Jos työpäivän ohjelmassa on jutunkirjoitusta, hankkiudun aika usein oman työhuoneen hämärästä kahvilaan. Huomaan, että tietty vilske ja avoimet näkymät ympärillä auttavat kirjoittamaan.

On kahviloita ja kahviloita. Jos melua ja vilskettä on liikaa, homma ei toimi. Ja mikä pahinta: jos joku alkaa jutella liian innokkaasti, työpäivästä tulee katastrofi.

Tänään istahdin erääseen etenkin päiväsaikaiselle työskentelylle sopivaan kahvilaan tarkoituksenani jatkaa kesken jäänyttä juttua. Viereiseen pöytään – hyvin lähelle omaani – istahti kaksi vanhempaa herraa. Juttelijoita.

Aluksi heidän juttelunsa oli ihan ok. Vastasin ystävällisesti mutta toin esille, että teen täällä töitä, ja yritin kirjoittaa samalla. Kysymykset jatkuivat: ”Maksaako joku muka siitä, että sä istut täällä?” (Ei maksa, mutta tuloksista maksaa kyllä.) ”Tekee mieli kysyä, mikä sun keskimääräinen työteho on?” (Vaihtelee päivästä riippuen. Ei kelvannut vastaukseksi.) Ja niin edelleen, tyyliin ”kyllä on rasittavaa, jos toimistossa ei vastata puhelimeen siksi koska…”

Herrojen monologi eteni kertomaan esimerkiksi, miten minun pitäisi istua lavatansseissa, että flaksi kävisi. Tietenkin myös ulkonäköäni kommentoitiin (aina rakastettavaa).

Ystävällinen jutteluhan on kiva asia. Minusta sitä saisi Suomessa olla enemmän. Mutta jos mennään juttelukulttuuriin, opeltaisiinko samalla se, että juttu pitää myös osata lopettaa? Ja se, että kovin henkilökohtaisiin asioihin ei ihan satunnaisen vieressäistujan kanssa ole kohteliasta mennä? Varsinkaan, jos tämä sekä sanoin että teoin osoittaa tekevänsä töitä.

Vai saako kahvilassa työskentelevä oikeastaan edes odottaa työrauhaa?

Koska en osannut varautua herrojen seuranpitoon, päivän työtehoa koskevat tavoitteeni todella jäivät saavuttamatta. Heillä oli siis syytäkin olla huolissaan. Mutta mikä avuksi? Pitäisikö olla tosi nuiva (osaan), kovettaa itsensä henkilökohtaisuuksilta (en osaa) vai lopettaa työskentely julkisessa tilassa (en halua)?