Parempi työrytmi

Teen tällä hetkellä töitä aamupäivät. Kaksivuotias on kotona, ja lounaan jälkeen alkaa minun vanhemmuusvuoroni. Iltapäivä on videoita, majoja, duploja ja hiekkakakkuja.

Olen huomannut, että saan yllättävän paljon tehtyä, kun tiedän ajan olevan hyvin rajallinen. Ei ole kerta kaikkiaan mahdollisuutta harhautua somen syövereihin tai katsomaan jotakin tuiki tärkeää videota. Ainakin kompaktien juttujen tekemiseen kolmen neljän tunnin työrupeama sopii todella hyvin.

Haaveksin ottavani epidemia-ajasta opiksi siinä, että osaisin vastaisuudessakin jakaa aikaani paremmin erityyppisiin tehtäviin. Kolme neljä tuntia töitä, sitten lounasta ja vaikkapa liikuntaa, sitten vielä pari tuntia töitä. Se olisi hyvä rytmi, paljon tehokkaampi ja tyydyttävämpi kuin se, että pyörii koko päivän työhuoneella, välillä epätoivoväsyneenä ja ajatukset jumissa.

Tällaisen nopean ajatuksen kirjaaminen tuntuu tärkeältä tänään, kun korona-aikaa on kohta kaksi täyttä arkiviikkoa takana. Jospa kuitenkin oppisin tästä ihmeellisestä poikkeustilasta jotain.

Olen huomannut erikoisia asioita työtavoistani

Olen ollut pari kuukautta normipäivätyössä, mikä on yrittäjälle poikkeuksellista. Työ on tuttua mutta ympäristö vieras.

Poikkeustilanteessa olen tehnyt poikkeuksellisen paljon havaintoja itsestäni. Ihan tavallisia asioita, mutta sellaisia, joita ei normiarjessa tulisi koskaan kirjatuksi ylös. Nyt kirjaan.

1. Kirjoitusväline on minulle tärkeä. Juuri tämä siis, jolla nytkin näpytän. Kannettava kone, oma, kevyt, liikuteltava. Juuri nyt, kuten usein, sylissäni polvien päällä, polvet taiteltuna kasaan nojatuolin nojien väliin.

Näillä näppäimillä minä ajattelen, en toisten näppäimillä, niillä joita jumittavat toisten ihmisten kahvit. En vaikka sellaiset näppäimet minulle ilmaiseksi tarjottaisiin. Minulla on joka päivä oma kone mukana työpaikalla.

2. Ajattelen parhaiten, kun pystyn liikkumaan vapaasti, vaihtamaan asentoa, tekemään välillä jonkin pikkuhomman. En ole toimistopöydän ääressä istuja. Pystyn istumaan, mutta ajattelen ja kirjoitan silloin huonommin. Onneksi päivätyöhuoneessani on nahkainen, mukava nojatuoli, johon voin välillä rojahtaa luottokoneeni kanssa.

3. Tuijottaminen on minulle tärkeää. Se, ettei tarvitse esittää touhukasta. Kun ympärillä on ihmisiä, syyllistyn helposti esittämään touhukkaampaa kuin olen. Ajattelen ja kirjoitan silloin huonommin.

4. Kirjoitan pyrähdyksittäin. Saatan ajatella (hyvin) pitkän tovin ja kirjoittaa sen jälkeen kymmenen minuuttia. Sitten taas ajattelen tovin, ehkä pitkän, olen ihan hiljaa. En suinkaan näpytä kaikkea tai edes puolia siitä, mitä ajattelen; ajattelen kaiken aika valmiiksi ennen kuin kirjoitan. En ole koskaan tiedostanut tätä, mutta en koskaan kirjoittaisi raakaversioon 10 000 merkkiä, jos jutun mitta on 5000. Merkkini karsiutuvat ajatteluvaiheessa, silloin kun tuijotan seinää.

5. Tiedän, millainen on ”hyvä” lehtiotsikko. Se on toiselta nimeltään geneerinen lehtiotsikko. Siinä on huomioitu paitsi jutun sisältö myös lehden tyyli ja juttupaikan otsikon merkkimäärä. Tämä on ällöttävä havainto. Inhoan geneerisiä lehtiotsikoita. Niitä on jutuissani hyvin usein. Harrastan muun muassa kohtuuttoman paljon alkusointua.

6. Tuijottamista parempi ajatuskelan liikuttaja on käveleminen. Kävellessäni saatan puhua puoliääneen. Tähän en ryhdy toimistossa, jossa on muitakin ihmisiä. En vaan. Jos tekisin aina töitä yhteistoimistossa, tässä pitäisi tehdä parannusta.

