Tultuani Pariisiin sitä kesti kuukauden verran: rehellistä ostohimoa. Puhuttelevia vaatteita näkyi joka puolella. Kaupunki oli hurmaava ja vaatteet näyteikkunoissa kuin veistoksia.

Olisinpa minäkin veistos, värikkäämpi kuin olenkaan, mielikuvituksellisempi, vähemmän varovainen, tilaa ottavampi, rohkeampi! Jos ostaisin leveän turkoosin tyllihameen tai nahkahousut, minusta tulisi uusi minä.

***

Viime vuonna tein ensimmäistä kertaa vaatebudjetin, jonka ansiosta olin vuoden lopussa hyvin kärryillä ostotavoistani. Tänä vuonna päätin käyttää vaatteisiin korkeintaan 700 euroa. Halusin oppia itsestäni jotakin uutta. Harjoitella. Edellisvuoden perusteella tiesin, että vaateostoksia tavalliseen tapaani punnitsemalla ja eettisyyttä painottamalla päädyn noin tonnin kuluttamiseen vuodessa.

Nyt on joulukuun 23. päivä, ja olen kuluttanut tämän vuoden aikana vaatteisiin 539 euroa ja 40 senttiä. En tunne erityistä himoa kuluttaa budjetissa jäljellä olevaa 160 euroa joulunjälkeisissä alennusmyynneissä.

Vuoden aikana on nimittäin tapahtunut seuraavaa: En enää tiedä, miksi ostaisin. Entiseen asiaintilaan verrattuna minun ei tee lainkaan mieli ostaa vaatteita. Default-ajatukseni on, että ne eivät sovi kaappiini. Että ne lisäävät stressiä.

Olen ostanut vuoden aikana 16 vaatetta ja lisäksi joitakin alusvaatteita ja sukkia. Näistä vaatteista kahdeksan oli huolella suunniteltuja ostoksia: farkut, alustoppeja, tarpeellisia sukkahousuja ja sen sellaista.

Heräteostoksissa on kuitenkin jotakin, mitä suunnitellut hankinnat väistävät: tunne, tarina, muisto.

***

Pimeänä vuodenaikana suomalaisessa lähiössä kietoudun usein passiivisuuteen, jossa en saa tehdyksi mitään. Viime talvena, eräänä tällaisena viheliäisenä hetkenä, päätin lähteä Espoon Kierrätyskeskukseen. Se on korkea tila jossa on paljon valoa ja ihmeellisiä tavaroita.

Tielleni sattui kynähame, joka kutkutti mielikuvitustani: sen pesulapussa kerrottiin, että se on jonkin minulle tuntemattoman ranskalaismerkin talvimallistosta 1997–1998 (ajalta, jolloin vielä oli yksi talvimallisto!). Hame oli tummansinistä, teksturoitua tekokuitua, napakka ja joustava. Ikä ei näyttänyt sitä kuluttaneen. Mieleeni hyökyivät välittömästi vuoden 1998 hennavärini, sunnuntai-iltapäivän viaton nuorisosarja, poikien huolettoman näköinen huolellinen keskijakaus ja loputtomille lenkeille kiertynyt puhelinlanka, luurin kuumuus korvaa vasten kun ääriltään sumeassa puhelussa ratkottiin senhetkisiä ihastuksia ja pahastuksia.

Hame maksoi kolme euroa. Ostin sen.

Se oli kireä kuin makkarankuori ja ilmiselvä virheostos, mutta kolme euroa ei ollut kova hinta lyhyestä paluusta 90-luvulle.

***

Kesällä olin haastattelureissulla Tampereella, päivä oli varovaisesti aurinkoinen ja viikonloppulaukkuni hihna hankasi hartiaa. Olin varannut ylimääräistä aikaa ja katsonut asemalta reitin Super Mukava -kauppaan. (Jos minun pitäisi pukeutua ainoastaan yhden merkin vaatteisiin, se olisi varmaankin juuri Muka va. Ne ovat laadukkaita ja klassisia mutta niissä on aina juju.) Sieltä ei löytynyt mitään, mutta vieressä sijaitsevan OMB:n rekillä roikkui Riivarin tummansininen kesäpaita, silkkiä ja puuvillaa, tarjouksessa 69 euroa. Ei hihoja, napitus, terävät kaulukset; herratyylissä oli jotakin sellaista, joka sai sydämeni lyömään nopeammin. Särmää!

Hetken mielijohteesta ostetusta paidasta tuli kesän suosikki ja tyylin kulmakivi.

***

Sitten: kirpputorit. Helsingin seudulla väsyn niihin helposti, sillä useimmat itsepalvelukirpputorit ovat luotaantyöntäviä sotkupesiä. Mutta mökkireissun mausteena on aina Pälkäneen helluntailaisten kirpputori. Siellä vaatteet roikkuvat siististi rekeillä ja tunnelma on hiljainen ja koskematon. Juuri sellaisesta paikasta voi löytää aarteita! Se, minkä pitäisi olla kallista, on halpaa.

