Ilkka Malmberg toi kirjoittamistaan käsitelleessä kirjoituksessaan esille aiheen ja idean eron: ”Aihe on vaikka syrjäytyminen tai Kaija Saariahon musiikki. Kun saadaan idea, keksitään, miten juttu näistä aiheista tehdään.”

Hänpä sen kiteytti. Aiheita olisi vaikka kuinka. Ideoita taas on vähemmän – tai ainakin niitä pitää kypsytellä. Melko usein joku tuttu kehottaa kirjoittamaan jostakin tietystä aiheesta: lähipalvelujen kuolemasta, kilpikonnien suojelusta Beninissä, jalkapalloa harrastavista lapsista. Itsekin haaveilen kirjoittavani yhdestä ja toisesta aiheesta, jotka jollakin tavoin kutkuttavat. Silti tekisi mieli tehdä se toisella tavalla kuin ennen on tehty. Uudella idealla. Siksikin, että ilman hyvää ideaa kirjoittaminen on tuskaa. Ideointiin puolestaan pitäisi varata tarpeeksi aikaa, että uuden keksiminen olisi mahdollista.

Tuoreessa Journalistissa Raymond-lehden päätoimittaja Tero Salonen ihmetteli, miksi Suomessa niin usein tyydytään tekemään asiat vanhan kaavan mukaan, tutusti ja turvallisesti. Miksi esimerkiksi lehtijutuissa ei oteta enemmän riskejä? Raymondissa pidennettiin pääjuttua, vaikka mediakonsultit käskivät lyhentää. Juuri pääjutuista tulee kuulemma eniten hyvää palautetta. Sillä tavalla!

Haastattelin juuri yrittäjää, joka oli asunut Australiassa ja imenyt sieltä monenlaisia ideoita. Tuloksena hänellä oli varsin ennakkoluulottoman kuuloinen yritys, jolla oli monta toimialaa. Osa niistä ei ollut tuottavia vaan lähinnä kiinnostavia. Kaveri oli valmis odottamaan hyötyä, petaamaan sitä. Ja tekemään hyviksi katsomiaan asioita myös ilman korvausta. Hän oli (ulkomaanvuosiensa ansiosta, uskon) poistunut laatikosta, joka pakottaa ihmisen ajattelemaan tietyllä tavalla. Ihailin hiljaa.