Muovivaateahdistus

Tulin lenkiltä (anteeksi, juoksemasta). Päälläni oli tekninen urheilupaita, joka nyt on a) oudon nahkean tuntuinen ja b) kamalan hajuinen. Toivon, että on yleisesti tunnustettu tosiasia, että muovistekniset ihmevaatteet rupeavat haisemaan heti. Silti niitä ostetaan ja niiden nimeen vannotaan, mutta muistuttakaapa nyt, että miksi? Paitsi että ne haisevat ja tuntuvat epämiellyttäviltä, ne eivät katoa maapallolta ehkä koskaan.

Olin pari viikkoa sitten mukana järjestämässä vaatteidenvaihtotapahtumaa paikallisella kirkolla. Se on siis sellainen tapaus, johon ihmiset voivat parin tunnin aikana tuoda vaatteita, jotka sitten kauniisti ripustetaan esille, ja josta he voivat myös viedä vaatteita ihan niin paljon kuin ikinä haluavat. Arvatkaapa, oliko enemmän tuontia vai vientiä?

Kolmen tunnin jälkeen näytti siltä, että suuri liikuntasalillinen on kyllä täyttynyt vaatteista, mutta mitään ei ole poistunut. Tietysti ihmiset tekivät yksittäisiä löytöjä, mutta hei: he toivat mukanaan kokonaisia ikeakassillisia. Kierrätys on tietenkin hyvä asia, mutta…

vaatteidenvaihto1Epäilen, että moni hylkää kaapistaan vaatteita sillä perusteella, että ”ne eivät jotenkin tunnu enää kivoilta”. Harvempi taitaa ajatella, miksi ne eivät enää tunnu kivoilta. Usein syy on siinä, että ne ovat menettäneet muotonsa (saumat alkavat monissa nykyvaatteissa kiertää yhden pesun jälkeen) ja että alun perin siisteiksi tarkoitetuista vaatteista on tullut nyppyisiä tai nukkaisia.

Kerron salaisuuden: Nämä ovat sellaisia syitä, joiden takia vaatekappaleet eivät tunnu kivoilta muidenkaan mielestä. ”Vain hiukan kulahtaneet” vaatteet eivät kierrä. Ne ovat jätettä.

Esimerkiksi polyesteria sisältävät t-paidat voisi heti kättelyssä kieltää. Ne menevät ihan kamalan nyppyisiksi hyvin nopeasti. Ilmeisesti polyesterosuus ei oikein kestä pesua.

Hyvä paita ilmaiseksi.

Hyvä paita ilmaiseksi.

Vaatteidenvaihtotapahtumasta lähti vaikka kuinka monta ikeakassillista rekeille jääneitä vaatteita SPR:n Konttiin. Terveisiä vaan sinne. Veikkaanpa, että kierrätys ei kaikilta osin ole salamannopeaa. Hyväntekeväisyysjärjestöt joutuvatkin heittämään pois aika paljon saamiaan vaatteita ja maksamaan niistä jätemaksut.

Tekisi mieleni perustaa sellainen kampanja, jossa valaistaan ihmisiä muovivaatteiden ongelmista. En oikein tajua, kuka oikeasti voi sanoa haluavansa helposti haisevia ja ensimmäisessä pesussa nyppyyntyviä vaatteita, jotka on tehty täysin päivänvaloa kestämättömissä oloissa eivätkä katoa maapallolta koskaan. Miksi niitä siis a) tehdään, b) myydään ja c) ostetaan?

***

Asioilla on puolensa. Vaatesuunnittelija Anniina Nurmi vertailee tässä postauksessa asiallisesti puuvillaa ja polyesteriä ja vähän muitakin tekokuituja. Ehkä onkin syytä korostaa tätä: mistään materiaalista ei kannattaisi tehdä huonosti aikaa, käyttöä ja pesua kestäviä vaatteita.

Nettikeskustelu paranee, kun kohde osallistuu

Huomasin juuri Kotimaan uutisen siitä, että piispa Jari Jolkkosen lapset eivät osallistu Latokartanon koulun kevätjuhlaan, kun siellä ei lauleta Suvivirttä.

