Yritäpä etsiä kirjakaupasta kaksi vuotta sitten ilmestynyttä teosta. Ei onnistu.

Kirjakaupoista on nykyään vaikea löytää yli vuoden vanhoja teoksia ja oikeastaan useimpia uusiakin. Pienempien kustantamojen uutuuksia on turha yrittääkään metsästää, niitä ei hyllyissä ole ollut aikoihin. Mutta kun kirjakaupat nykyään ovat omistussuhteiltaan kytköksissä isoihin kustantamoihin (Otava ja Suomalainen ovat samaa kimppaa, Tammi ja WSOY taas Akateemisen tallissa), kauppojen hyllyille on tullut lisää aukkoja.

Arkijärjen Jenni kertoi taannoin blogissaan, että hänen vastikään Tammelta ilmestynyttä Tavarataidot-kirjaansa ei löydy Suomalaisen hyllyistä, koska ketjun omistavalla Otavalla on samasta aihepiiristä omakin kirja, Mira Ahjoniemen Loistava järjestys. Tämä on kirja-alan ihmeellistä mustasukkaisuutta, jota on yleisön ja lukijan ominaisuudessa vaikea ymmärtää. Itse kuvittelisin, että lukeminen aiheuttaisi lisää lukemista ja hyvä valikoima palvelisi koko alaa. Koko kirjakauppakäynti muuttuu turhaksi, jos todennäköistä on, että kiinnostavaa ja monipuolista inspiraatiota itseä kiinnostavasta aiheesta ei kuitenkaan löydy.

Hulluinta on se, että tämän kehityksen seurauksena useimmat kirjat muuttuvat jo noin vuoden ikäisenä ongelmajätteeksi. Olen kuullut monilta kirjailijoilta surullisia tarinoita tuoreehkojen teosten makuloinnista. Ensin kirjailija siis kirjoittaa teosta ehkä vuosia, sitten kustantamo mankeloi siitä monen hengen voimin viimeistellyn paketin, ja pienen hetken kaupoissa oltuaan koko työ pannaan tuhoamiskoneeseen.

Tiina Raevaara kirjoitti kirjojen lyhyen elinkaaren ongelmasta viime kuussa Suomen Kuvalehden blogissaan ja huomautti, että kirjoja ei kirjoiteta vain julkaisuvuottaan varten ja että ajatukset harvoin vanhenevat:

”Ne [kirjat] ovat osa ihmiskunnan kollektiivista sivistystä, tai oikeastaan pikemminkin sen ydin (—). Keväällä 2017 kirjallisuuden pitää koostua muustakin kuin kevään 2017 uutuuskirjoista.”

Juuri niin!

***

Koska kirjojen lisäksi ajattelen paljon vaatteita, en voinut olla huomioimatta myös Raevaaran toista toteamusta:

”Tavaratalon vaatevalikoima ei ehkä ole keskustelua, mutta kirjallisuusosaston pitäisi ehdottomasti olla.”

Ettäkö vaatevalikoima ei ole keskustelua? Äänettömämpää kuin kirjallisuus se toki on, mutta samalla tavalla tavaratalon vaateosasto kertoo jotakin meistä ja ajastamme kuin sen kirjahyllykin.

Raevaara toteaa, että Yhdysvalloissa uudelleen hitiksi noussutta George Orwellin Vuonna 1984 -kirjaa ei löydy Prisman hyllystä, vaikka yhä suurempi osa kirjamyynnistä tapahtuu päivittäistavarakaupoissa.

En ihmettele. Valikoima on muutenkin erittäin rajoitettu, suurinta osaa uutukaisistakaan ei Prismasta saa.

Mutta entäpä vaatepuolella sitten? Kävimme viime viikolla puolison kanssa muutamissa vaatekaupoissa tarkoituksenamme ostaa hänelle poolopaita. Siis miesten poolo, ihan perus. Ei suuria vaatimuksia.

Sellaista ei hyllyistä löytynyt. Ei poolokaulusta ylipäätään, siis. Ei ilmeisesti ole muodissa nyt. Silti väittäisin, että poolopaita on jonkinlainen klassikko. Sitä pitäisi olla tarjolla aina, hyvälaatuisena ja kestävänä, kaikenlaisille vartaloille ja ikäluokille.

