Mitäs mä sanoin ja muita viisauksia – terrorin vuosipäivä

Eräänä iltana noin kuukausi sitten istuimme siemailemassa olutta Place du Tertrellä, kun eräs aukion lukuisista karikatyyripiirtäjistä lähestyi. ”Teillä on mielenkiintoiset kasvot, haluaisin mieluusti piirtää teidät”, hän sanoi puolisolle.

Jäimme miettimään, mitä hän tarkoitti. Herkullista nenää? Houkuttelevia ryppyjä otsassa? Tarpeeksi isoa tukkaa? Olisiko puolisosta erityisen helppo tehdä karikatyyri? Entä minusta?

Emme ottaneet tarjousta vastaan, emme saa koskaan tietää.

***

Tasan vuosi sitten terroristit ampuivat kahdeksan Charlie Hebdo -satiirilehden toimituksen jäsentä kuoliaaksi kahden kilometrin päässä paikasta, jossa nyt istun kirjoittamassa. Samassa rytäkässä he ampuivat neljä muuta ihmistä.

Eilen me istuimme 800 metrin päässä ampumapaikasta, elokuvateatterin päivänäytöksessä, katsomassa dokumenttia L’Humour à mort (”tappavaa huumoria”), joka kertoo Charliesta ja sen tekijöistä – siitä, mikä edelsi terrori-iskua ja siitä, mitä seurasi.

Elokuvan toinen tekijä Daniel Leconte teki Charliesta dokumentin jo vuonna 2007. Osa uudenkin leffan materiaalista on hänen arkistostaan: mukana on ammuttujen piirtäjien Charbin, Cabun ja Tignousin haastatteluja.

Myös Suomessa julistettiin vuosi sitten Je suis Charlie. Hyvin kuuluivat kuitenkin myös äänet, jotka heti tuoreeltaan kommentoivat lehdentekijöiden kaivaneen verta nenästään piirroksillaan (esim. antropologi Sami Laaksonen Kulttuurivihkoissa). Ei pyhää saa pilkata, sanottiin, ja että Charlie Hebdon kuvat ovat vain yksi osoitus Ranskan kolonialistisesta asenteesta kaikkia muita kohtaan. Vähän tuli mieleen se kuuluisa ”mitäs mä sanoin”, viisaus josta on aina yhtä vähän hyötyä.

En tiedä, kuinka laajasti kritisoijat tunsivat Charlien piirroksia (minä en ainakaan tuntenut ennen terrori-iskua, vaikka olin asunutkin Ranskassa), mutta oikeastaan sillä ei ole väliäkään.

Dokumentti nimittäin muistuttaa, miten hullun vaikutelman kritiikki siinä kohtaa antoi: se tuntui sanovan, että joitakin kysymyksiä ei vain pitäisi kysyä eikä joitakin piirroksia julkaista, sillä se saattaa suututtaa ihmisiä, jotka sitten (puolioikeutetusti, ehkä jopa automaattisesti) ryhtyvät ampumaan.

Toki on tärkeää pohtia sitä, miten globalisoituneessa maailmassa kunnioitamme toisia ja miten opimme ymmärtämään erilaisia kulttuureja ja uskonnollisia käsityksiä. Mutta kun tätä pohdintaa harjoitetaan silloin, kun ihmisiä on juuri tapettu vääränlaisten piirrosten vuoksi ihan oikeassa elämässä, paikka ja aika ovat mahdollisimman vääriä. Olkoon Ranska kuinka kolonialistinen hyvänsä ja Charlie Hebdon piirrokset kuinka onnettomia tahansa, oikeusvaltion on puolustettava ihmisten oikeutta elää rauhassa ja puhuttava kaikenlaista kuolemantuomiota ja oman käden oikeutta vastaan. Aina.

Emmehän me kai haluaisi elää vahtien jatkuvasti, että emme vain suututa terroristeja? (Vai elämmekö jo niin?)

Charlie ei suostunut, eikä suostu.

***

Charlie Hebdo julkaisi vuonna 2006 tanskalaisen Jyllands-Postenin kohutut Muhammed-pilapiirrokset. Saman numeron kannessa oli Cabun piirtämä Muhammed, joka silmänsä peittäneenä itkee: ”On rankkaa olla idioottien rakastama.”

