Onko vaatteilla kieli ja kuka sitä osaa

sovituskopissa

Sovituskopissa. Joo ei.

Jäin edellisen postauksen jälkimainingeissa miettimään sukupuolikysymystä suhteessa vaateasioihin ylipäätään.

Sukupuolistereotypiat ovat masentavia, mutta asia kiinnostaa minua ehkä juuri siksi, että niitä kuitenkin on. Hauskoiksi tarkoitetut huomaukset naisista, jotka ovat juuri tällaisia, ja miehistä, jotka ovat juuri toisenlaisia, tuntuvat minusta vierailta ja ahdistavilta, mutta jostakin ne kumpuavat.

Mikä tekee jostakin asiasta erityisen ”naiselle tyypillisen” tai ”miehelle ominaisen”? Onko se jokin asia kasvatuksessamme tai se, että sosiaalistumme tietynlaiseen käytökseen ihmeen vahvasti sukupuolemme mukaan, tiedostamattamme? Jokainen osaa luetella liudan asioita, joita pidetään erityisen feminiinisinä tai erityisen maskuliinisina, mutta miksi?

Vaatteiden pohtimista ja niistä puhumista on pitkään pidetty jotenkin naisille ominaisina ja niiden käsittelyä ehkä tästä johtuen pinnallisena ja turhana. Kuitenkin useimmilla miehilläkin on usein hyvin tunnistettava esteettinen lokeronsa. Pari vuotta sitten haastattelin arjen estetiikkaa tutkinutta Ossi Naukkarista (3H+K:n juttu täällä), joka tunnisti esimerkiksi jääkiekon pelaajien piiristä hyvin yhtenäiset tyylimieltymykset (hiustyyli oli yksi näistä). Ei niissä piireissä voi laittaa päälle mitä tahansa!

Kuitenkin on tavallista törmätä myös ajatukseen, että ihmiset, jotka eivät juuri puhu vaatteista tai tyylistä tai ole kiinnostuneet muodista eivät välitä pukeutumisestaan mitään. Että vaikka resuisiin vaatteisiin pukeutuvat luonnonsuojelijahipit eivät välitä. En usko siihen lainkaan.

Kyllähän he välittävät, paljonkin. He eivät todennäköisesti koskaan pukeutuisi vasta pakasta vedettyyn paitaan, jonka rinnassa lukee Boss tai Armani, tai pyytäisi parturilta kampausta Cheekin tapaan. He tiedostavat hyvin, että se ei ole heidän tyyliään, ei liitä heitä oikeaan kontekstiin. Eivät he vahingossa pukeudu kuten pukeutuvat.

En usko, että kukaan voisi vaateostoksilla ostaa ihan mitä tahansa. Kaikilla meillä on väri-, tyyli-, materiaali- ja muita preferenssejä.

Omituisinta vaatepuheen halveksumisessa on se, että vaatteet ovat niin iso osa jokaista meistä. Me kaikki joudumme joka päivä pukeutumaan, ja joka päivä me myös viestimme puvullamme jotakin. Päättelemme ihmisistä asioita heidän pukeutumisensa perusteella.

Tulkitsemme vaatteista pätevyyttä, taiteellisuutta, arvoja, värien ymmärrystä, sukupuolikäsitystä, elämäntilannetta. Ei se ole merkityksetöntä. Silti, mitä vähemmän vaatteista puhutaan, sitä vähemmän me niiden kieltä ymmärrämme.

Naisia saatetaan kritisoida vaatteiden miettimisestä tai ostamisesta, mutta onko myös niin, että mitä enemmän vaatteiden kanssa puljaa, sitä paremmin niillä osaa lähettää haluamiaan viestejä? Onko se kuin kielen oppimista, jotain sellaista minkä osaaminen lopulta on valtaa?

Michelle Obaman sanotaan tukeneen varsin tarkasti puolisonsa presidentillistä linjaa juuri pukeutumisellaan (esim. tämä New York Timesin juttu on kiinnostava). Hänen tavaramerkkinsä oli se, että hän sekoitti tyylissään ketjumerkkejä ja monen eri suunnittelijan luomuksia. Tuli vaikutelma, että rouva Obama päätti pukeutumisestaan itse, ilotteli sillä, eikä antanut kaikkea valtaa yksittäisen suunnittelijan käsiin.

Hän pukeutui toisaalta kuten kuka tahansa ja viesti ymmärtävänsä tavallista työssäkäyvää naista – ja toisaalta ymmärsi asemansa ja saapui juhlapäivällisille tarkasti harkitun suunnittelijan luomuksessa, joka oli usein mietitty illan teemaa ja esimerkiksi käsillä olevia maita silmällä pitäen. Hän toi konkreettisesti esille sen, että vaatteet todella ovat viesti.

