Aihearkisto: uudissanat

Mitä olisi vaatesivistys?

Posted on by

Suomalainen käsityöopetus on sellainen asia, josta olen aina ylpeä. Että jo peruskoulun alaluokilla olen oppinut käyttämään ompelukonetta ja neulomaan sukan! Tämä ei todellakaan ole maailman mittakaavassa selviö. Havahduin asiaan, kun asuin ensimmäistä kertaa Pariisissa vuosina 2007–2008 ja kun sain paikallisislta naapureiltani loputonta ihailua omasta mielestäni ”ihan tavallisista” neuletöistäni (tasoltaan ne olivat sellaisia, että kuka tahansa suomalainen naistuttavani olisi osannut ne tehdä). Rupea myymään näitä, he ehdottelivat. Nauratti. Toki sielläkin osaa moni neuloa, mutta sellainen (naisten) yleistaito se ei ole kuin Suomessa. 

Uskon ja toivon, että nykyään lapset saavat käsityötunneilla paljon omaa sukupolveani enemmän tietoa vaatteista ja myös tekstiilien kestävyydestä. Minä opin lähinnä tekemään, mikä on kyllä sekin tavattoman arvokasta ja auttaa hahmottamaan vaatteen tekemiseen kuluvaa aikaa (ja vaikka muiden aineiden tunneilla olisi voinut oppia globalisaatiosta, 1990-luvulla sitäkään ei vielä hahmoteltu kovin kummoisesti). Siksi on paljon vaikeita vaatekysymyksiä, joiden selvittämisen olen aloittanut ihan nollasta, tällaisia:

Mitä eroa on neulotulla ja kudotulla vaatteella? 

Miksi vaatteeseen käytetään joitakin tiettyjä materiaaleja? 

Mitkä materiaalit ovat kestävyyden kannalta parhaita? 

Miten vaate valmistetaan tehtaassa? 

Millaisia kysymyksiä globaaliin vaatetuotantoon liittyy? 

Pätevätkö samat kysymykset kankaiden tuotantoon?

Missä vaatteemme tehdään ja miksi? 

Millaisia eri osia myytävässä vaatteessa on, ja mistä ne ovat peräisin? 

Millaiset yksityiskohdat vaikuttavat vaatteen kestävyyteen? 

Millaisia kysymyksiä kannattaa kysyä vaatekaupassa? 

Mistä muoti tulee?

Miten muotivirtaukset vaikuttavat siihen, millaisia vaatteita koen tarvitsevani? 

Miten vaatetta pestään ja huolletaan?

Miten materiaalit vaikuttavat tähän? 

Mikä ympäristövaikutus on vaatteen käytöllä ja pesemisellä suhteessa sen valmistamiseen? 

Millaista vaatetta voi paikata?

Millaisia paikkausmenetelmiä on? 

Millaisia vaatteita voi viedä kierrätykseen? 

Mitä ”kierrätys” tässä kohtaa oikeastaan tarkoittaa? 

Miten loppuun kulunut vaate kierrätetään asiallisesti? 

Millaisia helppoja vaihtoehtoja on esimerkiksi trikoovaatteen jatkokäyttöön? 

Aikuisuuteni aikana olen selvittänyt näitä asioita paljon, enkä silti osaa vastata kaikkiin kovin kummoisesti. Mutta ajatella, jos nykyperuskoulun käynyt osaisi! Tällainen vaatesivistys olisi sellainen yleissivistyksen osa-alue, jota ihan jokainen meistä tarvitsisi omien kulutusvalintojensa tueksi. Uskon, että sitten osaisimme tehdä sekä yhteiskuntana että yksilöinä paljon parempia vaatepäätöksiä niin sanotusti lonkalta. Yksilöiltä säästyisi rahaa ja muita resursseja, koska (aikaa ja ajatuksia vievät) virhehankinnat vähenisivät, ja yhteiskuntana voisimme – – tuota noin, pelastaa vaikka maapallon. 

Advertisement

Työ paikallaan

Posted on by

Jos saisin valita, poistaisin suomen kielestä käsitteet työelämä ja vapaa-aika. Vaihtaisin ne elämäksi ja ajaksi. Käsittelisin mieluusti molempia sellaisina kokonaisuuksina, jotka sisältävät palkkatyötä, palkatonta työtä, huvituksia, yhteiskunnallista vaikuttamista, perheen ja ystävien kanssa olemista. Minusta nämä asiat tukevat ja inspiroivat toisiaan eikä niitä voi ilman väkivaltaa erottaa toisistaan.

Osallistuin perjantaina Tieken Bisnestreffeille, joiden aiheena oli lähityö. Jos termi kuulostaa oudolta, niin selityksenä: se tarkoittaa samaa kuin ennen etätyö. Näkökulma vain on toinen – työ ajatellaan sen tekijän näkökulmasta eikä fyysisen työpaikan näkökulmasta. Kotona tekeminen on työntekijän kannalta lähityötä.

