Vuoroin rakastan, vuoroin inhoan Twitteriä. Sen hellimää tapaa raportoida jokainen liike. Tuleeko maailmasta sellainen, jossa kaikki ennen perhepäivällistä kaivavat kännykän esiin ja ilmoittavat Twitteriin (tms.) olinpaikkansa? Ehkä. Eihän parikymmentä vuotta sitten voinut sellaistakaan kuvitella, että jokaisella on koko ajan kännykkä taskussa, ja että sen seurauksena kaikki ihmiset saa kiinni milloin tahansa (sivuhuomautuksena todettakoon, että minusta on yhä vähän ahdistava ajatus, että saatan soittaa tuntemattomalle esimerkiksi kesken päiväunien tai kauppareissun. Toivoisin harkintaa kännykän mukana pitämisessä – tarvitaanko sitä tosiaan reissulla lähi-Siwaan?).

Olen hämmentynyt  ihmisten (Twitterin ja Facebookin paljastamasta) innosta kertoa koko maailmalle tekemisistään ja edesottamuksistaan. Toisaalta ilahdun toistuvasti lukiessani vaikkapa Alex Stubbin Twitter-päivityksiä: hän twiittaa hyvin aktiivisesti, mutta jutut ovat aina yhtä positiivisia, hyväntuulisia, stressittömiä. Tällaisia: ”Another lovely brunch at #CafeBastvik. A couple came up and thanked for last months twitter-tip. Great…” (tänään aamulla) Stubb onnistuu twiittaamalla välittämään työnsä kiinnostavat puolet ja vapaa-aikansa ilon aiheet, valittamatta. Kadehdittava taito! Poliittisista mielipiteistä ja äänestyskäyttäytymisestä viis – Twitterissä Stubb on suosikkini.

Itse vielä harjoittelen twiittailua. @- ja #-merkkejä, joita taitavammat täysin suvereenisti viljelevät. Tuntuu, että kaikissa sosiaalisen median välineissä pitäisi yksittäisen ihmisenkin luoda itselleen strategia: mitä kerron, miten profiloidun, miltä haluan näyttää? Hankalaa!

Ehkä ei pitäisi olla kovin varovainen. Arvelen nimittäin, että kiinnostavuus syntyy tietystä rosoisuudesta. Siitä, että ihmiset virtuaalimaailmassakin näyttäytyvät jotenkin aitoina ja kokonaisina. Mitenköhän rehelliseksi uskaltaisin ryhtyä… Joka tapauksessa palautin Twitter-päivitykseni blogin sivupalkkiin.