”Miten paljon sinulla on töitä, onko sinulla aikaa lukea?” kysyi mummoni eilen. Hänellä oli pöydällään kirja, jota hän halusi tarjota luettavaksi, jos minulla ”olisi aikaa lukea”.

Hämmennyin kysymyksestä. Mummoni ja minun maailmat eroavat siinä, että hänelle työ on fyysistä tekemistä, minulle hyvin paljon ajattelua – ja esimerkiksi lukemista.

En voisi kuvitella tilannetta, jossa minulla ei olisi aikaa lukea. En voisi tehdä työtäni, jos en lukisi. Siis: tietenkin minulla on aikaa lukea! Usein tosin valitsen olla lukematta ja olen sen sijaan Facebookissa, tai sitten kirjoitan tai katson televisiota tai neulon tai laitan ruokaa. Tai olen lenkillä.

Kuitenkin: ajattelen, että lukeminen on elämäni selkäranka.

Jos en olisi koskaan lukenut romaaneja, ymmärtäisin erilaisuutta huonosti. Olen kasvanut sellaisissa turvallisissa ja vakaissa oloissa, joita varmaankin lapselle pidetään hyvinä; niissä on seurusteltu lähinnä hyvin samankaltaisista oloista tulevien lasten kanssa. Kaikki ovat asuneet aikalailla samanlaisissa kodeissa ja käyneet samoissa paikoissa matkoilla.

Fiktio on vienyt minut toisiin maailmoihin. Kirjat ovat auttaneet kehittämään moraalista ajattelua ja ymmärtämään, että hyvin toisenlainen elämäkin voisi olla mahdollinen ja hyvä.

Aikuisuuden kynnyksellä kirjat olivat tärkeitä myös vertaistukena, jota ei muuten liikaa ollut tarjolla. Milan Kunderan Identiteetti ja Tietämättömyys olivat itseään etsivälle, kirjoittamista rakastavalle lukioikäiselle lohdullisia. Ne antoivat tunteen, että joku tässä maailmassa ymmärtää ja se joku on vieläpä arvostettu ja fiksu ihminen. Irja Raneen Naurava neitsyt tarjosi valtavan esteettisen elämyksen, Waltarin Sinuhe puolestaan avasi maailmaa ja mielikuvitusta hyvin konkreettisesti. Näitä kirjoja en unohda koskaan.

Yleissivistys-termiä kuulee nykyään aika vähän. En ole varma, pidetäänkö yleissivistystä enää kovin tärkeänä. Ihmiset ovat hyvin keskittyneitä tietyille aloille. Sitä ainakin pidetään hyvänä asiana. Lapset harrastavat jo hyvin pienestä jotakin yhtä asiaa eivätkä ehkä edes ehdi muuta.

Nykyään on myös ihan ok sanoa julkisesti, että ei ehdi lukea romaaneja, tai että ei lue muuta kuin oman alansa kirjallisuutta.

Samalla koko kirja-ala on kriisissä. Kirjoja ei enää osteta. Anna-Riikka Carlson pohtii Kiiltomadon pääkirjoituksessa kiinnostavasti sitä, mitä asialle voisi tehdä.

Romaanien lukeminen ei tietenkään ole mikään yleissivistyksen mittari, ja paljon muutakin voi lukea (ja katsoa). Silti uskon, että juuri kaunokirjallisuudella on oma erityisasemansa ajattelun kehittäjänä. Se on hidasta, vaatii jotakin – ja ihminen kaipaa pientä ponnistelua, minä ainakin! Siitä tulee hyvä olo. Kaunokirjallisuus voi myös tarjota häkellyttäviä esteettisiä elämyksiä, joiden voimaa ei pidä väheksyä.

Lisäksi, ja ehkä tärkeimpänä: Erilaisuuden ymmärtäminen on ajankohtaista koko ajan. Tällä viikolla sitä vaaditaan kansanedustajilta, kun he äänestävät avioliittolain muutoksesta tasa-arvoisempaan suuntaan. Jotta maailma voi olla parempi paikka, tarvitaan kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Sitä pitää harjoitella – eikä kaunokirjallisuuden lukeminen ole huono harjoitus.

Törmäsin eilen Facebook-keskusteluun, jossa eräs osapuoli sanoi, ettei osallistu työhönsä liittyvään Facebook-pöhinään siksi, ettei löydä sille aikaa. Minusta hän olisi voinut sanoa, ettei osallistu siksi, ettei pidä Facebookia tarpeeksi tärkeänä käyttääkseen siihen aikaa. Se olisi ollut ihan ok ja lisäksi rehellisempää.

Koska kaikkihan me priorisoimme. Tuskin kiireisellä perheenäidillä tai vaativaa palkkatyötä tekevällä henkilöllä on erityistä aikaa olla Facebookissa, mutta he ovat silti. He valitsevat, että ovat siellä eivätkä toisaalla.

Sama juttu on lukemisen kanssa. Me valitsemme sen, tai jätämme valitsematta, siis valitsemme jotakin muuta – vaikkapa työn, jossa muu tekeminen menee romaanien lukemisen edelle, tai pikkulapsiarjen, jossa nukkuminen menee lukemisen edelle. ”Ei ole aikaa” on epärehellisyyttä.