piti mahtua minikylpyhuoneemme pesukoneelle tarkoitettuun koloon, joka on leveydeltään 62,5 cm. Siinä seisoi vanhakin kone, 60-senttinen.

Ostimme sitten Markantalosta Whirlpoolin päältätäytettävän pesukoneen, mitat 60 x 40 cm. Pienten sekaannusten jälkeen saimme koneen ja ähelsimme sen asentamisen kimpussa muutaman tunnin. Lukiessani ohjekirjaa huomasin, että siinä mainitaan koneen kokonaisuudessaan tarvitsevan 63 cm tilaa. Letkujen lisäksi siinä on ulkoneva kahva. Toivoin, että puolella sentillä ei ole merkitystä, mutta oli sillä. Kone ei mahdu paikalleen.

Ärsyynnyin. Miksi selkeää, koneen sopivuuteen vaikuttavaa asiaa ei mainita tuotteen tiedoissa verkkokaupassa? Viestintäihmisenä väittäisin, että verkkokaupan pitäisi tässä kohtaa toimia toisin kuin IRL-kaverinsa: ei pitäytyä tiukasti maahantuojalta saatujen mittojen ilmaisemisessa, vaan kertoa myös ne tiedot, joita myyjä fyysisessä kaupassa asiakkaalle osaisi korostaa.

Laitoimme heti sähköpostia Markantaloon. Toiveena oli vaihtaa kone toiseen, sopivampaan – ilman kuluja, koska virhe ei ollut meidän. Lisäksi halusimme vaivan tähden kaupan päälle asennuksen (20 euroa). Muutaman päivän kuluttua Markantalosta soitettiin. Ei kuulemma onnistu. Meidän pitäisi maksaa vaihdosta 37 euroa tai sitten roudata kone itse lähimpään Giganttiin ja maksaa asennuskin itse.

Kysyin Markantalon ystävälliseltä asiakaspalvelijalta, missä kohtaa minä toimin väärin. Miten minä olisin voinut arvata, että 60-senttinen kone ei mahdu 62,5-senttiseen aukkoon? Miksi kannattaisi ostaa kone verkkokaupasta, jos avaintietoja ei sieltä voi saada selville? Asiakaspalvelija ei osannut vastata. Hän kysyi asiaa esimieheltäänkin. Sain kuulla paljon enemmän kuin olisin välittänyt ”maahantuojalta saaduista tiedoista”. Ne eivät kiinnosta minua. Minua kiinnostaa, mahtuuko kone kylppäriini.

Asiakaspalvelija oli kuitenkin erinomaisen ystävällinen ja lupasi selvittää asiaa edelleen – ja soittaa takaisin. Eipä soittanut. Viikon päästä sain odottelusta tarpeekseni, jonotin asiakaspalvelupuhelimeen ja sain hänen kollegansa langan päähän. Hän kuunteli kertomuksen ja lupasi soittaa takaisin. Ei soittanut. Soitin takaisin taas muutaman päivän kuluttua, viime viikon keskiviikkona. Asiakaspalvelija 1 lupasi nyt, että saamme vaihtaa koneen uuteen (jonka hän etsii meille) vailla toimituskuluja, ja lisäksi saamme 20 euron lahjakortin Markantaloon (niin kuin sitä tulisi tämän jälkeen käytettyä!). Hän lupasi soittaa pian takaisin ehdotuksensa kanssa – olihan koko episodia tässä vaiheessa kestänyt jo kolme viikkoa. Tyynnyin. Mutta kaverista ei kuulunut.

Tänään – yli viikon päästä edellisestä yhteydenotosta! – soitti uusi ihminen Markantalosta. Hän palautti homman alkupisteeseen. Me joutuisimmekin maksamaan kaikki vaihdosta aiheutuvat kulut. He eivät myöskään voisi suositella meille uutta konetta, koska eivät saa selville, mikä kone tilaamme sopisi. Taas kerrottiin maahantuojasta, jostakin suuresta varastohallista Jönköpingissä ja siitä, että he eivät edes näe näitä koneita missään vaiheessa. Ehdotin ensihätään jokaisen myytävän mallin ohjekirjan lukemista (kuvittelisin, että niitä ei voi olla mahdotonta saada käsiin).

Viimeisin asiakaspalvelija pehmeni vähän, kun ymmärsi ongelman aiheutuvan paitsi letkuista myös kahvasta. ”Siinä tapauksessa voitte saada vaihdon kuluitta”, hän lupasi – mutta ei osannut edelleenkään suositella tilalle uutta konetta. Lupasi palata asiaan maanantaina. En pidättele henkeäni.

Asia raivostuttaa minua periaatteesta – omasta koneestamme viis. Siksi kysyin jopa kuluttajaneuvonnan mielipidettä. Sieltä vastattiin kuten olin odottanutkin: että asennustilan minimileveys on ”aika olennainen tieto”.