Samaan aikaan tutkimukset kertovat, että tyyli vaikuttaa esimerkiksi työpaikan saantiin, halusimmepa tai emme. Olisiko siis aika luopua siitä ajatuksesta, että kaikenlainen koreilu on pahasta ja pinnallista?

Itse olen viime aikoina miettinyt värejä. En ole kovin hyvä sanomaan, mikä minulle sopii: millaiset värit saavat ihoni hehkumaan tai piristävät ilmettäni. Tämän seurauksena kaapissani on paljon mustaa. Suurin syy siihen on varmuus. Se ei ehkä koskaan tee minusta hehkuvaa henkilöä, mutta enpähän ainakaan mokaa. (Kun katson suomalaista katukuvaa, päättelen etten ole ainoa laatuani.)

Entä jos kavereiden kesken puhuttaisiin vaatteista paljon nykyistä enemmän? Entä jos pohdittaisiin värejä, tehtäisiin kotianalyyseja erilaisten vaatekappaleiden sopivuudesta? Emmekö olisi paljon parempia viestijöitä ja ostajia, jos tietäisimme, mitkä ovat meidän värimme, mikä on oma tyylimme ja mitä vaatteemme oikeastaan viestivät? Olisiko se suorastaan valtaa? Ja: tekeekö joku jo tällaista?

Mainokset

Nainen tienaa 1,5 euroa

kierrätystä

Tyhjinä hetkinä löydän itseni usein Facebookista kaupunginosani kierrätyspalstalta. Selailen sitä huvikseni. Joskus myyn jotain itsekin.

Palstalla pyörivistä yli 10 000 ihmisestä varmaankin 90 prosenttia on yhdellä tavalla kaltaisiani. He ovat naisia. Monet heistä myyvät pitkää listaa kamoja parilla eurolla kappale.

Kaikki hommaa kokeilleet tietävät, että tuotteiden myyntikuntoon laittamisessa ja kuvaamisessa sekä etenkin lisätietojen tarjoamisessa ja tapaamisesta sopimisessa vierähtää yllättävän kauan. Tuntipalkka jää onnettomaksi. Silti teemme sitä.

Minua askarruttaa, miksi melkein kaikki kierrättäjät ovat naisia – myös ne, jotka kauppaavat miesten vaatteita? Vastikään kaupunginosan kierrätysryhmässä oli sellainen poikkeustapaus kuin mies, joka tarjosi lastenvaatteita. Mutta hän toimi toisin kuin useimmat naiset. Tuotteita oli kaksi settiä – ei irtomyyntiä – ja molempien hinta oli nolla euroa. Kuulosti virtaviivaiselta ja herätti toisen kysymyksen: miksi monet naiset ajattelevat jo kertaalleen maksetuista housuista saatavia paria euroa merkittävänä tulona mutta miehet usein eivät? Vai sumplaammeko Facebook-palstoilla jostakin muusta syystä?

Tarkistaessani HSY:n jäteoppaasta taas kerran jonkin roskan oikeaa loppusijoituspaikkaa mietin, onko kierrätys muutenkin naisten hommaa. Kuinka moni yksin asuva mies kierrättää tarkasti kaiken (ja kuinka moni yksin asuva nainen)? Jos pitäisi lyödä vetoa, arvelisin että pullot ja lehdet kierrätetään Suomessa aika hyvin sukupuolesta riippumatta, mutta kaiken muun kierrätyksen arvaisin olevan naisten harteilla. Mitenköhän oikeasti on?

Tekisi mieleni päätellä, että vielä 2010-luvullakin naiset katsovat mitä pienimpiä yksityiskohtia – tyhjenneen viilipurkin oikeaa loppusijoituspaikkaa ja vauvan hiukan nukkaisen bodyn jälleenmyyntiarvoa – kun taas miehet keskittyvät isompiin kokonaisuuksiin. Tämä on tietenkin yleistys, enkä varsinkaan usko että se on myötäsyntyistä. Mutta jotakin on kasvatuksessamme, joka saa naisista esille tämän ”tuostakin voisi vain puolen tunnin työllä saada puolitoista euroa” -asenteen helpommin kuin miehissä. Se vaivaa minua.

