Olin heinäkuussa kolme viikkoa kielikurssilla Pariisissa. Kouluranskan, vuoden Ranskassa asumisen ja puolen vuoden Beninissä asumisen jälkeen tämä oli ensimmäinen kerta, kun todella tunsin oppivani kieltä. Väitän, että se johtui ainakin seuraavista asioista:
- Kolme tuntia päivässä kolmen viikon ajan kohdemaassa oli sopivan intensiivinen tahti. Edellisenä päivänä opittua saattoi soveltaa käyttöön jo seuraavana päivänä.
- Kielikoulussani Lutece Languessa keskityttiin paljon puhumiseen eikä lainkaan niin paljon täydelliseen kielioppiin. Kielioppikeskeisyyttä olen elämässäni saanut tarpeeksi (ja yleensä se vain estää minua puhumasta, koska ”tuleeko tähän nyt subjunktiivi vai ei?”.)
- Kurssiryhmät olivat sopivan pieniä, korkeintaan seitsemän henkeä. Kaikki saivat monta suunvuoroa.
- Opettajien valitsemat aiheet olivat provosoivia. Teki mieli puhua, vaikkei aina osannutkaan.
- Unohdin suomi-ranska-sanakirjan kotiin. Aluksi ajattelin ostaa uuden Pariisista, mutta sitten tajusin, miten paljon hyödyllisempää on pakottaa itsensä selittämään kiertotietä silloin, kun ei löydä oikeaa sanaa.
- Opettaja 2 laittoi meidät joka tunti improvisoimaan pareittain, ranskaksi tietenkin. Hänen ajatuksensa oli, että se rentouttaa meidät puhumaan kieltä. Oikeassa oli (vaikka kyllä, aluksi ajatus tuntui painajaismaiselta). Kun on esittänyt kertaalleen vaimoa, joka haluaa miehensä laihtuvan ja menee siksi räjähtäviä voileipiä valmistavan ravitsemusterapeutin vastaanotolle, tavallinen vaatekaupassa asiointi ei enää tunnu kovin pelottavalta.
Päätelmäni on, että suomalaisessa kieliopetuksessa heittäytymiseen, kielellä leikkimiseen ja kaikenlaiseen improvisaatioon kannustetaan aivan liian vähän. Totuus on, että ainakin tunnollista ja korkeasti itsekriittistä oppijaa sellainen auttaa parhaiten pärjäämään arkikeskustelujen aallokoissa.
Tekstityöläinen 
Jotakin ehkä tietäisin…
Mielestäni suomalainen koulukieliopetus aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Kieliopin korostaminen puhumisen ja kuullun ymmärtämisen kustannuksella estää ihmisiä virheiden tekemisen pelossa oppimasta käyttämään elävää kieltä. Omat vaatimattomat ranskan taitoni perustuvat lähes kokonaan kielikylpyyn.
Olen aina ollut siinä käsityksessä, että puhuminen ja puhutun ymmärtäminen ovat kielitaidon tärkeimmät osat. Niiden jälkeen seuraa luetun ymmärtäminen ja kirjoittaminen. Kielioppi on näiden rinnalla vain säännöstö, sillä jokaisella on oikeus myös puhua ”väärin”, kukaan ei ”omista” mitään kieltä.
Totta. Suomessa – ainakin minun kouluaikanani – mentiin kovasti kielioppi, kirjoittaminen ja luetun ymmärtäminen edellä. Tätä metodia on kiittäminen siitä, että minulla ei ole suuriakaan vaikeuksia ranskan perusoikeinkirjoituksessa (jos sellaista nyt on). Ja osaavathan suomalaiset hyvin kieliä ainakin periaatteessa…
Puhuminen sen sijaan on oma lukunsa. Ihan kuin sitä ei Suomessa edes katsottaisi kielitaidon osaksi. Tietysti sitä on vaikea kouluun tuodakin, jos opettaja on suomalainen. Omasta mielestäni ne kouluaikojen vähät keskusteluharjoitukset opettajan ja luokkatovereiden kanssa tuntuivat ainakin tosi teennäisiltä… Muutamilla yliopiston ranskan kursseilla puolestaan oli ranskalainen opettaja, ja se oli minusta mahtavaa juuri tämän elävän kielen oppimisen kannalta. Olen jopa sitä mieltä, että opettajan pedagogisista taidoista viis (jos hän nyt ei ole suorastaan ilkeä), kunhan oppija saa kosketuksen siihen aitoon kieleen. Ja sitä voisi mieluusti korostaa, että ”väärin” puhuminenkin on tosi jees. Niin kuin on ”väärin” kirjoittaminenkin. Kunhan puhuu, kunhan kirjoittaa!