Tarkkuutta, tarkkuutta

Mies luki Hesarista hätkähdyttävän otsikon: Vain joka kolmas mies syö tuoreita kasviksia päivittäin. Hetken päivittelimme. Siis vain 33 prosenttia suomalaisista miehistä syö kasviksia? Jutun kuvassa komeilevat lenkkimakkarat ja kulutusmaito – ilmeisesti viitaten loppujen 66 prosentin ruokatapoihin.

Lopulta en malttanut olla miettimättä, mitä kyselyssä on tiedusteltu. Mikä on kasvis? Wikipedian mukaan myös peruna lasketaan kasvisten joukkoon. Tällaisissa kyselyissä sitä kuitenkin yleensä halveksutaan. Uskoisin, että peruna maistuu päivittäin useammalle kuin kolmasosalle suomalaismiehistä.

Entä tuore sitten? Tarkoittaako se, että kasvis pitää nauttia kypsentämättömänä? Moni nimittäin tulee ihan vahingossa popsineeksi jonkinlaisen määrän kypsennettyjä kasviksia esimerkiksi kastikkeiden tai keittojen joukossa. Sen sijaan uskon hyvin, että salaattia ei moni syö päivittäin.

Voipi olla, että oma, suurimmaksi osaksi kasvisruokavaliolla elävä miehenikin kuuluisi tämän tutkimuksen perusteella tuohon lenkkimakkarajoukkoon. Tyypillinen arkiruokamme on tofuwokki, jossa kyllä on runsaasti kasviksia, mutta kypsennettyinä. Salaattia emme välttämättä syö joka päivä.

Kohuotsikko häiritsee, jos jutussakaan ei selvästi kerrota, mistä tarkalleen ottaen on kysymys.

Verkkoshoppailija ei voi arvata tuotetietoja

Verkkokauppa on minusta mahtava idea, kun se toimii. Muuten se on harvinaisen kamala kokemus.

Hyviä kokemuksia on kertynyt esimerkiksi Camperista, Etsystä ja Toastista (jossa kyllä kerran sekoiltiin osoitteiden kanssa, mutta selvitettiin sentään tilanne erittäin asiallisesti). Suomen kielellä palvelevista liikkeistä Pixmaniasta olen tilannut kerran, vailla nokan koputtamista.

Meillä hajosi kuukasi takaperin pyykinpesukone, ja autottomina innostuimme nyt Markantalon verkkokaupasta, jossa kotiinkuljetuksen luvataan kuuluvan hintaan. Ehtoja koneelle oli tasan yksi: sen piti mahtua minikylpyhuoneemme pesukoneelle tarkoitettuun koloon, joka on leveydeltään 62,5 cm. Siinä seisoi vanhakin kone, 60-senttinen.

Ostimme sitten Markantalosta Whirlpoolin päältätäytettävän pesukoneen, mitat 60 x 40 cm. Pienten sekaannusten jälkeen saimme koneen ja ähelsimme sen asentamisen kimpussa muutaman tunnin. Lukiessani ohjekirjaa huomasin, että siinä mainitaan koneen kokonaisuudessaan tarvitsevan 63 cm tilaa. Letkujen lisäksi siinä on ulkoneva kahva. Toivoin, että puolella sentillä ei ole merkitystä, mutta oli sillä. Kone ei mahdu paikalleen.

Ärsyynnyin. Miksi selkeää, koneen sopivuuteen vaikuttavaa asiaa ei mainita tuotteen tiedoissa verkkokaupassa? Viestintäihmisenä väittäisin, että verkkokaupan pitäisi tässä kohtaa toimia toisin kuin IRL-kaverinsa: ei pitäytyä tiukasti maahantuojalta saatujen mittojen ilmaisemisessa, vaan kertoa myös ne tiedot, joita myyjä fyysisessä kaupassa asiakkaalle osaisi korostaa.

