Olen käynyt elämässäni kolmesti musiikkifestivaaleilla: kerran työn merkeissä Provinssirockissa (tein juttua Saapas-porukasta, jolla riitti festareilla masentavan paljon työsarkaa) ja nyt kahdesti Kaustinen Folk Music Festivalilla. Tänä vuonna olin siellä mieheni kanssa, ja vaikka emme ole lainkaan kuvitelleet olevamme festarikävijöitä, päätimme heti tehdä tapahtumasta perinteen.

Kaustinen oli nimittäin valtavan sympaattinen. Joka kulmalla joku soitti tai tanssi, ja mukana oli väkeä kaikista ikäluokista – huomattavan paljon myös aivan taaperoita. Tapahtuman taloudellisia vaikeuksia selittänee se, että yli puolella porukasta vaikutti riippuvan kaulassaan koko viikon sisäänpääsyyn oikeuttava pelimannipassi. Silti juuri siinä on minusta myös Kaustisen viehätys: siellä ei tarvitse vain passiivisesti kuunnella (ja juoda kaljaa), vaan mukanaolijoiden osallistuminen tuntuu kuuluvan asiaan. Kävijöitä on vaikea jakaa ”esiintyjiin” ja ”yleisöön”; festari muodostuu kaikista paikallaolijoista, ei vain maailmantähtien huippuunsa viritetyistä keikoista.

Mahdollisesti tästä syystä festari ei ainakaan siellä viettämämme torstai-illan aikana kääntynyt kännäämiseksi. Motiivit lähteä keskipohjanmaalaiselle pikkupaikkakunnalle olivat muualla. Meidän ykkösmotiivimme oli leppeä Metrofolk. Silti nautimme suuresti myös tanhuajista, jotka ilakoivat pitkin festarikenttää mahtavissa vaatteissaan ja täysin ainutlaatuisissa suomalaisissa käsityökengissään. Minne on tanhu muualta Suomesta kadonnut, ja miksi?

Metrofolkin meininkiä.