Suomessa säädettiin sata vuotta sitten kahdeksantuntisesta työpäivästä lailla. 52 vuotta sitten tuli laki, joka mahdollisti vapaat lauantait.

Noina aikoina suurin osa suomalaisten käyttämistä vaatteista tehtiin kotimaassa (joskin esim. puuvillaa tuotiin Amerikasta).

Vaatteiden ompeleminen tuskin oli suuresti rikastuttavaa työtä, mutta sitä koskivat samat lait kuin muitakin töitä. Kun 1950-luvulla valmisvaatteet alkoivat vallata suomalaisten kaappeja, niiden ostajien ei tarvinnut murehtia vaatteiden tekijöiden ihmisoikeuksista. Ehkä läheisessä vaatetehtaassa oli työssä naapuri tai sukulainen.

Kävin viikonloppuna katsomassa intialaisen Rahul Jainin dokumentin Machines (traileri), joka vielä pyörii joitakin kertoja viikossa Finnkinon teattereissa.

Siitä ei ole helppo kirjoittaa.

Oikeastaan tekisi mieli olla hiljaa, ja kuitenkin sekin tuntuu väärältä.

Eihän se yllättävä ollut, tietenkään. Leffa kertoo Intian Gujaratissa sijaitsevasta tehtaasta, jossa värjätään kankaita, joita me täällä Euroopassakin vaatteissamme käytämme. Aika paljon se vain näyttää, mitä tehtaassa tapahtuu. Machines on aisteihin käyvä elokuva ja sellaisenaan erilainen kuin useimmat tietodokumentit.

***

Elokuva oli hieno ja kaunis, mutta viimeistään vartin kohdalla teki mieli kävellä ulos teatterista. Ääni oli korviahuumaava, kankaiden kiito koneissa psykedeelinen. Eikä mukana tietenkään edes ollut kuumuutta, joka näkyi vain hikipisaroina työntekijöiden vartalolla, eikä kaikkialla leijuvaa ammoniakin hajua, josta ohjaaja tässä Varietyn haastattelussa kertoo.

Jainin ohjaus ei moralisoi: tehtaan olot olivat varmasti täysin lailliset, ja sen johtajatkin voisivat katsoa kuvauksen nikottelematta. Kuitenkin oli helppo havaita, että työntekijät, joista moni oli selvästi alaikäinen, kahlasivat tehtaalla värjäyskemikaaleissa ja käsittelivät niitä paljain käsin, nukkuivat kangaspölyssä, nukahtelivat koneiden ääreen ja kantoivat isoja taakkoja hankalissa asennoissa.

Yksi työntekijöistä kertoi dokumentin loppupuolella tienaavansa kolme dollaria 12 tunnin työstä, ja koska tämä ei riitä mihinkään, hän teki perään toisen työvuoron. Tehtaan johtajan mielestä palkat olivat nykyään liian korkeat ja työntekijät sen vuoksi laiskoja.

Mihin minä näkökantoineni asetun?

***

On hienoa olla ylpeä suomalaisesta tasa-arvosta, työntekijöiden oikeuksista ja toimivasta yhteiskunnasta.

Mutta.

Machines muistutti siitä, että kulutuksemme pyörii yhä ja ehkä entistäkin enemmän sen varassa, että kaikille ei makseta lähellekään oikeudenmukaisesti, että kaikki työntekijät eivät voi järjestäytyä, että kaikkien ihmisten työturvallisuudesta ja perusihmisoikeuksista ei huolehdita.

Ja siitäkin, että esimerkiksi juuri vaatteidemme tekeminen vaatii yhä edelleen valtavan määrän ihmistyövoimaa valvomaan koneita, oikomaan kankaita, kantamaan pakkoja, sekoittamaan värejä, ompelemaan… Suomen kaltaisessa automatisoituneessa yhteiskunnassa elävän on vähän vaikea kuvitella, miten paljon ihmisiä tarvitaan kaiken tekemiseen siellä jossakin; miten vähän koneita on ja miten alkeellisia ne lopulta ovat. Suomessa kankaan syöttämisen kaltaiset täysin monotoniset tehdastyöt alkavat kaiketi olla erittäin harvinaisia.

Onko meillä siis oikeasti ylpeyden aihetta? Onko tasa-arvossamme ja hienossa yhteiskuntajärjestyksessämme kyse lopulta vain siitä, että olemme siirtäneet räikeimmät epäoikeudenmukaisuudet pois silmistämme?

Tiedetään, että vaatealalla ongelmien syvyyttä lisää se, että intialaisia kangastyöläisiä vastassa ovat valtavat monikansalliset yhtiöt, jotka ostavat materiaalinsa sieltä, mistä sen halvimmalla saa. Käytännössä vaihtoehtona on koko maailma.

Työntekijät kertovat dokumentissa, että jos tehtaalla ruvetaan järjestäytymään, pomo tapetaan. Tehtaanjohtajat kertovat avoimesti, että maksavat niin alhaista palkkaa kuin mahdollista, koska maaseudulta tulevilla työläisillä ei ole varaa valita. He haluavat töihin juuri epätoivoisimmat, jotta saavat itse pidettyä tehtaan kilpailukykyisenä. Intian kokoisessa maassa sellaisia ihmisiä riittää.

Jos järjestäytyminen onnistuisikin ja työntekijät saisivat läpi toiveensa kahdeksan tunnin työpäivästä, mitä tapahtuisi heidän töilleen? Todennäköisesti ostajayritykset siirtyisivät ostamaan niistä maista, joissa tilanne yhä on huonompi.