Laitoimme heti sähköpostia Markantaloon. Toiveena oli vaihtaa kone toiseen, sopivampaan – ilman kuluja, koska virhe ei ollut meidän. Lisäksi halusimme vaivan tähden kaupan päälle asennuksen (20 euroa). Muutaman päivän kuluttua Markantalosta soitettiin. Ei kuulemma onnistu. Meidän pitäisi maksaa vaihdosta 37 euroa tai sitten roudata kone itse lähimpään Giganttiin ja maksaa asennuskin itse.

Kysyin Markantalon ystävälliseltä asiakaspalvelijalta, missä kohtaa minä toimin väärin. Miten minä olisin voinut arvata, että 60-senttinen kone ei mahdu 62,5-senttiseen aukkoon? Miksi kannattaisi ostaa kone verkkokaupasta, jos avaintietoja ei sieltä voi saada selville? Asiakaspalvelija ei osannut vastata. Hän kysyi asiaa esimieheltäänkin. Sain kuulla paljon enemmän kuin olisin välittänyt ”maahantuojalta saaduista tiedoista”. Ne eivät kiinnosta minua. Minua kiinnostaa, mahtuuko kone kylppäriini.

Asiakaspalvelija oli kuitenkin erinomaisen ystävällinen ja lupasi selvittää asiaa edelleen – ja soittaa takaisin. Eipä soittanut. Viikon päästä sain odottelusta tarpeekseni, jonotin asiakaspalvelupuhelimeen ja sain hänen kollegansa langan päähän. Hän kuunteli kertomuksen ja lupasi soittaa takaisin. Ei soittanut. Soitin takaisin taas muutaman päivän kuluttua, viime viikon keskiviikkona. Asiakaspalvelija 1 lupasi nyt, että saamme vaihtaa koneen uuteen (jonka hän etsii meille) vailla toimituskuluja, ja lisäksi saamme 20 euron lahjakortin Markantaloon (niin kuin sitä tulisi tämän jälkeen käytettyä!). Hän lupasi soittaa pian takaisin ehdotuksensa kanssa – olihan koko episodia tässä vaiheessa kestänyt jo kolme viikkoa. Tyynnyin. Mutta kaverista ei kuulunut.

Tänään – yli viikon päästä edellisestä yhteydenotosta! – soitti uusi ihminen Markantalosta. Hän palautti homman alkupisteeseen. Me joutuisimmekin maksamaan kaikki vaihdosta aiheutuvat kulut. He eivät myöskään voisi suositella meille uutta konetta, koska eivät saa selville, mikä kone tilaamme sopisi. Taas kerrottiin maahantuojasta, jostakin suuresta varastohallista Jönköpingissä ja siitä, että he eivät edes näe näitä koneita missään vaiheessa. Ehdotin ensihätään jokaisen myytävän mallin ohjekirjan lukemista (kuvittelisin, että niitä ei voi olla mahdotonta saada käsiin).

Viimeisin asiakaspalvelija pehmeni vähän, kun ymmärsi ongelman aiheutuvan paitsi letkuista myös kahvasta. ”Siinä tapauksessa voitte saada vaihdon kuluitta”, hän lupasi – mutta ei osannut edelleenkään suositella tilalle uutta konetta. Lupasi palata asiaan maanantaina. En pidättele henkeäni.

Asia raivostuttaa minua periaatteesta – omasta koneestamme viis. Siksi kysyin jopa kuluttajaneuvonnan mielipidettä. Sieltä vastattiin kuten olin odottanutkin: että asennustilan minimileveys on ”aika olennainen tieto”.

”Jos ohjekirjassakin on tuo minimileveystieto, niin mikäänhän ei ole estänyt liittämästä sitä markkinoinnin tuotetietoihin varsinkaan, kun suuri osahan näistä myydään entisen korvaaviksi koneiksi kiinteään vanhaan asennustilaan. Koska kuluttajansuojalain mukainen virhevastuu on sopimuskumppaneiden, siis ensisijaisesti ostajan ja myyjäliikkeen keskeistä, niin myyjä ei voi siirtää vastuuta antamistaan markkinointitiedoista kolmannelle osapuolelle, tässä tapauksessa siis maahantuojalle.” (Tässä vain osa viestistä.)