Tilaisuudessa todettiin, että kellokortit ovat mennyttä maailmaa ja että organisaatiot tarvitsevat kipeästi kulttuurinmuutosta suhteessaan paikkoihin. Vaikka etätyötä jo on, se on usein jotenkin kulttuurista ja rakenteesta irrallista. Työn tekemistä missä tahansa ei myöskään katsota hyvällä silmällä. Kotona tekeminen on ehkä ok, mutta pomo saattaisi kohottaa kulmiaan, jos työntekijä kertoisi lähtevänsä hiihtokeskukseen perheensä kanssa tekemään kirjoitustöitään.

Monipaikkaista työtä Aalto-yliopistossa tutkiva Anu Sivunen totesi, että vain paikkoihin ja joustavuuteen liittyvät näkökulmat huomioimalla saadaan houkuteltua uutta, nuorta väkeä töihin. Hän antoi esimerkin Googlen toimistosta Yhdysvalloista. Siellä työntekijöille on useita ravintoloita, lastenhoitopalveluita, peli- ja rauhoittumisnurkkauksia. Polkupyöriäkin tarjotaan.

Olen ollut kaksi viikkoa sijaistamassa ihan oikeassa työpaikassa. Sellaisessa, jossa pitää olla paikalla kello 8–9. Ovella leimataan kellokortti. Ihmiset työskentelevät omissa huoneissaan, joista on hienot näkymät. Kotiin olen tullut usein seitsemän maissa. Silloin on pimeää. En jaksa enää laittaa ruokaa. Syön huonosti, unohdan ulkoilla ja liikkua, voin fyysisesti pahoin liian aikaisten heräämisten tähden. (Tämä on tietenkin pelkästään oma syyni.)

Huomaan seuraavaa: vaikka työtoverit ovat oikein mukavia ja työpaikan ajamat asiat täysin kannustettavia, kaipaan sitä, että työ sopii paremmin elämääni, aikaani, minuun. Haluan pystyä päättämään siitä, kuinka paljon työtä ja vastuuta minulla on käsissäni. Haluan, että minulla on mahdollisuus tehdä palkkatyötä sellaiseen aikaan, kun minulle parhaiten sopii. Haluan olla kellokorttien ulottumattomissa. (Me emme tule toimeen. Se rakkine on jo vienyt minulta kokonaisen työpäivän.) Kuukausipalkka ei riitä korvaamaan minulle näitä asioita. Kyllä, havainto tuntuu jotenkin kerettiläiseltä.

Uuden oppiminen on mukavaa. Minä olen oppinut toimistossa lyhyessä ajassa monta asiaa, itsestäni varmasti eniten. Joskus vanhan muistaminenkin on aika kivaa: vapaa, täysin epävarma ja loputtoman joustava työ sopii minulle. Sitä ennen on kuitenkin luvassa vielä vähän lisää toimisto-oppia.

Haaveiletko pesosesta?

Posted on by

Olen kehittänyt uudissanan muuttuvan työelämän tarpeisiin. Pesonen tarkoittaa pitkää, eläköitymiseen päättyvää työuraa saman organisaation palveluksessa. Etymologia johtaa erääseen lähipiiriini kuuluvaan edellisen sukupolven edustajaan. Hänen jäädessään eläkkeelle työporukka juhli pitkää uraa kuulopuheiden perusteella railakkaasti, ja paikallislehti teki tietenkin kunnioitetusta eläköityjästä jutun.

Minun sukupolvelleni pesonen on harvinainen, suorastaan eksoottinen ilmiö. Se herättää hämmentynyttä kunnioitusta. 40 vuotta samassa työpaikassa? Minun maailmassani täysin epärealistista, koska 1) valmistumme vasta kolmikymppisinä (tosin tietenkin myös eläkeikä noussee kohta samassa suhteessa) ja 2) henkeäni ahdistaa jo kymmenenkin vuoden sitoutuminen saman yrityksen asiaan. Tämä on tietenkin hyvä, sillä harvalle ikätovereistani on kovin pitkiä työuria tarjollakaan.

Luin vastikään Ilona Korhosen työttömyydestä ja työpaikkakiusaamisesta kertovan teoksen Työn taso riittämätön (Atena 2010). Tositapahtumiin perustuvassa kirjassa kulttuurialan maisteri tuskaili työnhaun kanssa. Tilanne oli (ja lähipiirin kokemuksista päätellen vaikuttaa yhä olevan) tämä: yhden kuukauden mittaista markkinointikoordinaattorin puolipäiväpestiä haki 41 ihmistä. Vuosikausien yliopisto-opinnot ja 10 vuoden työkokemus eivät auttaneet paikan saamisessa. Kokopäiväpesteissä hakijamäärät mitattiin sadoissa.

Ainakin kulttuuria liippavilla aloilla pesonen taitaa olla lopullisesti utopiaa. Saatammekin tarvita vielä uuden sanan: pätkäpesonen. Se tarkoittaa ketjutettuja määräaikaisuuksia, joista yhteensä saattaa muodostua jopa kymmenen vuoden mittainen pesonen. Hurraa!