Somessa kiertää karseimpia perhekuvia, järkyttävimpiä koulukuvia, poliitikkojen hölmöjä kommentteja, tavisten epäonnistuneita yrityksiä tehdä milloin mitäkin. Niitä me klikkaamme auki, niille me yhdessä nauramme.

New York Times kertoi pari viikkoa sitten markkinointipomo Justine Saccosta, joka menetti työpaikkansa ja maineensa yhden hiukan harkitsemattoman tviitin – tai oikeastaan sitä seuranneen some-myllytyksen (johon kuului muun muassa takia ”16 Tweets Justine Sacco Regrets” -niminen listaus BuzzFeedissä) – takia. Yhden elämä ehkä tuhoutui, mutta moni viihtyi.

Somessa ei useinkaan pyritä ymmärtämiseen vaan yhteisnauramiseen, vaikka se sitten vaatisi julkista nöyryytysshow’ta. (Muistattehan koulukiusaamisen? Siinä oli kyse samasta asiasta.)

Siksi on virkistävää seurata BBC:n dokumentaristi Louis Theroux’n tekemisiä. Hän on tehnyt 1990-luvun lopulta saakka dokumentteja erikoisista ihmisistä ja ilmiöistä, joita somessa olisi helppo myllyttää: äärikristityistä, uusnatseista, uhkapelureista, parinvaihtajista… Yhdessä dokumentissa haastateltava uskoo toimivansa välittäjänä ulkoavaruuden viesteille.

Theroux ei kuitenkaan naura. Hän suhtautuu dokumenttiensa kohteisiin lämmöllä, vaikka he olisivat kuinka omituisia. Hän kulkee haastateltaviensa rinnalla: istuu heidän sohvillaan, tiskaa heidän tiskejään, tarjoutuu osallistumaan, panee itsensä likoon.

Theroux kysyy vaikuttavan suoria kysymyksiä eikä pelkää suututtaa mutta ei koskaan vaikuta tekevän sitä tahallisesti. Hän osoittaa vilpitöntä hämmennystä, mutta hän ei ole ylimielinen eikä pyri lyömään haastateltaviaan laudalta. Theroux tuntuu suhtautuvan maailmaan poikkeuksellisen avoimesti: kuka on sanonut, että juuri se, mitä me yliopistokoulutetut toimittajat uskomme, on totta?

Siksi Louis Theroux on niin hyvä. Juuri siksi hän pääsee kohteitaan niin lähelle. He kertovat hänelle hyvin ristiriitaisia ja kyseenalaisia asioita ilman minkäänlaista pakottamisen tuntua. Katsoja saa nauraa halutessaan, mutta se on hänen omalla vastuullaan. Hän voi toisaalta myös liikuttua, ihmetellä ja oppia jotakin, itsestään ehkä.

Dokumentit toimivat toisestakin syystä. Niiden tekemiseen on käytetty paljon aikaa. Monesti dokkarit sijoittuvat Amerikkaan, ja Theroux kuvausryhmineen on käynyt paikalla monta kertaa eri aikoina. Docville Documentary Film Festivalin perusteellisessa haastattelussa (2012) hän totesikin, että BBC:n budjeteilla töitä on ollut kiva tehdä.

Kolmas Theroux’n salaisuuksista on se, että haastateltavat on valittu huolella. Esimerkiksi ostoskanavista kertovaan jaksoon (Infomercials) taustatiimi on löytänyt Win Parisin, joka tuntuu itsekin olevan kuin huolella rakennettu ostoskanavan tuote. Bordellijaksossa pääosassa esiintyvä prostituoitu on persoonallisuudeltaan yhtä ristiriitainen kuin alakin.

Olen oppinut Theroux’n dokumentteja katsoessani, miten tärkeitä oikeat tyypit ovat myös lehtijutuissa. Aika usein niin lehti- kuin televisiojuttuja tehdään aihe edellä siten, että haastatellaan melkein ketä tahansa siihen sopivaa henkilöä.

Juuri sen oikean löytäminen tuo kuitenkin tarinaan aivan oman ulottuvuutensa, joka parhaimmillaan on sellainen, jota toimittaja ei voi täysin hallita. Minusta silloin ollaan loistokkaan journalismin äärellä.

Aiheesta:
Louis Theroux’s Weird Weekends (1998–2000) Netflixissä