Jos verkkokauppoja on (ja hyvä, että on), niidenkin pitää toimia siten, että asiakkaalla on mahdollisuus saada ostoksistaan tarpeelliset tiedot. Asiakasta ei voi panna arvaamaan! Meidän pyykinpesukoneemme kaltaisessa tapauksessa ehdottaisin, että kauppa

  • pahoittelisi puuttellisia tietoja,
  • kiittäisi asiakasta olennaisesta informaatiosta,
  • tarjoutuisi vaihtamaan koneen suosittelemaansa sopivampaan malliin veloituksetta ja asennuttamaan sen, ”jotta asiakas ei enää joudu näkemään ylimääräistä vaivaa” ja
  • päivittäisi tuotetietoihinsa ne asiat, jotka asiakaspalautteen perusteella ovat paljastuneet olennaisiksi.

Näin verkkokauppa saisi tyytyväisen asiakkaan, joka huomaa että homma toimii ja asioi kaupassa vastaisuudessakin. Ylimääräiset kulut kaupalle laskettaisiin muutamissa kymmenissä euroissa – jotka nekin tietenkin palautuisivat sen myötä, että vastaavanlaiset ongelmat vähenisivät. Että terveisiä vaan Markantaloon.

Edit 13.6.: Kas. Markantalossa on osattu ennenkin. Taitaa olla syytä harrastaa vastaisuudessa aktiivisempaa googlailua ennen minkäänlaista tilausta.

Vuonna 2009 Oikeus ja kohtuus – kaikessa -blogi huolehti Markantalon työntekijöiden asemasta. 

Vuonna 2008 anonyymi kuluttaja bloggasi muutaman kuukauden mittaisesta kiintolevyepisodista.

 

Luomua taviksen kukkarolle

Taloyhtiön talkoissa tulivat eilen puheeksi ruoka-asiat. Useampikin naapuri oli innostunut suosimaan luomua. Yksi pariskunta oli jopa hakenut maitonsa ja hunajansa suoraan tilalta.

Itsekin söisin mieluusti luomua ja lähellä tuotettua. Olen tilannutkin joskus satsin Svarfarsin tilan kaupasta. Autottomana ihmisenä arvostan sitä, että joku tuo ruoat suoraan kotiin.

Nyt heräsi ajatus, että taloyhtiön luomuintoiset voisivat jotenkin yhdistää voimansa. Jospa yhteistilaaminen laskisi hintoja. Luomukaupoissa tuotteet ovat nimittäin yksittäiselle kuluttajalle niin kalliita, että en voi olla miettimättä: onko tämä todella se hinta, joka laadukkaasta ruoasta pitää maksaa? (Olen pohtinut asiaa aiemmin täällä.) Läheiseltä Eat&Joy Maatilatorilta maltan ostaa lähinnä Saloniemen Juustolan vuohenmaitoa joskus herkuttelumielessä.

Jotkut kertovat netissä ostavansa ainakin kananmunia ja maitoa suoraan tiloilta hyvin kohtullisilla hinnoilla. Haluaisin tietää, onko moinen mahdollista autottomalle helsinkiläiselle. Keskustelupalstoilta ja muutamasta artikkelista bongasin tiedon, että ainakin Bisan tila Sotungissa myy maitoa suoraan, ja hinta on euron litralta. Luonnollisesti tilalla ei ole verkkosivuja, joten tieto on peräisin Juhanin blogista (kiitos!). Kananmunia taas löytyisi Lassilan tilalta Tuusulasta. Vähän epäselväksi jää, onko muillakin tiloilla selkeitä ja toimivia myyntiaikoja, tai voiko tuotteita tilata isompia eriä.

