Tummansininen lierihattu ja muita puettavia tarinoita

img_1257

Vuosi sitten marraskuussa ostin hatun. Se on tummansininen lierihattu, italialaista villaa. Se löytyi vintagekaupasta Pariisin viidennestä kaupunginosasta.

Tuo hattu on nyt eteiseni seinällä Helsingin-kodissa. Se pääsee käyttöön aika harvoin, koska Helsinki, varsinkaan sen perheystävällinen lähiö (tai kuten kauniimmin sanotaan, esikaupunki), ei oikein ole hattualuetta. Kun on kylmä, ihmiset vetävät villapipot syvälle päähän ja laittavat jalkaansa goretex-kengät. Kun on kylmä, ymmärrän kyllä miksi, vaikka mieluummin haluaisin olla hatussa ja siroissa nahkakengissä kulkeva, itsensä kauniiksi tunteva henkilö. Kun taas on lämpimämpi, ihmiset pukeutuvat sellaisiin materiaaleihin kuin softshell (minulle ei tähän päivään mennessä ole kovin hyvin selvinnyt, mitä se on). Pukeudu siinä sitten eleganttiin lierihattuun! (Ehkä pitäisi.)

Käyttökerroista viis, tuo hattu edustaa minulle elämää. Sitä, että se jatkuu järkytysten, traumojen, masennuksen ja kuoleman jälkeen. Muistan täsmällisen päivän sen ostolle: se oli 18.11., viisi päivää terrori-iskujen jälkeen. Edellisenä iltana olimme uskaltautuneet ensimmäistä kertaa illalla ulos, konserttiin, ja sen päivän vietimme tuona mieleen painuneena iltana konsertoineiden, Suomesta tulleiden bändiläisten kanssa. Muistan, millaisia vaatteita kukakin vintagekaupassa kokeili. Tunnelmassa oli häivähdys kepeyttä.

Joinakin hetkinä aika hidastuu. Se matelee ja ryömii, se painuu merkkeinä mieleen. Toisista ajoista en muista mitään.

Vaatteet ovat ankkureita. Tummansininen villahattu muistuttaa viikosta terrorin jälkeen, niistä peloista ja siitä nopeasti heränneestä toivosta, siitä miten elämä puskee läpi asioiden joista ei ensin ajattele selviävänsä.

Läpi talven pukeudun syksyllä kuolleen isoäitini villakangastakkiin. Se on upeasti leikattu, hienon värinen ja superlämmin. Ajattelen häntä joka kerta, ajattelen sitä mitä hän sanoisi, jos nyt näkisi minut; selostan hänelle elämäni tapahtumia ja yritän kuvitella, miten hän kommentoisi. Nyt päälläni olevista vaatteistakin muistan hyvin, mistä olen ne aikanaan hankkinut: pellavapaita Kierrätyskeskuksen ilmaislaarista, sen alla oleva villasilkkipaita tuore ostos Stockmannilta synttäreiden kunniaksi; hame ajat sitten bongattu kälyn kirppiskuormasta ja sukkahousut ostettu jonakin joulunaikana söpöstä vaateliikkeestä Fredalla, koska ne olivat ties mitä luomua ja tosi pehmeät (ja ovathan ne!).

Pukeudun joka päivä tarinoihin, luulen että kaikki pukeutuvat. Sekin, joka sanoo ettei ihmeemmin ajattele pukeutumista, ettei ole siitä kiinnostunut. Hänkin laittaa päälleen jotkin vaatteet ja valitsee ne jollakin perusteella, olipa se vaikka että ”ei purista”. Tällaiset perusteet ja merkitykset kiehtovat minua, ne sykähdyttävät paljon enemmän kuin mikään muotikuva tai mainoslehdykän ihanan näköinen kashmirneule, joka takeettomasti lupailee kynttilänvaloisia ja materiantäyteisiä koti-iltoja.

Luemme tarinoita myös siitä, miten kanssaihmisemme pukeutuvat (kuvan naisen pukeutumisesta olen keksinyt jo monta). Olohuoneeni pöydällä lepää tosi paksu kirja: Sheila Hetin, Heidi Julavitsin ja Leanne Shaptonin Women in Clothes. Se on kuin raamatullinen juuri noita tarinoita. Kuvia naisten vaatekokoelmista, kertomuksia vaatteiden tarinoista, pohdintaa vaatevalinnoista, oman tyylin historiasta. Se on kiehtova kirja, johon kuuluu kiinnostava nettiprojekti kysymyksineen.

Mitä vastaisit kysymykseen: Milloin tunnet itsesi kaikista viehättävimmäksi? Tai: Mikä on käänteentekevin keskustelu, jonka olet koskaan käynyt muodista tai tyylistä? Entä: Miten äitisi vartalo ja tyyli on vaikuttanut omaasi?

Advertisements

10 kommenttia artikkeliin ”Tummansininen lierihattu ja muita puettavia tarinoita

  1. Kiitos, olipa hyvä teksti. Puit sanoiksi sen, miksi kaappi on täynnä vaatteita, joita vain harvoin käytetään mutta joita ei missään nimessä voi heittää tai antaa pois. Nehän ovat kuin sivuja omasta historiikista! Ja kyllä, Women in clothes on mainio kirja!

  2. Hieno teksti. Jäin miettimään vaatteiden merkitystä tapahtumien ”maamerkkeinä” ja ihme kyllä, niillä tuntuu olevan itselleni aika vähän merkitystä. Enemmän jää mieleen musiikki/levyt, joita silloin kuuntelin tai jopa auto, jota ajoin 🙂 Mutta vaatteilla toki on merkitystä, paljonkin, mielenliikkeille. Vaikka en ole kovin muodinmukainen henkilö, huomaan ulos (töihin) lähtiessäni, että joskus on mekkopäivä. Silloin olo on villi ja vapaa, jollain lailla kevyt. Joskus taas ulos ei voi lähteä ilman, että on verhoutunut turva-asuun: mustiin farkkuihin ja mustaan villatakkiin.

