Maailman tyylikkäimmät naiset. Olen kuullut monta kertaa, että he ovat Pariisissa. Oli mennyt yhdeksän päivää täällä ja olin ostanut huulipunan, kun japanilainen nainen pysäytti minut trendikkään kaupan kulmalla, kysyi saavatko he (mukana oli mies ja kamera) ottaa kuvan, he kuvaavat japanilaiseen Fudge-lehteen.
Hämmennyin, ajattelin hämänneeni jostakin kulmasta (he suhtautuivat minuun kuin olisin tyylikäs pariisitar), olin kirkkaanpunaisissa huulissa ensimmäistä päivää, epävarmana mutta onnellisena, kirpputoritrenssissä. Tietenkin annoin luvan kuvata – eihän tällaisia sattumuksia tule vastaan kuin jonakin kummallistunnelmaisena päivänä Pariisissa – ja he kuvasivat, kysyivät mistä mikäkin vaatteeni on peräisin, pyysivät kirjoittamaan vaatebrändejä paperille. Se tuntui absurdilta.
Ajattelin kuvaa jonka vieressä lukisi tärkeimmät ominaisuuteni: Trenssi Luhta (vintage), Farkut Nudie, Kengät Wonders, paita 2or+ByYat. En tiedä ilmestyikö se koskaan.
***
Pariisissa jotkut ihmisistä ovat kuin taideteoksia. Juuri nyt istun kahvilan terassilla 11. kaupunginosassa ja kun katsahdan ympärilleni, näen pienen naisen joka on konservatiivisesti pukeutunut mutta kultakenkäinen; tuon toisen joka työntää pitsimekossa lastenrattaita; tuon kolmannen jonka mummomokkasiinien sisältä nousee nilkkaan tatuoitu vihreä köynnös, joka jatkaa matkaansa revittyjen farkkujen lahkeesta sisään.
Vaatteita on kaikkialla. Reittini ovat täynnä vaatekauppoja joiden näyteikkunat ovat pastellisia ja herkkiä, kuviotakkisia ja istuvamekkoisia, ja vielä kuukausi sitten ne kaikki kirkuivat alennusmyyntejä. Monta kertaa löysin itseni pohtimasta mahdollista ostettavaa. Kuviollinen paita? Kirkasvärinen paita? Ranskassa valmistetut kengät? Tarpeista en tiedä, mutta ne piristäisivät… (Tämä ostamisen ja piristymisen oletettu suhde, en ymmärrä sitä.)
En ole ostanut täällä oloni aikana juuri mitään (= hattu, vyö ja huivi), mutta viimeisen viikon aikana olen antanut itselleni kahdesti periksi: olen ostanut kaksi kirpputorivaatetta, t-paidan ja poolopaidan, joista ensimmäinen oli todennäköisesti kahden euron hintainen virhe. Tänään löysin Emmauksesta Euroopassa valmistetun puuvilla-kashmirpoolon, joka tuntui ihanalta päällä; tulin iloiseksi; kotona googlaus paljasti, että merkki on ilmeisen laatuorientoitunut ja hintavakin (minä maksoin 6,50 e). Tulin iloisemmaksi. Miksi alkuperäishinta vaikuttaa ilooni?
Ostoksista huolimatta on edelleen todettava, että minulla on tarpeeksi vaatteita, oli ennen kahta uutta paitaakin.
***
Tarpeeksi = 47 kappaletta. Laskin eräänä päivänä kaiken, mitä minulla on mukanani Pariisissa (ulkovaatteet ja urheiluvaatteet ovat luvussa mukana). Ostamieni paitojen vuoksi summa nousee 49:ään, ja se on enemmän kuin tarpeeksi vaikka mahtuu mainiosti matkalaukkuun.
Vaatteista seitsemän on tarkoitettu kotihengailuun tai yövaatteiksi. Pidin lukua ensin isona, mutta oikeastaan yö ja kotihengailu vievät aika ison osan vuorokaudesta. On lopulta aika yllättävää, että selviän niinkin vähäisellä määrällä! Kotivaatteiden kuningatar on toissa vuonna Uffilta löytämäni Marimekon villamekko vuodelta x: pitkät hihat, korkea avattava kaulus, pitkä helma. Se pelastaa kylmältä yöllä ja päivällä, sitä ei oikeastaan tarvitse pestä, sen voi vetäistä yövaatteiden päälle lähtiessään boulangerieen hakemaan tuoretta leipää.