Toivoisin kovasti, että myös maatiloilla havahduttaisiin verkkosivujen merkitykseen. Mallia voisi ottaa vaikka jo mainitsemistani Saloniemen Juustolan kodikkaista ja informatiivisista sivuista. Luomu- ja lähiruokaintoilijoita tuntuisi olevan, mutta ainakin minun intoani laannuttaa nyt kovasti informaation saamisen vaikeus. Luulen, että juuri siksi suuri osa ihmisistä myös kuvittelee luomun tai lähellä tuotetun maksavan aina ihan hirveästi. Me emme tiedä. Eat&Joyssa – jossa lähielintarvikkeiden hinnat ovat hyvin esillä – vuohenmaito maksaa 3,50 euroa litralta. En haluaisi uskoa sen olevan ainoa totuus.

Hyvässä blogissa on tarttumapintaa

Blogit ovat mahtavia. Ne sopivat melkein mihin vain: blogata voi niin kaupan valikoimista, omasta pukeutumisesta kuin kulutuskäyttäytymisestä. Hyvät blogit tuovat niiden kirjoittajat – myös johtajat, asiantuntijat ja julkkikset – sellaiselle etäisyydelle, että tasa-arvoinen kommunikointi on mahdollista. Minusta se on valtavan viehättävää.

Voi olla, että olen turhan innokas, suorastaan rakastunut, ja että romanssini blogien kanssa ei ole ikuista laatua. Se on kuitenkin kestänyt jo yli kolme vuotta. Vuonna 2007 asuin Pariisissa, neuloin kuin hullu ja hurahdin Suomen ensimmäisiin neuleblogeihin. Vaikka neulomista kuulee toisinaan pidettävän jollain tavoin taantumuksellisena, blogiasioissa neulojat ovat olleet todellisia pioneereja. Jo tuolloin vuonna 2007 netissä toimi valtava neuleyhteisö.

Koska blogeja ei objektiivisestikaan voi enää pitää hetken huumana, ihmettelen, miten vähän niiden tuomia mahdollisuuksia edelleen hyödynnetään. Nykyään yritysten tai yhteisöjen sivuilta voi kyllä löytyä blogi, mutta sisältö on kuin suoraan henkilöstölehden pääkirjoituksesta. Tekstit ovat niin pitkiä, että niitä ei jaksa lukea, eikä hallintokielestä anneta periksi piiruakaan. Aina ei ole edes kommentointimahdollisuutta, eikä kirjoituspäivämäärää kannata yleensä vilkaista: se ajoittuu useimmiten yli kuukauden päähän.

Tuntuu, että tällaisissa ”blogeissa” ei ole kovin pitkään mietitty, mitä lisäarvoa juuri tämä formaatti voisi viestimiseen tuoda. Parhaassa tapauksessahan blogi voi antaa esimerkiksi mahdollisuuden ruohonjuuritason kommunikointiin, näkemysten kiteyttämiseen suurelle yleisölle ymmärrettäviksi ja inhimillisyyden välittämiseen. Parhaissa blogeissa kirjoittajan ääni tulee jollain tavalla tutuksi, vaikka tämä kirjoittaisi nimimerkilläkin.

Tänään ilahduin, kun lehtijutun taustatöitä tehdessäni löysin tämän Mäntsälän kirkkovaltuutetun blogin: hänellä on ajatuksena tuoda seurakunnan asioita blogissa ilmi vapaamuotoisesti asioita avaten. Kivasti kirjoitettua oman seurakuntani luottamushenkilön blogia minäkin lukisin mielelläni, seurakuntaneuvoston pöytäkirjoja en niinkään.

Näkisin mielelläni blogosfäärissä paljon enemmän myös sellaisia blogeja, jotka tarjoilevat vankkaa asiantuntemusta jostakin aihepiiristä kevyellä otteella kirjoitettuna. Hyvään bloggaamisen alkuun pääsee minusta muistamalla kolme pientä perusasiaa:

1) Käsittele vain yhtä asiaa yhdessä kirjoituksessa.
2) Kirjoita lyhyesti mutta mahdollisimman usein.
3) Pane itsesi peliin: kirjoita henkilökohtaisesti.

Itsekin yritän pitää nämä mielessä.

Edit: Katleena listasi taannoin 13 hyvää syytä perustaa blogi – kannattaa käydä vilkaisemassa!