”Haluaisin ostaa sellaiset kengät, joita ennen kutsuttiin lenkkareiksi”, sanoin urheilukaupan myyjälle muutama kuukausi sitten. (Kuvittelen, että hän hymyili vinosti.) Hän johdatti minut ystävällisesti hyllylle, jossa luki ”juoksu”. En olisi uskaltanut lähestyä sellaista hyllyä itse.
Kävi ilmi, että terminologia ei ole ainoa, mikä on muuttunut siitä, kun viimeksi olin vastaavilla ostoksilla (okei, siitä on kauan). Muistattehan, miltä entiset lenkkarit näyttivät? Ne olivat melkein aina valkoiset ja vähän mohelot. Ehei enää!
Olin ajatellut ihan tavallisia, mustia lenkkareita – sellaisia, joilla ei erotu massasta. Ei, ei, ei! Kun yritin sopertaa jotakin neutraalista väristä, sain kokeiltavakseni kaksi paria neonpinkkejä kenkiä. Yritin lisää, ja sain neonvihreitä. Ymmärrätte kuvion.
Myyjä (jolla oli neonkeltaiset kengät) lohdutti minua sillä, että en varmastikaan erotu massasta pinkeillä kengillä. Niinpä otin ne.
Tapahtui omituinen tavarailmiö. Markkinamiehet ehkä onnistuivat, mutta minäkin hyödyin.
Ennen lenkkarit olivat ulkoilukenkiä, vähän rumia ja ankeita – ne jalassa sopi vallan hyvin vaikkapa haravoida. Mutta kun nuo kengät ovat juoksuhyllystä. Jotenkin ne huutelevat siihen malliin, että niillä pitäisi liikkua keijunkepeästi, mieluiten kävelyä nopeammalla tempolla.
Ja kas: Olen ihan oikeasti tänä syksynä käynyt aika säännöllisesti juoksemassa. Siis lenkillä. Juoksulenkillä. Se on huomionarvoista, koska vaikka pidän juoksemisen vapaudesta, se on aina ollut minulle sikamaisen raskasta.
Myönnän, että syyt intooni saattavat olla täysin materialistiset. Ensimmäinen on kenkäsyy. Neonpinkit ovat aika ihanat.
Toinen on housusyy. Ennen urheiluhousuinani palvelivat äidin vanhat, vähän rikkinäiset tuulihousut, joiden purjemaiset lahkeet kahisivat joka askeleella. Tänä syksynä ostin kapeat mustat housut, jotka istuvat hyvin eivätkä kahise, ja jollaisia lisäksi käyttävät mainosten mukaan ammattimäkihyppääjät (very cool!).
Ja sitten, kolmas syy: olen vihdoin käsittänyt, että vaikka ei muuten kuuntelisi musiikkia juuri koskaan, lenkillä on kuunneltava, koska se vaan siivittää ihmeellisesti eteenpäin sellaistakin, jota helposti pistää ja väsyttää kahden minuutin kohdalla. Kiitos siis iPhone, kuulokkeet, kuulokkeita paikallaan pitävä panta ja Spotify.
Kiitos Alanis Morissetten tuotanto vuodelta 1995, että jaksoin viime viikolla juosta 22 minuuttia putkeen ihan lellisti. Naurakaa pois, mutta se on ennätykseni.
P.S. En laske urheiluvaatteita vaatebudjettiini. Onko se huijausta?
Tekstityöläinen 
Laadukkaat urheiluvaatteet ovat kyllä motivoineet minuakin liikkumaan, ja moni uusi liikuntakokeilu olisi jäänyt tekemättä ilman asianmukaista vaatetusta (kuulun niihin, joilta koululiikunta sai nujerrettua liikkumisen ilon ja ison osan itsetuntoakin). Varsinkin kun menen vieraaseen ympäristöön, esim uudelle kurssille/tunnille en halua tuntea olevani se luokan kömpelöin tyttö, jolla on kaiken muun lisäksi rumat vaatteetkin.