7. Luen kaiken kirjoittamani usein kymmeniä kertoja ennen kuin päästän sen käsistäni. Tämä johtuu siitä, että asian selkeyden lisäksi rytmi on minulle tekstissä tärkeä asia, usein jopa tärkein. Vaihtelen sanoja ja sanajärjestyksiä jokaisella kierroksella. Kun olen muuttanut jotakin, luen tekstin aina alusta.

8. En printtaa juuri mitään juuri koskaan. Olen harjoitellut kyllä, sillä se saattaisi olla hyödyllistä.

9. Olen tottunut ajattelemaan työasioita – noh, aika paljon, riippumatta vuorokaudenajasta. Työajan käsite ei inspiroi minua, enkä jaksa pitää sitä pahana asiana. Ymmärrän, että jotkut ihmiset haluavat kovasti erottaa työajan vapaa-ajasta, mutta minulle aika on aina vain aikaa.

Ihminen tekee kovin monia asioita huomaamattoman automaattisesti, kun toimintaympäristö on itselle arkinen. Voisi olla hyödyllistä silloin tällöin (paitsi vaihtaa ympäristöä myös) pilkkoa tapojaan osiin ja jakaa niitä muillekin. Yhden tavallinen tapa voi tarjota toiselle korvaamattoman oivalluksen.

Miksi luen kirjoja

”Miten paljon sinulla on töitä, onko sinulla aikaa lukea?” kysyi mummoni eilen. Hänellä oli pöydällään kirja, jota hän halusi tarjota luettavaksi, jos minulla ”olisi aikaa lukea”.

Hämmennyin kysymyksestä. Mummoni ja minun maailmat eroavat siinä, että hänelle työ on fyysistä tekemistä, minulle hyvin paljon ajattelua – ja esimerkiksi lukemista.

En voisi kuvitella tilannetta, jossa minulla ei olisi aikaa lukea. En voisi tehdä työtäni, jos en lukisi. Siis: tietenkin minulla on aikaa lukea! Usein tosin valitsen olla lukematta ja olen sen sijaan Facebookissa, tai sitten kirjoitan tai katson televisiota tai neulon tai laitan ruokaa. Tai olen lenkillä.

Kuitenkin: ajattelen, että lukeminen on elämäni selkäranka.

Jos en olisi koskaan lukenut romaaneja, ymmärtäisin erilaisuutta huonosti. Olen kasvanut sellaisissa turvallisissa ja vakaissa oloissa, joita varmaankin lapselle pidetään hyvinä; niissä on seurusteltu lähinnä hyvin samankaltaisista oloista tulevien lasten kanssa. Kaikki ovat asuneet aikalailla samanlaisissa kodeissa ja käyneet samoissa paikoissa matkoilla.

Fiktio on vienyt minut toisiin maailmoihin. Kirjat ovat auttaneet kehittämään moraalista ajattelua ja ymmärtämään, että hyvin toisenlainen elämäkin voisi olla mahdollinen ja hyvä.

Aikuisuuden kynnyksellä kirjat olivat tärkeitä myös vertaistukena, jota ei muuten liikaa ollut tarjolla. Milan Kunderan Identiteetti ja Tietämättömyys olivat itseään etsivälle, kirjoittamista rakastavalle lukioikäiselle lohdullisia. Ne antoivat tunteen, että joku tässä maailmassa ymmärtää ja se joku on vieläpä arvostettu ja fiksu ihminen. Irja Raneen Naurava neitsyt tarjosi valtavan esteettisen elämyksen, Waltarin Sinuhe puolestaan avasi maailmaa ja mielikuvitusta hyvin konkreettisesti. Näitä kirjoja en unohda koskaan.

Yleissivistys-termiä kuulee nykyään aika vähän. En ole varma, pidetäänkö yleissivistystä enää kovin tärkeänä. Ihmiset ovat hyvin keskittyneitä tietyille aloille. Sitä ainakin pidetään hyvänä asiana. Lapset harrastavat jo hyvin pienestä jotakin yhtä asiaa eivätkä ehkä edes ehdi muuta.

Nykyään on myös ihan ok sanoa julkisesti, että ei ehdi lukea romaaneja, tai että ei lue muuta kuin oman alansa kirjallisuutta.

Samalla koko kirja-ala on kriisissä. Kirjoja ei enää osteta. Anna-Riikka Carlson pohtii Kiiltomadon pääkirjoituksessa kiinnostavasti sitä, mitä asialle voisi tehdä.

Romaanien lukeminen ei tietenkään ole mikään yleissivistyksen mittari, ja paljon muutakin voi lukea (ja katsoa). Silti uskon, että juuri kaunokirjallisuudella on oma erityisasemansa ajattelun kehittäjänä. Se on hidasta, vaatii jotakin – ja ihminen kaipaa pientä ponnistelua, minä ainakin! Siitä tulee hyvä olo. Kaunokirjallisuus voi myös tarjota häkellyttäviä esteettisiä elämyksiä, joiden voimaa ei pidä väheksyä.

