Tiedättekö sen tilanteen, kun tuntuu ettei äkkiä enää osaakaan jotakin, missä aiemmin on kuvitellut olevansa ihan hyvä?

Kun muutin vuodeksi Ranskaan, en osannut kieltä paljoakaan. Alusta asti kävin kursseilla, katsoin televisiota, kuuntelin naapureita, yritin kirjoittaa ylöskin uusia sanoja. Tajusin muutaman kuukauden jälkeen osaavani paljon enemmän kuin ennen. Olin innoissani ja ylpeäkin.

Jossakin seitsemän kuukauden kohdalla iski kuitenkin masennus: tuntui, etten kuitenkaan osannut lainkaan tarpeeksi hyvin reagoida myyjien kysymyksiin tai naapurien smalltalkiin. Aloin vakavasti kyseenalaistaa kielellisiä lahjojani.

Mutta: kun palasin asuinvuotemme jälkeen Ranskaan, osasin yhtäkkiä puhua. Tai ainakin pystyin siihen eri tavoin kuin ennen. Etäisyys oli auttanut. Opit olivat juurtuneet jonkinlaisiksi automaatioiksi, vaikka en ollut käyttänyt kieltä vuoteen. Jokin oli kypsynyt.

Jotain sellaista on käynyt toimittajan töidenikin kanssa. Parikymppisenä kaikki oli uutta, näin vaivaa ja koin onnistuvani jutuissa usein. Muutama vuosi sitten iski jatkuva kokemus siitä, että en osaa enää lainkaan a) haastatella, enkä b) kirjoittaa juttua. Kaikki luvatut jutut toki syntyivät, rutiini oli onneksi kehittynyt, mutta tunne oli hatara. Mikään (positiivinenkaan) palaute ei siihen auttanut.

Nyt huomaan ilokseni, että hataruus on väistynyt. Tunnen osaavani taas. Ja varovasti arvelen, että juttuni eivät missään vaiheessa ole olleet sen onnettomampia, olen vain ryhtynyt vaatimaan itseltäni enemmän. Olisinko jopa kehittynyt?

Vähän vastahakoisesti yritän hyväksyä sen tosiasian, että tietty epävarmuus on oppimisen edellytys. Siitä puhuminen ei tosin ole kovin trendikästä. Ehkä se ei oikeastaan ole edes sallittua.