Tietyt muslimiyhteisöt Ranskassa haastoivat tuolloin lehden oikeuteen. Se sai vapauttavan tuomion, ja myös valtiovalta asettui sananvapauden nimissä Charlien puolelle.

Charlie Hebdoa päätoimittanut Charb muistutti dokumentissa, että piirroksista ei tarvitse tykätä ja että niistä on lupa ärsyyntyä. Silti, hän sanoi, ei tarvitse julistaa sotaa ketään vastaan, saati eliminoida ketään: vastalauseet voi esittää omilla piirroksilla ja kannanotoilla.

Kynä ja kynä ovat paljon tasaveroisempi taistelupari kuin kynä ja ase.

Charb ei dokumentissa naureskellut ylimielisesti uskonnolle tai uskovaisuudelle. Hän ei vaikuttanut militantilta ateistilta; pikemminkin hänen asenteensa tuntui kysyvältä. Minusta useimmat Charlien piirroksetkaan eivät naureskele uskonnolle halveksivasti. Sellainen on aina tylsää ja halpaa huumoria. Parhaat kuvat pilkkaavat väkivaltaa ja nauravat ekstremisteille. Ne ovat kysymyksiä: Tämänkö me hyväksymme? Charlien kuvat ovat usein myös täsmälleen samanmielisiä monien, monien uskonnollisten johtajien lausumien ja lehtikirjoitusten kanssa: ne kritisoivat sitä, että uskonto on valjastettu väkivallan keppihevoseksi.

Dokumentissa piirrostensa takia ammutut ihmiset muistuttavat haudan takaa, että meidän on voitava puhua maailman tapahtumista ja ihmisten tekemisistä. Jos kaikesta maailmalla nyt tapahtuvasta puhuu mainitsematta uskontoa, kyse on valehtelusta. On saatava kritisoida sitä, mitä tapahtuu, on saatava ihmetellä sitä, on saatava kysyä – myös silloin, kun kritiikki osuu huonosti ja kysymykset ovat tyhmiä. Huonojakin kuvia on saatava piirtää, huonojakin tekstejä kirjoittaa.

Filosofi Elisabeth Badinter muistuttaa dokumentissa, että kaikkien niiden, joilla on julkinen ääni, on kannettava osansa puhumisen riskistä. Muuten barbaarit ovat voittaneet.

***

Jos karikatyristi olisi piirtänyt meidät sinä iltana Place du Tertrellä, olisimme todennäköisesti nähneet itsestämme jotakin, mistä emme kovin suuresti pidä. Minulla olisi ehkä ollut valtava nenä, teeskentelevä tukka, vain viiva ylähuulen paikalla ja eteenpäin työntynyt leuka. Piirtäjä olisi korostanut piirteitä, jotka kuitenkin ovat olemassa, totta. Olisinko suuttunut?

Jos olisin, mitä se olisi kertonut minusta?

***

Vatikaani suuttui, uutisoi tämän päivän Hesarikin. Reaktio liittyy eilen ilmestyneen Charlie Hebdon kanteen, jossa veriseen kaapuun pukeutunut partamies jumalan kaikkinäkevä silmä päänsä yläpuolella kantaa kalashnikovia. Vieressä on teksti: ”Vuosi myöhemmin tappaja on yhä pakosalla”.

Hyvä Vatikaani, tottahan se on! Jumalan nimissä tappavat terroristit mellastavat yhä, vaikka iskujakin he ovat matkan varrella ottaneet. Miksi tätä asiaa ei saa sanoa ääneen? Minusta kyseessä on pilakuva väkivaltaisesta ekstremististä.

Se, mitä oikeasti tapahtuu, on paljon pelottavampaa kuin siitä piirretyt kuvat tai kirjoitetut tekstit, ja paljon loukkaavampaa.

L’Humour à mort -dokumentissa Charb ihmetteli uskovaisia, jotka ajattelevat jumalansa loukkaantuvan jonkun kuolevaisen piirroksista. Eikö kerro vähäisestä uskosta se, että jumalan puolesta pitää olla huolissaan? Ajattelen samaan tapaan: luulisi jumalan kestävän luotujensa naurun! Voi, kuinka toivon sellaista Jumalaa!

Suuttumisreaktioista tulee etsimättä mieleen suomalainen sananlasku ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”. Jos näin on, Charlie Hebdon ja muiden pilapiirtäjien tehtävä on tärkeämpi kuin arvaammekaan.