Sitä seurannut keskustelu kommenttiosiossa paljastui mielenkiintoiseksi. Johannes Ijäksen jutussa haastattelema koulun rehtori Satu Honkala tuli heti alkumetreillä mukaan kommentointiin ja jatkoi sitä koko illan. Vaikka muiden keskustelijoiden näkemykset olivat pääosin vastakkaisia hänen näkemyksensä kanssa, hän väsymättä perusteli päätöksensä syitä.

Minusta ihan loogista: Latokartanon kevätjuhlassa ei ole koskaan ennenkään Suvivirttä laulettu, ja jos kolmasosa koulun oppilaista joutuisi poistumaan sen ajaksi salista, olisihan se aika tylsää. Lisäksi erillinen, suvivirrellinen juhla oli viikolla järjestetty. Minusta se on parempi perustelu kuin se, että ”me niin tykätään Suvivirrestä, se kuuluu perinteeseen jota ei saa muuttaa”. Eikö sitä virttä voi luukuttaa repeatillä, kun on kotiutunut kevätjuhlasta? Onko kaikissa kouluissa oltava tässä asiassa yhtenäiset käytännöt maailman tappiin asti? Kuvittelevatko ihmiset oikeasti, että tästä virrettömyydestä tämä meidän Suomemme nyt rapautuu? (Ja toisaalta: entä jos virsi olisi esitetty, mutta instrumentaalisesti?)

Oli miten oli. Minä tykkään Suvivirrestä. Mutta vielä enemmän tykkään siitä, että kerrankin joku vähän hankalan uutisen kohde panee itsensä alttiiksi ja uskaltaa osallistua siitä käytävään keskusteluun rohkeasti. Se on kunnioitettavaa avoimuutta. Hyvä Satu Honkala! Ottakaamme esimerkkiä.

Bratwurstilla kotikirkolla

Haagan ruokapiiri ja Haagan seurakuntaneuvosto pitivät lauantain Ravintolapäivänä luomuravintolaa Hakavuoren kirkolla. Hääräsin mukana.

Porukkaa riitti. Ravintola aukesi puoliltapäivin, ja jonoa ehti syntyä jo ennen sitä. Sama meno jatkui niin pitkään kuin ruokaa piisasi – puolitoista tuntia. Olimme varautuneet sataan annokseen. Ruokaa riitti onneksi paljon useammalle, mutta moni toiveikas joutui silti kääntymään ovelta.

Kirkossa asioi lauantaina sekalainen seurakunta. Oli hyvin iäkkäitä ihmisiä ja toisaalta paljon lapsiperheitä ja nuoria aikuisia. En tiedä varmaksi, mutta veikkaan, että tilanne oli aika harvinainen.

Yhtään seurakunnan työntekijää ei ollut paikalla, ellei lasketa toimistossaan istunutta tuntisuntiota. Se oli harmi. Tuppautumista tai uskonasian ylenpalttista esittelyä en olisi kaivannut, mutta läsnäolo ei olisi lainkaan haitannut. Se olisi antanut tunteen, että tällainenkin toiminta ihan oikeasti voi kuulua kirkkoon. Haagan seurakunta on avokätisesti antanut tilat sekä kuukausittaisiin ruokapiirijakeluihin että ravintolan pitämiseen, joten hyvää tahtoa on varmasti.

Totesimme jälkikäteen, että seurakunnalla ei taida olla toimintatapaa tällaisiin vapaaehtoisten järjestämiin tapahtumiin osallistumiseen. Pääjärjestäjänä oli tällä kertaa Haagan seurakuntaneuvoston jäsen, joka hoiti mallikkaasti kaiken käytännön selvittämisen. Pääkokki tuli ruokapiiristä. Ehkä seurakunnassa arveltiin, että työntekijällä ei tässä kokonaisuudessa enää olisi ollut lisäarvoa. Ehkä työntekijät eivät ole tottuneet tulemaan paikalle vain hengailemaan, ilman sen kummempaa vastuuta.

Minulle ja monelle muulle kävijälle Haaga on kotiseurakunta. Itse en tunne sieltä ainuttakaan työntekijää, sillä olen käynyt kirkolla vain ruokapiirin merkeissä. Silloinkaan ei koskaan ole suntion lisäksi talonväkeä paikalla.