Lisäksi, ja ehkä tärkeimpänä: Erilaisuuden ymmärtäminen on ajankohtaista koko ajan. Tällä viikolla sitä vaaditaan kansanedustajilta, kun he äänestävät avioliittolain muutoksesta tasa-arvoisempaan suuntaan. Jotta maailma voi olla parempi paikka, tarvitaan kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Sitä pitää harjoitella – eikä kaunokirjallisuuden lukeminen ole huono harjoitus.

Törmäsin eilen Facebook-keskusteluun, jossa eräs osapuoli sanoi, ettei osallistu työhönsä liittyvään Facebook-pöhinään siksi, ettei löydä sille aikaa. Minusta hän olisi voinut sanoa, ettei osallistu siksi, ettei pidä Facebookia tarpeeksi tärkeänä käyttääkseen siihen aikaa. Se olisi ollut ihan ok ja lisäksi rehellisempää.

Koska kaikkihan me priorisoimme. Tuskin kiireisellä perheenäidillä tai vaativaa palkkatyötä tekevällä henkilöllä on erityistä aikaa olla Facebookissa, mutta he ovat silti. He valitsevat, että ovat siellä eivätkä toisaalla.

Sama juttu on lukemisen kanssa. Me valitsemme sen, tai jätämme valitsematta, siis valitsemme jotakin muuta – vaikkapa työn, jossa muu tekeminen menee romaanien lukemisen edelle, tai pikkulapsiarjen, jossa nukkuminen menee lukemisen edelle. ”Ei ole aikaa” on epärehellisyyttä.

Kahdeksasta neljään

Kotikulmillani Haagassa on lähiaikoina avautunut kaksi uutta liikeyritystä, kahvila ja vintagekauppa, jotka mainostivat avattuaan kaupunginosan Facebook-ryhmässä. Kumpikin kertoi sulkevansa arkisin kello 16 tai 17.

Yllätyin siitä, että kohtuullisen hiljaisella paikalla sijaitsevat, sisään käveleviä asiakkaita tarvitsevat yritykset olivat ajatelleet voivansa pärjätä olemalla auki aikana, jolloin potentiaaliset asiakkaat ovat pitkälti töissä. Sitten oivalsin, että ehkä yrittäjät ovatkin kuten minä: eivät ole osanneet irrottaa mielestään kahdeksasta neljään -kaavaa, vaikka saavat itse päättää työaikansa.

Syksyn alussa ajoin säännöllisesti Helsingin ja Etelä-Pohjanmaan väliä. Ajoajankohta piti miettiä tarkkaan, koska väärään aikaan ajaessani silmäni alkavat lupsua väkisin kiinni. Totesin, että ainoa mahdollisuus turvalliselle ajamiselle on aamu tai aamupäivä. Samalla harmittelin, että täsmälleen sama aika olisi parasta työaikaa; iltapäivällä en useinkaan saa kummoisia aikaiseksi. Olen lähes aina noin klo 13–15 väsynyt – liian väsynyt ajamaan ja mieleltänikin uupuneimmillani.

Harmittelin tätä aikani, kunnes tajusin jotakin tärkeää työajoistani ylipäätään. Miksi yritän niin kovasti olla tehokas sellaiseen aikaan, kun se harvoin kovin hyvin onnistuu? On kummallista, että ihminen, joka voi määritellä itse työaikansa, pyrkii niin sitkeästi asettelemaan sen täsmälleen samanlaiseksi kuin kaikilla muillakin.

Lopulta päädyin jakamaan päiväni kahtia. Lounastan puolison kanssa yleensä yhden paikkeilla (hänellä on samankaltainen rytmi) enkä yritäkään kiirehtiä heti takaisin töihin. Juttelemme, käymme usein molemmat lyhyillä päiväunilla, juomme kahvit. Sen jälkeen, siinä kolmen neljän maissa, alkaakin tehdä mieli laskeutua takaisin kellarin työhuoneelle kirjoittamisen pariin. Koska ei ole lapsia haettavana eikä sellaisia harrastuksia, joihin erikseen pitäisi kiirehtiä, töitä voi iltapuolelta venyttää vailla ongelmia. Päiväunien ansiosta kuuden seitsemän aikaan tuntuu tosi virkeältä.

Tuoreet haagalaisyrittäjät päätyivät fiksaamaan työaikojaan paljon rivakammin kuin minä. He olivat fiksuja ja ottivat heti vaarin Facebookissa saamastaan palautteesta, että toimistotyöläinen ei näillä aukioloajoilla millään ehdi ostoksille. Café Glano on nykyään auki kuuteen, ja vintagekauppa Isonnevantie 39:ssäkin lupaa tarkistaa ilta-aukiolojaan.