”Jos ohjekirjassakin on tuo minimileveystieto, niin mikäänhän ei ole estänyt liittämästä sitä markkinoinnin tuotetietoihin varsinkaan, kun suuri osahan näistä myydään entisen korvaaviksi koneiksi kiinteään vanhaan asennustilaan. Koska kuluttajansuojalain mukainen virhevastuu on sopimuskumppaneiden, siis ensisijaisesti ostajan ja myyjäliikkeen keskeistä, niin myyjä ei voi siirtää vastuuta antamistaan markkinointitiedoista kolmannelle osapuolelle, tässä tapauksessa siis maahantuojalle.” (Tässä vain osa viestistä.)

Jos verkkokauppoja on (ja hyvä, että on), niidenkin pitää toimia siten, että asiakkaalla on mahdollisuus saada ostoksistaan tarpeelliset tiedot. Asiakasta ei voi panna arvaamaan! Meidän pyykinpesukoneemme kaltaisessa tapauksessa ehdottaisin, että kauppa

  • pahoittelisi puuttellisia tietoja,
  • kiittäisi asiakasta olennaisesta informaatiosta,
  • tarjoutuisi vaihtamaan koneen suosittelemaansa sopivampaan malliin veloituksetta ja asennuttamaan sen, ”jotta asiakas ei enää joudu näkemään ylimääräistä vaivaa” ja
  • päivittäisi tuotetietoihinsa ne asiat, jotka asiakaspalautteen perusteella ovat paljastuneet olennaisiksi.

Näin verkkokauppa saisi tyytyväisen asiakkaan, joka huomaa että homma toimii ja asioi kaupassa vastaisuudessakin. Ylimääräiset kulut kaupalle laskettaisiin muutamissa kymmenissä euroissa – jotka nekin tietenkin palautuisivat sen myötä, että vastaavanlaiset ongelmat vähenisivät. Että terveisiä vaan Markantaloon.

Edit 13.6.: Kas. Markantalossa on osattu ennenkin. Taitaa olla syytä harrastaa vastaisuudessa aktiivisempaa googlailua ennen minkäänlaista tilausta.

Vuonna 2009 Oikeus ja kohtuus – kaikessa -blogi huolehti Markantalon työntekijöiden asemasta. 

Vuonna 2008 anonyymi kuluttaja bloggasi muutaman kuukauden mittaisesta kiintolevyepisodista.

 

Mitä ihmisen pitäisi tietää

Lapsena ihmettelin, miten aikuiset osaavat elää. Oli paljon kummallisia sanoja ja erikoisia toimintoja, jotka tuntuivat toistuvan säännöllisesti ja jollakin omituisella logiikalla: auton katsastus, veroilmoitus ja kodin remontti esimerkiksi. Mistä he tiesivät miten, ja milloin?

Kaksikymppisenä kuvittelin, että vastausten olisi pitänyt jo tulla minuun. Olin nolona. Aika moni asia tuntui aivan yhtä heprealta kuin ennenkin, mutta silti minua nimitettiin aikuiseksi. Koulussa  oli kyllä tarjouduttu opettamaan derivoimista, mutta kukaan ei ollut kertonut mitään veroilmoituksista tai vuokra-asujan oikeuksista. Kysyä ei voinut, koska kyllähän aikuisen nyt piti tietää.

Onneksi kävin toimittajakoulun, jossa opettaja käski muistaa kysyä tyhmiä. Tajusin, että tämä on hyvä rooli: tässä saa kysyä leimautumatta idiootiksi. (Tai blondiksi. Tai tytöksi. Onhan niitä kutsumanimiä.)

Silti ihmisen vain pitäisi tietää yhtä ja toista. Tänään soitin TeleFinlandille, kun kännykkälaskuni oli kasvanut 50 eurolla datasiirron takia. Mitä ihmettä? En edes käytä nettiä kännykässä, vähän se on ollut sellainen periaateasiakin. Olen varmistanut, että puhelimen näytössä lukee: ”ei hae WLAN-yhteyttä”.

TeleFinlandin ystävällinen nuori nainen tiesi heti, mistä on kyse. ”Onko sulla uusi puhelin?” On. ”Se on hakenut päivityksiä.” Tämän se on ystävällisesti tehnyt kertomatta minulle mitään. Nuori nainen osasi suoralta kädeltä sanoa, että voi hyvittää datasiirrosta aiheutuneista kustannuksista puolet. Lisäksi piti ostaa palvelunsiirtopaketti, 4,90e/kk, jolla hinnalla puhelin voi toteuttaa päivityshimojaan ilman erillisiä kustannuksia (ja nettiäkin voi käyttää siinä sivussa).

Tuli sellainen vaikutelma, että en ole ihan ensimmäinen enkä toinenkaan ihminen, jolle on käynyt sama kämmi. Puhelinoperaattorit tienannevat kiitettävästi siitä, että uusien puhelimien ostajille kerrotaan pari pikku juttua aika leväperäisesti (sitä paitsi minä sain oman luurini lahjaksi). Kuuluuko tämä datasiirtoasia siis nykyään niihin seikkoihin, jotka aikuisen ihmisen vain pitää tietää? Ehkä.

Mielelläni tilaisin jonkin tahon siirtämään dataa puhelimeni sijasta aivoihini aina silloin, kun keksitään jokin uusi, minun rahatilanteeseeni vaikuttava pitää-tietää. Samaan pakettiin haluaisin myös find-toiminnon tiedonhakua helpottamaan. Kiitos.