  3. Kiitos kommenteista! Jännä asia tuo, mikä itse kullekin jää mieleen. En tiedä muistanko itsekään vaatteita erityisen hyvin (verrattuna johonkin muuhun yksityiskohtaan), mutta joistakin tilanteista kyllä, ja ainakin nykyvaatteissani tuntuu varmaan kaikissa olevan muistettava tarina sisäänkirjoitettuna. Muistan myös tuoksuja, musiikkia taas en juuri koskaan.

    Tuo on minusta juuri se kaikista kiinnostavin kysymys, että millä perusteella ja mitä vaatteita kaltaisemme ihan tavallinen ihminen (tai ”ei muodinmukainen”) valitsee. Tuo turva-asupointti on myös hyvä! Haaveilen siitä, että olisi kaapissa tosi turvallinen mutta kuitenkin kaikkiin tilanteisiin sopiva ja hyvännäköinen asu. Huonona päivänä vähän nuhjaantuneeseen turvapaitaan verhoutuminen ei nimittäin ainakaan mulla paranna tilannetta.

  4. Samana päivänä kuin kirjoitit tämän, kiedoin taas talven kunniaksi kaulaani villaisen lempihuivini, jonka äitini on virkannut 70-luvulla. Ilahduin kovasti, kun naapuri kehaisi sitä bussipysäkillä. Bussissa mietin, että villakangastakkini täytti tänä syksynä 10 vuotta ja että olipa hyvä, kun tuli kerran neulottua nämä paksut lapaset, joissa on kivoja palmikoita. Vaatteet todellakin kantavat mukanaan tarinoita.

    Viime vuoden paras (ja tarkemmin ajateltuna kai ainoa) heräteostokseni oli muuten reiden yli ulottuva softshell-takki. Se on vähän kuin fleece- ja kuoritakin yhdistelmä: lämmittää ja pitää vettä ja tuulta, mutta hengittää ja joustaa. Ihan täydellinen Irlannin syksyyn ja kevääseen ja toimii leutoina talvipäivinäkin.

    • Ihana villahuivijuttu! En ihmettele kehuja. Suomalaisilla on sellainen jännä piirre, että moni osaa tehdä vaatteita. En usko, että se on monessakaan maassa ihan tavallista.

      Mullakin on housut, jotka ovat kaiketi tuota omituista softshelliä. Inhoan sitä kahinaa ja niiden tuntua muutenkin, mutta joo: jos asuu tällaisissa maissa kuin me, paras olla vain tyytyväinen käytännöllisistä, tuulenpitävistä ja lämpimistä vaatteista. Inhoan sitäkin, että on kylmä, ja mukavuudenhaluni kyllä voittaa turhamaisuuteni 6-0.

      • Softshelliä on erilaisia lajikkeita. Juhalla on juuri tuollainen kahiseva takki, joka on kohtuullisen ohut eikä erityisen vedenpitävä (eli jos sataa oikeasti eikä vain tihuta, menee läpi). Oma takkini näyttää enemmänkin sellaiselta sukelluspukukankaalta ja siinä on fleeceä muistuttava sisäpuoli. Se on tähän asti pitänyt vettä rankallakin sateella eli sopii oivasti tuulisiin, sateisiin päiviin, joita täällä riittää.

        Pitää muuten vielä kommentoida tuota, että koska tuntee itsensä viehättävimmäksi. Eilen tunsin kyllä oloni kauniiksi ja itsevarmaksi vyötäröltä istuvassa mekossa, korkkareissa ja punaisessa huulipunassa (ja sain ihanilta kavereilta niin monia kohteliaisuuksia, että riittää ainakin vuodeksi). Toisaalta taas olen aina kaikkein tyytyväisin omissa nahoissani silloin, kun liikun, koska arvostan sitä, mihin kroppani pystyy. Tällöin olen siis hikinen, meikitön ja yleensä juoksutrikoot jalassa, vaikkeivät ne tosiaankaan ole se kaikkein imartelevin vaatevaihtoehto koivilleni.

  5. Sinulla on taito kirjoittaa lohduttavia ja hyväätekeviä tekstejä. Kiitos.

    Minun vaatteeni ovat kaikki jostakin ilmaantuneita, mutta tiedän ja muistan hyvin mistä. Muistan toisinaan mitkä vaatteet minulla oli jossain tietyssä tilanteessa. Joka asussa, jonka päälleni panen on minulle joku ”juttu” – vaikka se ei niin ulospäin näkyisikään.

    ” Tällaiset perusteet ja merkitykset ” kiehtovat minuakin.

    Ja kyllä : sinun pitäisi pukeutua eleganttiin siniseen lierihattuun, contre vents et marées !

    • Kiitos, Sari! En ole vielä oikein keksinyt, miten pariisilaista pukeutumisasennetta sopeuttaisi tänne Suomeen, jos kuitenkin samaan aikaan on aika mukavuudenhaluinen eikä halua olla kylmissään tai kaatua liukkaalla… Ehkä tuota hattua voisi käyttää sillee, että alla olisi jotakin korvat peittävää. Muuten hytisyttää.

      Mun mielestä sun vaatejuttu on muuten ihan ulospäinkin nähtävissä. Sulla on kiinnostavia asukokonaisuuksia!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s