Ja siinä ne olivat, silmieni korkeudella, kaksi kauniisti laskeutuvaa toppia, joiden kankaan himmeästä välkkeestä arvasin heti, että ne ovat silkkiä. Kolme euroa kappale, luonnonvalkoinen ja vaalean violetti toppi. En voinut jättää kumpaakaan kauppaan, vaikka selvää oli, että yhdelläkin olisin pärjännyt.

Vaaleammasta topista tuli toimistopäivien vakiovaate, siisti, lämmin ja viileä, unelmankevyt päällä.

Orivedellä helluntailaisten kirpputori puolestaan on Etelä-Pohjanmaalle suuntaavien mummolamatkojeni vakiopysähdyspaikka. Se on kaupungin pienen oriaukion laidalla, sympaattisen Café Herkkuhetken rakennuksessa. (Orivedellä pysähtyessäni yritän olla huomaamatta pitkää S-Marketin parakkia, joka heittää varjonsa sekä aukion että kahvilan ylle.) Vaatteissa on paljon laadukkaita yksilöitä, sellaisia jotka jossakin muualla ylennettäisiin vintageksi, ja ne on lajiteltu niin huolellisesti siisteihin pinoihin ja säännöllisille rekeille, että minun oli kerran kysyttävä myyjärouvalta kassalla, silittävätkö he ne. (Hän pahoitteli, että siihen ei ole mahdollisuutta. Päättelin, että orivetiset ovat hyviä lahjoittajia.) Tällä kertaa selasin takkeja sinisen trenssin toivossa. Olin haaveillut sellaisesta pitkään; olin kyllästynyt kahteen mustaan kevättakkiini ja luopunutkin toisesta.

Ja siinä se oli, kuin minulle tehty trenssi, Made by Luhta. Täydellinen sininen, moitteeton kunto, tehty Suomessa joskus tekstiiliteollisuuden valoisampina päivinä, kun polyesterkin vielä oli laadukasta. Nyt trenssi on mukana Pariisissa ja keväisessä joulukelissä päällä joka päivä. Se näyttää upealta ruskean karvakaulaliinani kanssa, kuvittelen olevani samanaikaisesti chic ja Maija Poppanen ja otan muutaman hypähtävän askeleen…

Kirpputoriostokset eivät toki aina – usein! – ole yhtä onnistuneita, mutta kohtaamisia ja tarinoita niistä ei useinkaan puutu. Oliivinvärisen englantilaisen merinovillapaidan ostin kotikaupunginosani ostarikirppikseltä vain siitä ilosta, että sitä myyvällä naisella oli rekki täynnä laatuvaatteita, kestäviä ja hyvin pidettyjä. Halusin palkita hänet. Kirpputorilla ei ollut juuri ketään, eivätkä ne vähätkään asiakkaat tuntuneet ymmärtävän, että kaikista kymmenestä kojusta tämä yksi oli ainoa, jota kannatti katsoa tarkemmin.

Näin heti, että villapaita oli minulle pieni ja vääränvärinen, eikä asianlaita muuttunut kangasta silittelemällä ja myyjän kanssa puhelemalla. Arvostin kuitenkin sitä, että paita oli tehty Englannissa, se oli myyjän sisaren vanha ja huolella vaalima, 70-luvun niukkaa designia; näin mustaksi rajatut silmät ja sen ajan 36-kokoisen varren ja kuohkean tukan, leveät tekokuituhousut. Tämä kuva mielessäni etenin transaktioon. Myyjä pyysi viittä euroa, jonka annoin. Kotiini muutti kummallisen värinen ja vähän kutittava villapaita, joka ei sopinut muihin vaatteisiini lainkaan.

Sen sijaan sen tarina sopi kokoelmiini hyvin.

***

Noin kuukauden Pariisissa olon jälkeen ostohimo meni ohi. Ehdin hankkia kolme asiaa: kirkkaanpunaisen huulipunan, oranssinpunaista sisältävän shaalimaisen huivin ja tummansinisen, leveälierisen villahatun.

Ne ovat värini nyt, julistukseni maailmalle terrori-iskujen jälkeen. En ole koskaan aiemmin käyttänyt huulipunaa.

Olen 180 senttiä pitkä, minulla on kirkkaanpunaista huulipunaa ja leveälierinen hattu. Olen olemassa, saan olla! Elämä on hyvä!

Tämä on minulle harjoitus, tärkeä.

***

Vuoden päätelmä: Kun tunteeni ovat pinnassa, ostaminen on houkuttelevinta. Ja: Vaatteet ovat tarinoita, voivat olla.