Vain yksi Pariisiin tuomani vaate on sellainen, jota olen käyttänyt niin vähän, että se olisi joutanut jäämään kotiin (Nanson musta hame, joka klassisuudestaan huolimatta ei löydä paikkaansa asujeni osana). Silkkimekko ja silkkitoppi ovat toistaiseksi makailleet käyttämättöminä, mutta se on talven syytä. Korolliset avokkaat uhkaavat olla turhuus myös, mutta tämä jää nähtäväksi. Otin ne mukaan testimielessä. Pari vuotta sitten yritin muuttua korkokulkijaksi. Seurauksena oli kauniita ja laadukkaita korkokenkiä, jotka kuitenkin ovat viettäneet aikaa kaapissa paljon enemmän kuin jalassani.
Ei minusta tullut leijailevaa korkokenkähenkilöä enkä oikein usko että Pariisi muuttaa asiaa. Haluan kävellä pitkiä matkoja (varsinkin täällä haluan!), haluan päästä juoksemaan tarvittaessa pakoon, en ole tottunut korkoihin enkä oikeastaan halua lisää pituuttakaan. Mitä tehdä vähäkäyttöisille laatukorkokengille?
***
Maailman tyylikkäimmät naiset eivät usko heitä, jotka väittävät tietävänsä, mikä kullekin sopii tai mitä kenenkin kuuluisi pukea päälleen. Sen asenteen haluaisin oppia. Ei naisen ole pakko käyttää korkokenkiä vaikka mikä tyyliguru niin sanoisi. Ei tarvitse olla valkoista kauluspaitaa eikä helmikoruja. Tyylikkäät ovat heitä, jotka laittavat kummalliset kultakengät koska haluavat, heitä jotka antavat tukkansa harmaantua koska se harmaantuu, heitä jotka pukeutuvat väriin vaikka ovat yli seitsemänkymppisiä. Heitä jotka tekevät mitä haluavat!
Tyylikkäät ovat myös niitä naisia jotka hitaasti vaappuvat vanhoilla kotikulmillamme kymmenennessä kaupunginosassa, värikkäissä Saharan eteläpuolisissa vaatteissaan, kiiltävissä sandaaleissaan, päähän käärittynä jotakin turbaanintapaista. Heidän askeleensa, hidas ja tilava.
Ja ne nuoret naiset jotka fuusioivat edellisiä, huulet punaisiksi maalattuina matkustavat turbaaneissaan metrossa, kapeissa hameissa ja koroissa ja loputtomissa rannekilluttimissa. Voisin tuijottaa heitä kauan.
Tyylikkäitä ovat ne jotka ovat itsensä näköisiä eivätkä toisten, jotka ostavat ihmeellisen pulskan nudenvärisen karvatakin koska rakastavat sitä (tällainen karvatakkinainen meni juuri ohitseni kolmen pienen lapsen kanssa). Ehkä pariisittarien tyylikkyys on itsevarmuudessa. He voivat huoletta pukea mitä huvittaa ja japanilaiset muotitoimittajat pysäyttävät heidät ihastuneina: ”Saanko ottaa kuvan?”
Tekstityöläinen 
Pari esimerkkiä tältä päivältä :
– hillittyihin ruskean ja harmaan sävyiseen housuasuun pukeutunut velib-fillarilla ajava nainen, jolla oli kirkkaansiniset leveäkorkoiset kiiltonahka-avokkaat – jotka sointuivat näkökentässä sattumoisin olleen Otis-hissien pakettiauton siniseen logoon.
– oikealla metron suuaukon vieressä loistavankeltaisia narsissikimppuka kaupitteleva mies, vasemmalla nahkaiseen tummanharmaaseen turkisliiviin (jossa se karva on siis sisäpuolella) pukeutunut nuori nainen, liivin alla joku vaate, jossa oli – loistavankeltaiset – pulleat hihat, kummallista pehmoista nyppylämateriaalia.
Ihmistenkatselu on suurin huvini ja yksityiskohdat saavat minut riemuihini. Tyylikkyyteen kuuluu minusta olennaisesti ”allure”, jota on tosi vaikea suomentaa.
