Aihearkisto: kirjoittaminen

Aika kirjoittaa

Posted on by

Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre olivat kumppanukset koko elämänsä ajan, mutta eivät koskaan asuneet yhdessä. Se olisi rikkonut työrauhan.

Molemmat kirjoittivat paljon ja menestyksellisesti, aamupäivisin, omassa sopessaan. Beauvoir sai Mandariineistä Goncourt-palkinnon vuonna 1954, Sartre olisi saanut Nobelin kymmenen vuotta myöhemmin ellei olisi kieltäytynyt siitä.

He priorisoivat.

Nykyään kirjoittajat valittavat, ettei ole aikaa kirjoittaa. Arvaan – ja tämä perustuu vain omaan kokemukseeni – ettei ole rohkeutta priorisoida.

Pitää olla päivätyö ja harrastukset ja someläsnäolo ja perheaika ja rahaa ostaa lomamatkoja ja uusia mediavälineitä ja vaatteita ja Iittalan Sarjattomia. Pitää nukkua ja liikkua, jotta pysyisi edes jossakin kuosissa, koska kokopäiväinen tietokonetyö tekee todellisuudessa ihmisestä ajattelukyvyttömän. Pitää laittaa ruokaa, ja sen pitää olla karppia tai luomua tai ainakin nyt läheltä. Ja sisustaa pitää! Maalata tuo seinä ja vaihtaa keittiön kaappien ovet.

Kirjoita siinä sitten.

Vaikka onhan näitä (erityisesti naisten hellimiä) tarinoita, että kirjoitin viisi romaania viidentoista minuutin pätkissä keittiönpöydän ääressä, kun pullataikina kohosi ja kuopus oli päiväunilla.

Mitähän sanoisi Simone?

Hän täyttäisi tänään 105 vuotta.

Ammatti: kirjoittaja

Posted on by

Miksi suomeksi ei puhuta kirjoittajista ammattikuntana? Englannin sana writer on loistava, tarpeeksi laaja. Se ei tarkoita pelkkää toimittajaa, eikä mainostekstien nikkaria, eikä kirjailijaakaan. Se voi olla kaikkia näitä.

Kirjoittaja on tekstialan käsityöläinen. Sanat ovat hänen työvälineitään. Hän ei mitenkään välttämättä ole taiteilija, mutta voi olla sitäkin.

Suomi on harrastajakirjoittajien maa, sanotaan (harrastajien yhteyteen kirjoittaja muuten näköjään on vakiintunut). Silti täällä ei tietääkseni ole yhtään kirjoittajille suunnattua lehteä. Kummallista.

Ostin eilen Akateemisesta The Writerin, ja huomasin ahmivani sitä. Kahden minuutin ajan olin varma, että minun täytyy perustaa Suomeen kirjoittajien lehti. Löysin myös lehden blogin, josta paljastuu, mitä Joyce Carol Oates tekisi, jos aloittaisi kirjailijanuransa nyt:

”I would blog.”

Saako jutella?

Posted on by

Jos työpäivän ohjelmassa on jutunkirjoitusta, hankkiudun aika usein oman työhuoneen hämärästä kahvilaan. Huomaan, että tietty vilske ja avoimet näkymät ympärillä auttavat kirjoittamaan.

On kahviloita ja kahviloita. Jos melua ja vilskettä on liikaa, homma ei toimi. Ja mikä pahinta: jos joku alkaa jutella liian innokkaasti, työpäivästä tulee katastrofi.

Tänään istahdin erääseen etenkin päiväsaikaiselle työskentelylle sopivaan kahvilaan tarkoituksenani jatkaa kesken jäänyttä juttua. Viereiseen pöytään – hyvin lähelle omaani – istahti kaksi vanhempaa herraa. Juttelijoita.

Aluksi heidän juttelunsa oli ihan ok. Vastasin ystävällisesti mutta toin esille, että teen täällä töitä, ja yritin kirjoittaa samalla. Kysymykset jatkuivat: ”Maksaako joku muka siitä, että sä istut täällä?” (Ei maksa, mutta tuloksista maksaa kyllä.) ”Tekee mieli kysyä, mikä sun keskimääräinen työteho on?” (Vaihtelee päivästä riippuen. Ei kelvannut vastaukseksi.) Ja niin edelleen, tyyliin ”kyllä on rasittavaa, jos toimistossa ei vastata puhelimeen siksi koska…”

Herrojen monologi eteni kertomaan esimerkiksi, miten minun pitäisi istua lavatansseissa, että flaksi kävisi. Tietenkin myös ulkonäköäni kommentoitiin (aina rakastettavaa).

Ystävällinen jutteluhan on kiva asia. Minusta sitä saisi Suomessa olla enemmän. Mutta jos mennään juttelukulttuuriin, opeltaisiinko samalla se, että juttu pitää myös osata lopettaa? Ja se, että kovin henkilökohtaisiin asioihin ei ihan satunnaisen vieressäistujan kanssa ole kohteliasta mennä? Varsinkaan, jos tämä sekä sanoin että teoin osoittaa tekevänsä töitä.

Vai saako kahvilassa työskentelevä oikeastaan edes odottaa työrauhaa?

Koska en osannut varautua herrojen seuranpitoon, päivän työtehoa koskevat tavoitteeni todella jäivät saavuttamatta. Heillä oli siis syytäkin olla huolissaan. Mutta mikä avuksi? Pitäisikö olla tosi nuiva (osaan), kovettaa itsensä henkilökohtaisuuksilta (en osaa) vai lopettaa työskentely julkisessa tilassa (en halua)?

Mukana näyttelyssä

Posted on by

Kuva: Matti Koskinen/Satu Drufva

 

Jos satut Etelä-Pohjanmaalle päin, käyhän katsomassa tätini Satu Drufvan valokuvanäyttely Elämän virrassa Alajärven Nelimarkka-museossa. Hän on työstänyt uudelleen isoisoisäni, kylävalokuvaaja Matti Koskisen kuvia ja lisännyt niihin omia elementtejään. Minä kirjoitin osaan kuvista Beninissä ollessani fiktiiviset tarinat, jotka ovat mukana näyttelyssä ja toivoakseni rohkaisevat omiin tulkintoihin.

Oli mielenkiintoista työskennellä ihailemani kuvataiteilijatädin kanssa ja perehtyä kuviin, jotka on alun perin ottanut pappani isä viime vuosikymmenen alkupuoliskolla. Niin kuin olisin vähän päässyt kurkistamaan yli 60 vuotta sitten kuolleen isoisoisäni sielunmaailmaan…

Näyttely on avoinna 20.3. saakka ti–pe klo 11–17, la klo 12–16 ja su klo 12–17.