Suomalainen maahanmuuttaja

Katsoin tällä viikolla Mika Ronkaisen dokumentin Laulu koti-ikävästä (Areenassa vielä kolme päivää). Se oli paras suomalainen elokuva, jonka olen nähnyt ehkä koskaan.

Leffa kertoo Kai Latvalehdosta, osan lapsuudestaan Ruotsissa viettäneestä suomalaisesta, joka aikuisiällä tajuaa, kuinka paljon tämä yksi hänen valintansa ulottumattomissa oleva asia on vaikuttanut hänen kokemukseensa elämästä.

Suomessa on yhä enemmän hänen kaltaisiaan: suomalaisia, jotka ovat asuneet lapsuutensa ulkomailla. Se on voimavara. Kerron, miksi.

Heille moni asia ei ole lainkaan niin itsestään selvä kuin meille, jotka olemme kasvaneet suomalaisiin normeihin ja totuuksiin. Sellaisiin, että on aivan normaalia olla puhumatta bussissa vierustoverille edes silloin, kun pitäisi jäädä pois (käsineiden pukeminen riittää, tiedättehän).

Kuten Kai Latvalehto, moni heistä vaikuttaa tuntevan olonsa aina hiukan ulkopuoliseksi. He eivät ole oppineet käsinekoodeja, eivät ole imeneet niitä itseensä sienten tavoin. He ihmettelevät sellaista. He eivät oikein ole suomalaisia mutta eivät toisaalta sitten lapsuudenmaalaisiaankaan.

Olen perehtynyt tähän asiaan nyt 13 vuotta, sillä elän ulkomailla kasvaneen suomalaisen kanssa.

Minulle on aivan selvää, että käyn silloin tällöin vanhoilla kotikulmillani, siellä missä kävin koulua, siellä missä vietin kesiä, siellä missä juostiin serkkujen kanssa rappusissa ja paistettiin lättyjä. Se ei ole vaikeaa. Näihin paikkoihin pääsee bussilla tai junalla. Kaikki Suomessa 80-luvulla lapsuutensa viettäneet voivat jakaa kokemuksen järvien rannoista, rintamamiestaloista, vastaleikatun ruohon tuoksusta, mansikka-ajan alkamisesta ja pakkautumisesta talvihaalareihin, luistinten kiristämisestä sormet hyydyttävässä pakkasessa koulun kentän laidalla ja koulun kellon äänestä.

Muualla kasvanut ei voi. Ei vaikka hänen nimensä olisi Matti Möttönen. Hän on kotoisin muualta, muistelee toisenlaisia. Televisiossa oli erilaiset mainokset, kaupassa toiset karkit, arjessa erilainen rytmi. Koulussa lapset kättelivät.

Lapsuusiän lopussa Suomeen muuttaneet sanovat tyypillisesti, ettei juuri tehnyt mieli puhua taustastaan sen jälkeen, kun siitä sai ensimmäiset kerran kuulla karvaasti. Sillä kaikki (?) saavat, ovat saaneet. Suomalainen on oppinut, että rajojen ulkopuolelta tulee uhka.

Aikuisena Suomessa kasvaneet suhtautuvat Matti Möttösen kokemukseen ihailevasti: sinähän osaat kahta kieltä! Mutta ulkopuolisuutta ei tajua kukaan. Sinähän olet ihan samanlainen kuin mekin!

Ei taida olla mahdollista selittää – tai edes tietää – mikä vaikutus on sillä, että Matti Möttönen ei ole lapsena koskaan kuullut hiihtoselostusta televisiosta, ja ettei se herätä hänessä mitään nostalgisia tunteita. Matti Möttönen ei osaa luistella. Möttönen ei ole imenyt sellaista ajatusta, että Suomi on maailman paras maa ja että on lottovoitto syntyä Suomeen. Tai jotain toista ajatusta, josta en osaa antaa esimerkkiä, koska se on minulle niin itsestään selvä.

Kuitenkin: Kolmannen kulttuurin kasvatit olisivat tarpeellisia tulkkeja moneenkin tilanteeseen, joita tämä globalisoituva maailma tarjoilee. He kiinnittävät usein huomiota toisiin asioihin kuin me täällä kasvaneet. He katsovat tätä maata kuin maahanmuuttajat – hehän ovat maahanmuuttajia, joilla on supisuomalainen nimi. Toisaalta he osaavat katsoa tätä maata myös kuten suomalainen perusjamppa, koska he ovat sellaisten lapsia ja lastenlapsia.

