Pullamössösukupolvi unelmatyön perässä

Yläasteen historianopettajani tapasi kutsua meitä pullamössösukupolveksi. Hän oli oikein hyvä opettaja, mutta tämän termin pedagogiikasta en ole vakuuttunut. Mieleeni tulee lähinnä, että jotakin siinä oli kerrottu meidän kaikkinaisesta laiskuudestamme, kun pullakin piti mössönä saada suuhun.

Sama ajatus on seurannut ikäluokkaani myöhemminkin. Hesarissa oli reilu kuukausi sitten juttu otsikolla Vain unelmatyö kelpaa suomalaisnuorille. Jo otsikko oli tutkimustuloksiin verrattuna kummallinen (nuoret arvostivat esim. rahaa yllättävänkin paljon), eikä asenne tekstissä muutenkaan tuntunut järin rakentavalta (pahoittelen epämääräisyyttä – en pääse enää lukemaan juttua). Toimittaja haastatteli nuorta start up -yrittäjää ja piti tärkeänä mainita, että hän oli töissä sukkasillaan. Kuulin historianopettajani äänen. Kehtaavatkin etsiä unelmatyötä, ja vielä sukkasillaan! Ryhdistäytyisivät!

Jutun ilmestymispäivänä haastattelin HelsinkiMission kansalaistoimintaa johtavaa Henrietta Grönlundia Sivistys-lehteen. Keskustelimme Hesarin artikkelista pitkän tovin. Hän kertoi vapaaehtoistyötä käsittelevästä väitöstutkimuksestaan käyvän kyllä ilmi, että nuoret haluavat tehdä itselleen merkityksellistä vapaaehtoistyötä, mutta hän ei pitänyt sitä mitenkään ristiriitaisena epäitsekkäiden tavoitteiden kanssa. Onko siinä jotakin pahaa, että nuori lähtee Intiaan vapaaehtoistyöhön, koska kokee sen merkitykselliseksi, hän kysyi. Samaa voi kysyä palkkatyön osalta. Eikö ole arvokasta etsiä unelmatyötä?

Ilkka Halava ja Mika Pantzar tulkitsevat EVA:n raportissa 2000-luvun alussa täysi-ikäistynyttä ja sitä nuorempaa väkeä niin, että he (me) ovat kasvaneet kuluttaja-arvojen, eivät tuottaja-arvojen ympäröiminä. Näin ollen heidän arvomaailmassaan kaikista arvostetuimpia asioita eivät ole pitkäjänteisyys, paikallisuus, ahkeruus, lojaalius tai kyky ostaa materiaa, kuten edellisellä sukupolvella. Kuluttaja-arvojen keskellä kasvanut on opetettu ja oppinut korostamaan pikemminkin omaa hyvinvointia, autonomiaa, uuden luomista, globaaliutta ja merkityksellisyyttä (itselle, muille). (Osa tulkinnoista on omiani; tunnistin tutkijoiden näkemykset hyvin.) Heidän ajatuksensa ovat virkistäviä, koska niistä puuttuu opettavainen asenteellisuus uutta ja nuorempaa kohtaan – siis se kovin tavallinen tyyli, että nuori sukupolvi pitää nyt opettaa tavoille ja kunnon ihmisiksi.

Halava ja Pantzar pohtivat, miten sukupolvi, joka on kasvanut kuluttajiksi, voisi olla parhaiten hyödyksi yhteiskunnalle. Hekään eivät pidä ristiriitaisena sitä, että ihmiset tekevät itselleen merkityksellisiä asioita ja samalla hyödyttävät muita. Nämä asiathan palvelevat ihannetilanteessa samaa päämäärää.

Historianopettajani puhe pullamössösukupolvesta liittyi oletettavasti juuri siihen, että minun sukupolveni on edellistä huonompi tekemään velvollisuudentunnosta sitä, mitä käsketään. Hän oli siinä ihan oikeassa: velvollisuus ei motivoi meitä. Ympärilläni on yhä nyt aikuisena paljon suunnilleen ikäisiäni ihmisiä, jotka kokevat, että edeltävien sukupolvien huolella rakentamat toimistot ja kellokorttijärjestelmät vain kahlitsevat ja rajoittavat, tekevät kaikki uudet ajatukset mahdottomiksi. Pelkkä velvollisuudentunto ei riitä viettämään päiviä niiden keskellä.

Aika pitkään ikätovereilleni on historianopettajan hengessä hoettu, että pitää tottua vaan, sitä se elämä on. Aja autolla töihin, leimaa kellokortti ja palaa kaupan kautta omistuksessasi olevaan rivitalokotiin, jotta olet kunnon kansalainen (ja pidä herran jestas kengät jalassa, kun olet töissä). Entä jos ihminen on 35 eikä ole tottunut? Entä jos 40 tai 45, 50 tai 55? Kuinka kauan pitää yrittää sopeutua edellisten sukupolvien arvoihin ja uskoa, että kyllä he vaan tiesivät meidänkin puolestamme?

Luulen, että on aika myöntää, että ei tämä sukupolvi tästä muutu. Nyt työelämänsä alussa olevan porukan kaikkinaiseksi hyödyntämiseksi on keksittävä uusi, parempi raami työnteolle. Meidän osamme kuitenkin on ratkaista maailman viheliäisimpiä ongelmia (esimerkiksi ilmastonmuutos ja globaali epätasa-arvo). Siirryttäköön siis osoittelevasta ja sukupolvia arvottavasta puheesta pohtimaan yhdessä sitä, miten tämä tapahtuu ja miten kaikenikäiset motivoidaan siihen. Aikaa ei ole loputtomasti.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s