***

Minun väitteeni: Kirjoille ja vaatteille on käynyt samalla tavalla. Niistä on tullut pikamuotia, nopeaa ahmittavaa, ostettavaa ja pois heitettävää. Ainutlaatuisilla ajatuksilla, hyvin valituilla materiaaleilla, klassikkoasemalla ja työn kaikkinaisella laadulla tuntuu olevan yhä vähemmän merkitystä – ainakin, jos katsotaan kauppojen valikoimia.

Tavallisen tavaratalon kirja- ja vaateosastot viestivät meille samaa asiaa: Osta vaan jotain. Ei niin väliä mitä. Paita on paita, kirja on kirja. Laitettiin vähän tätä muotihörhelöä tähän, eks oo kiva, voit heittää ensi kuussa pois kun tulee uusi muoti. Ei tämä nyt niin laadukaskaan ole mutta mitä sen väliä. Kunhan ostat, on aika sopuhintainen.

Ikävä kyllä samaa tarjoavat usein myös vaatteisiin tai kirjoihin erikoistuneet (ketju)liikkeet.

Niin kirjoissa kuin vaatteissa klassikoita, poikkeuksellisia uutuuksia ja varmaa laatua on vaikea löytää yhtään mistään. Pitää tietää, mitä etsii. On oltava varsin perehtynyt aihepiiriin.

Olen aiemmin kirjoittanut suomalaisten vaatteiden ostovaikeuksista, mutta sama on ongelma pienten kustantamojen helmien kanssa. Suuresta osasta suurten kustantamojen uutuuksiakaan emme tiedä mitään, sillä niitä ei mainosteta. Lainkaan. Eikä monia niistä ole tietenkään kirjakaupoissakaan.

***

Olen painokkaasti samaa mieltä Tiina Raevaaran kanssa: kirjallisuusosaston pitäisi ehdottomasti olla keskustelua. Mutta niin pitäisi myös vaateosaston. Ei kuluttajan voi olettaa löytävän sellaista, mitä ei myydä (paitsi netissä) eikä pidetä esillä (paitsi kustantajan tai vaatemerkin mahdollisesti pdf-muotoisessa nettikatalogissa, josta se pitää osata etsiä, lataamisen jälkeen tietenkin).

Jos haluamme eettisempiä vaatteita, oikeasti, niitä on myytävä siellä missä kansa tekee ostoksensa. Jos haluamme, että ihmiset ymmärtävät vaatteiden laadusta, materiaaleista ja tuotantotavoista nykyistä enemmän ja tekee siis parempia ja ympäristöystävällisempiä valintoja, kaupat on jollain keinolla saatava arvostamaan näitä asioita. Niiden on valikoimilla kannustettava ostamaan laatua mieluummin kuin kertakäyttöisiä pikavoittoja.

Tietysti jää kysymys: Eivätkö kaupat muutu, koska kuluttaja ei halua? Vai eikö kuluttaja tiedä, miten muuttua, kun kaupan linja on mikä on?

Tätä miettii Tiina Raevaarakin. Hän siteeraa WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkusta, jonka mukaan Vuonna 1984 -romaanista ei ole otettu uusintapainosta, koska kaupat eivät ole sitä kyselleet. Raevaaran päätelmä:

”Kustantamo ei kustanna, koska kaupat eivät ole kyselleet. Kaupat eivät tilaa, koska takeita ostohalukkuudesta ei ole. Lukijat eivät osta, koska kirjaa ei ole myynnissä.”

On se jännä, että meidän kuluttajina ajatellaan haluavan lähinnä epäihmisarvoisesti tuotettuja, rättilaatua olevia vaatteita ja muutaman kuukauden sisällä ilmestyneitä sarjakirjoja, joiden tekijä on valmiiksi kaikille tuttu. Miten ihmeessä onnistuisimme vaatimaan jotakin muuta? Jotakin ihanaa, inspiroivaa, arvostuksen tunteita herättävää?