Parhaimmillaan urheiluvaatteet ovat myös todella laadukkaita, niissä kulutuksen- ja pesunkesto tuntuu olevan aivan eri luokkaa kuin ”normivaatteissa”. Hieman huvittaa kyllä tuo usein toistuva ajatus urheiluvaatteiden jättämisestä budjetin ulkopuolelle. Itse olen tällä hetkellä kotona lasten kanssa, ja tuntuu siltä että viime aikojen vaatehankinnoistani 90 % kuuluu kategoriaan” urheilu ja vapaa-aika”. Monissa perheissä, kuten aluksi meilläkin, mies tuntuu satsaavan enemmän urheilukamppeisiin, kun taas puoliso yrittää sinnitellä muusta käytöstä poistetuilla jämävaatteilla. Päivittäin leikkipuistossa seistessäni kiitän kyllä kaikkia maailman teknisten vaatteiden valmistajia…
Sä pääsetkin sitten vaatehankinnoissa tosi halvalla, kun lainaat multa tän, että urheiluvaatteita ei lasketa 🙂 Ei siinä kyllä oikein mitään logiikkaa ole, paitsi se että päätin jo alkujaan olla laskematta niitä (eikä tietty pitänyt ostaakaan mitään urheiluvaatteita koko vuonna, kun enhän mä urheile). Myönnettävä kuitenkin on, että urheilu olisi hyödyllistä laskea normielämään kuuluvaksi toiminnaksi ja näin ollen huomioida myös vaatebudjetissa.
Mä olen just tuollainen ”urheiluun on riitettävä jämävaatteet” -tyyppi, myös siksi, että urheiluvaatteet eivät useinkaan miellytä silmääni. Miksi niiden pitää näyttää niin urheilullisilta? Mutta myönnettävä on, että urheillessa kuten muutenkin on kivempi pukeutua mukaviin ja sopiviin vaatteisiin kuin epämukaviin ja epäsopiviin – tämän ei tietty luulisi olevan suuri yllätys… On esim. aika kiva, kun lenkillä housut eivät koko ajan pyri putoamaan (kokemusta on tästäkin).
Mua kyllä motivoivat liikkumaan mun kaikki kivat (turkoosit) urheiluvaatteet. Ja ihan mielelläni laitankin niihin rahaa, koska niille kertyy käyttökertoja huomattavasti enemmän kuin millekään muille vaatteilleni. Tai no, menisin kyllä treenaamaan ilman niitä turkooseja vaatteitakin, mutta ne tekevät siitä vielä kivempaa.
Ja juoksemisesta ja musiikin kuuntelusta olen ihan samaa mieltä. Sitä on tutkittukin, että musiikki buustaa liikuntasuorituksia, enkä ihmettele yhtään. Siitä olen kyllä yhä jotenkin vähän hämmentynyt, että olen käynyt kirmaamassa ihmisten ilmoilla juoksutrikoissa, mutta on ne nyt vaan NIIN paljon mukavammat kuin lievästi valuvat dri fit -lökäpökät. Ja nykyäänhän on tämä hämmentävä trikoomuoti muutenkin, niin ei niihin kukaan onneksi kiinnitä huomiota. Tosin trikoissa hölkätessä tulee jotenkin semmoinen fiilis, että pitäisi mennä kovempaa…
Mä en ole vielä juoksutrikoovaiheessa, heh, mutta noi nykyhousut on jo aika lähellä. Toi musajuttu on ihan ihmeellinen, koska kuuntelen tavallisesti äärimmäisen vähän musiikkia. Oikeastaan tuo lenkkihomma on ainoa hetki, jolloin todella osaan nauttia musiikista – tai noh, ehkä enemmän siitä boostista… Kuulokkeet korvilla voi myös ihan hyvin juosta pimeässä metsässä, mikä tuntuisi tosi epämiellyttävältä ja vähän pelottavaltakin ilman.
Paluuviite: Budjetoidun vaatevuoden saldo | Tekstityöläinen