Joku ravintolan järjestäjistä huomautti, että olisi paljon helpompi soittaa seurakuntaan vihki- tai kasteasioissa, jos olisi tavannut edes yhden papin bratwurstilautasen äärellä. Ehkä ensi kerralla?

Varo, into tarttuu!

Ruokapiirin perustaminen on ollut jännittävä kokemus. Arvelin, että meillä Haagan suunnalla saattaa olla sellaiselle kysyntää, mutta suosio on kyllä yllättänyt. Reilussa kuukaudessa mukaan on liittynyt 64 jäsentä – niin monta, että piiri piti ainakin väliaikaisesti sulkea ei-haagalaisilta. Rupesi nimittäin tuntumaan siltä, että hirveästi yli 500-prosenttinen kasvu edelliseen tilaukseen nähden ei ehkä kannata. Yllätyksiä voi tulla.

Pääkaupunkiseudulla on liian vähän ruokapiirejä – ainakin julkisia. Minun kokemukseni kertoo, että ainakin Munkinseudulla ja Espoossa olisi tilausta piireille. Molemmista paikoista on meilläkin jäseniä. Vain perustajia tarvittaisiin.

Itse inspiroiduin piirin perustamisesta töitä tehdessäni. Kävin alkusyksystä korsolaisella pellolla haastattelemassa Herttoniemen ruokaosuuskuntaa vetävää Olli Repoa, jonka into oli tarttuvaa sorttia. Heidän porukkansa on vienyt ruokapiireilyn aika pitkälle: ovat vuokranneet oman pellon ja sille viljelijän. Marraskuun lopussa herttoniemeläiset lähtevät kiertämään Helsingin lähiöitä kauppa-autolla, lähi- ja luomuruokaa lastinaan.

Lisäpotkua omille aikeilleni antoivat Järvenpäässä Tanhuniityn ruokapiiriä jo parikymmentä vuotta vetänyt Lea Alanko ja Oulunkylän ruokapiiriä vetävä Hannele Kirjavainen, jonka haastattelusta kirjoittamani juttu ilmestyi Kirkossa ja kaupungissa joitakin viikkoja takaperin. Jutussa on myös muutama vinkki piirin perustamiseen.

Olen itse ollut vaikuttunut paitsi naapuruston innosta osallistua ruokapiirin toimintaan, myös kotiseurakuntani Haagan seurakunnan suhtautumisesta asiaan. Sieltä on tarjottu käyttöömme hyvä jakelutila, ja seurakunnan vahtimestarit ovat lupautuneet ottamaan vastaan tuotteet päiväsaikaan, kun tuottajat tuovat ne paikalle. He ovat luvanneet huolehtia myös siivouksesta. Tämä on aivan merkittävä helpotus piirin vetäjälle.

Olen asunut Haagassa vuoden, enkä sinä aikana ollut käynyt Hakavuoren kirkossa – ennen ruokapiiriä. Kuulun kuitenkin kirkkoon mielelläni, ja olen iloinen, että sekin vaikuttaa kuuluvan mielellään minun elämääni. Seurakunnan ylivahtimestari Kari Keto sanoi hänet tavatessani, että pitää ruokapiiriä juuri kirkon arvojen mukaisena toimintana. Aamen! Kaiken lisäksi kirkko toimii ruokapiirin jakelupaikkana mainiosti ihan käytännössä: se on myös postmodernissa Suomessa keskellä kylää.

”Kun lapset ovat kasvaneet yli hiekkalaatikkoiän, oman alueen asukkaita voi tavata lähinnä kaljakuppilassa tai kirkossa. Yhteinen perunannosto ei ole yhtään hullumpi tapa tutustua”, Olli Repo selitti omaa tausta-ajatustaan elokuussa. Samaa voi sanoa ihan tavallisesta ruokapiirin jakelustakin. Aika harvassa paikassa tapaa naapurustoa samassa määrin, ja vielä hymyssä suin.

Haagan ruokapiiristä saa lisätietoa tästä artikkelista.