Englanniksi tällaisille ihmisille on nimikin: third culture kid. He kuuluvat kolmanteen kulttuuriin, joka ei ole heidän passikulttuurinsa (ja vanhempiensa kulttuuri) eikä toisaalta asuinmaansa kulttuurikaan. Suomeksi ei taida olla vakiintunutta vastinetta (en ota lukuun matkalaukkulasta, joka tuntuu ulkoa päin määritellyltä). Suomessa ulkomailla vietetty lapsuus redusoituu muotoon: sinähän osaat ruotsia/ranskaa/portugalia!

Mutta kieltä voi opiskella koulussa. Kulttuurisia normeja ja huomaamattomia ajattelutapoja ei.

Eräs kolmannen kulttuurin kasvatti kertoi, että Suomeen muutettuaan häntä ihmetytti eniten se, kuinka ihmiset jatkuvasti syljeksivät kaduille. Oletko koskaan huomannut?

Näin karkotat liikuttavuuden

Hesarin perjantaisessa uutisessa kerrottiin sivujuonteena Supersiskot-hyväntekeväisyyshankkeesta, joka kuulemma kerää varoja ”tyttöjen syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn”. En suoranaisesti liikuttunut kohteesta, vaikka se on varmasti hyvä. Kannustushuutoni kilpistyivät sanaseikkoihin.

Syrjäytyminen on hirveän vaikea sana. En ymmärrä, mitä se tarkoittaa, eikä tunnu ymmärtävän oikein kukaan muukaan. Miksi sitä niin hanakasti viljellään? Tutkimusterminä se jotenkuten toimii, mutta journalistisessa kielessä kaipaisin avaamista.

Syrjäytymistä on vaikea määritellä, ja syrjäytyneeseen porukkaan on varmaan aika vaikea identifioitua. Eikö siis voisi tarkentaa? Puhutaanko työttömistä, opiskelupaikatta jääneistä, liian nuorina lapsia saaneista, päihdeongelmaisista? Helpottaisi tietää, minua ainakin. Liikuttaisi.

Ja sitten puhutaan ennaltaehkäisystä. Se kuulostaa raskaalta toimenpiteeltä. Eroaako ennaltaehkäisy oleellisesti ehkäisystä? Ehkäisyynhän jo sisältyy ajatus ennalta tekemisestä.

Nykyään on tietysti myös jälkiehkäisy, lähinnä kai sanassa jälkiehkäisypilleri. Mutta sekin ehkäisee ennalta, raskauden alkamisen nimittäin. Sananmuodostus on hiukan kummallinen, kun alkuosa on suhteessa yhdyntään eikä suinkaan sanan jälkiosaan.

Tiedän, että abstrakteilla sanoilla lyhennetään tekstiä. On helpompi puhua syrjäytyneistä kuin luetella kaikki ne ryhmät, joita tarkoitetaan (varsinkin, kun sitten pitäisi osata määritellä ne). Yleensä silti kannattaisi.

Pata kattilaa soimaa. Kirjoitin juuri merkkimäärältään tiukassa jutussa toiminnan laadukkuudesta, kun olisin voinut puhua nopeasta vastaamisesta puhelimeen ja ongelmien ratkomiseen paneutuvasta asiakapalvelusta. Onneksi toimitussihteeri oli valppaana. Ei näin!

Sano se suomeksi

Oletteko ajatelleet, että kun suomalainen puhuu tuoleista ja pöydistä, hän puhuu huoneessa olevista kaluista? Työkalu, tarvekalu, huonekalu. Entä oletteko pohtineet sitä sympaattista asiaa, että suomalainen ei kotiin mennessään mene vain kotiin, vaan on ihan erikseen nimetyllä kotimatkalla? Sitä ei tuosta vaan käännetä toiselle kielelle.

Aamu Songin ja Johan Olinin esitys eilisessä PechaKucha-illassa Helsingin yliopistolla oli virkistävä katsaus Companyn suunnitteluun korean-, suomen- ja venäjänkielisten sanojen kautta. Aivot kääntyivät vähän.

Yrittäjä on myös hyvä sana. Onnistunutta konkretiaa.