Oi. Just tällaisia. Vaikuttaa siltä, että olet tavallaan nähnyt tauluja! Näitä näkee täällä onneksi joka päivä, se on Pariisin ehdotonta hienoutta.
Allure onkin muuten hyvä sana (en ole koskaan käyttänyt sitä ranskaksi, piti katsoa Laroussesta). Yhdistyvätkö siinä suomen sanat olemus ja rytmi? Ihmisten rytmikkyys on yksi mielenkiintoinen näkökulma tyylikkyyteen, rytmimme ovat niin kovin erilaisia ja usein myös hyvin näkyviä piirteitä.
Avoir grande allure, avoir de l’allure : avoir de la distinction, de la classe ; en parlant de quelque chose, avoir de l’élégance, du style.
Se voisi olla vaikka jonkinlaista eleganttia lennokkuutta, hienostunutta yllättävyyttä. Liike siihen minusta kuuluu olennaisesti myös, rytmi – ja ryhti. Sellainen, jolla ”se” on hallitsee tilan ja kääntää päät 😉
Olen täysin samaa mieltä tyylistä. Olen ehdottomasti päättänyt olla itseni näköinen ja ilmestyä paikkoihin pukeutuneena miten mielin. Ei ole minun ongelmani jos jonkun mielestä minulle ei sovi vaatteet joista pidän ( ja joita siis pidän) tai jos joku tykkää että minun voisi olla fiksua värjätä tukkaani ettei harmaat näkyisi. Iso PAH! tällaiselle.
Kuljin juuri lauantain Pariisissa ja inspiroiduin ja ilahduin taas niin monesta näystä. Ja ei, korkokenkiä ei totta vie tarvita tyylikkyyteen tai naisellisuuteenkaan. Ja kyllä, Sarin kanssa samaa mieltä, allure on juuri tuota, ehdottomasti siihen kuuluu myös itsensä kantaminen ja rytmi. Niin paljon enemmän kuin vaatevalintoja.
Samaa mieltä myös sekä tyylistä että nautinnosta katsella tyylejä.
Jos on itsevarmuutta, taitoa kantaa itsensä ja silmää väreille sekä kombinaatioille, se on siinä.
Ja sitten tämä ikuinen ongelma, että täytyy säästää matkalippuun saadakseen tyylisilmänruokaa. Nämä tuulipuvut kotiseudullani eivät niin sanotusti inspiroi.
Joo, Suomessa on harmillisen yksitoikkoista tyylillisesti. Ehkä ihmisiä on vaan liian vähän. Kaikenlainen kummallisuus on minusta inspiroivaa (ei edes tarvitse olla sellaista mitä nimitetään kauniiksi, usein parempikin jos ei ole), Suomen kokoisessa maassa sitä vaan helposti kavahdetaan.
Liivia, käyn sun blogissa nauttimassa just noista väreistä ja kombinaatioista. Onneksi on nettikeitaita sellaisiin tilanteisiin, kun ympärillä tuntuu olevan vain tylsyyttä.
Hauska kuulla että olet löytänyt minunkin luokseni. Tänne löysin vasta hiljattain Sarin luotaamana ja viihdyin heti. Tekstisi ovat älyttömän hyviä, teräviä, tarkkanäkäisiä, fiksuja…ja kuvituskin valiotasoa.
Ooh, Fudge! Se oli ainakin ennen aivan ihana lehti, en ole useampaan vuoteen saanut sitä käsiini. En lainkaan ihmettele, että sinut on valittu muotilehden street snappiin tyylikääksi pariisilaiseksi, mitä se nyt ketään kiinnostaa onko joku suomesta vai ranskasta. Pariisissa tyylikkäästi ollessa on tyylikäs pariisilainen 🙂
Hauska kuulla tuosta lehdestä! Mä olen vaan sittemmin vakoillut niiden nettisivuja, mutta kieli tekee sen etten kyllä pysty käsittämään yhtään mitään (enkä edes saanut selville olisko tuota lehteä saanut jostain paperiversiona).
Mulla on siinä määrin valekompleksi, että ajattelen tuollaisesta omituisesta sattumuksesta lähinnä olleeni valetyylikäs, hämänneeni hyvin.