Kiinnitän toistuvasti huomiota siihen, että vaatekierrätyksestä puhuttaessa naiset tuskailevat kirpputoripöytien varailun, kamojen säilömisen ja ees taas roudailun kanssa, koska eivät malta laittaa kaikkia vaatteitaan ilmaiseksi kiertoon. Vaikka niille ei ole enää omaa käyttöä ja vaikka niihin kulutettu raha on jo mennyt. Toimin näin itsekin, mutta en ymmärrä logiikkaa.

Aika harva meistä tuntuu ajattelevan, että laitanpa tämän laatutavaran nyt Kierrätyskeskukseen tai muuhun hyvään tarkoitukseen, jotta kierrättävä taho voi sitten saada siitä vähän voittoa omaksi hyödykseen (koska, toisin kuin suuri osa muista vaatteista, se ostetaan aika varmasti). Moni laittaa kierrätyspusseihin ainoastaan puoliepätoivoisia tai lähes arvottomia vaatteita ja näkee hulluna vaivaa saadakseen jonkin kympin omaan taskuunsa niistä ”paremmista”. Samaan aikaan hän laittaa erikseen rahaa hyväntekeväisyyteen.

Ja todellakin: itsekin olen kierrättäjänainen. Kun perheessämme tulee aika myydä tai ostaa, minä laadin aina ilmoitukset ja hoidan sumplimiset. Keskustelimme asiasta puolison kanssa ja totesimme, että näin tapahtuu, koska minä ”pidän siitä hommasta enemmän”.

Mutta ei se ihan täsmälleen niinkään ole. En todellakaan rakasta sumplia Facebook-kirppiksellä av:ita ja yv:itä, mutta jotenkin se vaan tuntuu tarpeelliselta silti – kun taas puoliso kippaisi kaiken suoraan kierrätyslootaan. Saan toki jonkinlaista tyydytystä saadessani tavaran eteenpäin ja kuullessani, että se tulee uudessa kodissa käyttöön. Mutta onko se hommaan käytetyn ajan arvoista vai osallistunko tässä nyt johonkin harha-ajatteluun, joka estää sukupuoleni edustajilta todella tärkeät asiat elämässä? (Ja sitten taas: arvottaako tällainen ajatus kierrätyspuuhat jotenkin huonommiksi harrastuksiksi kuin jotkin toiset puuhat?)

Entä jos vaan roudaisin kaiken kotoa poistuvan Kierrätyskeskukseen, miettimättä asiaa sen pidemmälle? Totuus on, että se ei aiheuttaisi perheellemme taloudellisia menetyksiä, jos lasken omalle työlleni lainkaan hintaa. Tekisikö se elämästäni tylsempää, helpompaa, vähemmän tai enemmän tyydyttävää?

Hypnoottinen dokumentti kangastehtaalta

Suomessa säädettiin sata vuotta sitten kahdeksantuntisesta työpäivästä lailla. 52 vuotta sitten tuli laki, joka mahdollisti vapaat lauantait.

Noina aikoina suurin osa suomalaisten käyttämistä vaatteista tehtiin kotimaassa (joskin esim. puuvillaa tuotiin Amerikasta).

Vaatteiden ompeleminen tuskin oli suuresti rikastuttavaa työtä, mutta sitä koskivat samat lait kuin muitakin töitä. Kun 1950-luvulla valmisvaatteet alkoivat vallata suomalaisten kaappeja, niiden ostajien ei tarvinnut murehtia vaatteiden tekijöiden ihmisoikeuksista. Ehkä läheisessä vaatetehtaassa oli työssä naapuri tai sukulainen.

Kävin viikonloppuna katsomassa intialaisen Rahul Jainin dokumentin Machines (traileri), joka vielä pyörii joitakin kertoja viikossa Finnkinon teattereissa.

Siitä ei ole helppo kirjoittaa.

Oikeastaan tekisi mieli olla hiljaa, ja kuitenkin sekin tuntuu väärältä.

Eihän se yllättävä ollut, tietenkään. Leffa kertoo Intian Gujaratissa sijaitsevasta tehtaasta, jossa värjätään kankaita, joita me täällä Euroopassakin vaatteissamme käytämme. Aika paljon se vain näyttää, mitä tehtaassa tapahtuu. Machines on aisteihin käyvä elokuva ja sellaisenaan erilainen kuin useimmat tietodokumentit.

***

Elokuva oli hieno ja kaunis, mutta viimeistään vartin kohdalla teki mieli kävellä ulos teatterista. Ääni oli korviahuumaava, kankaiden kiito koneissa psykedeelinen. Eikä mukana tietenkään edes ollut kuumuutta, joka näkyi vain hikipisaroina työntekijöiden vartalolla, eikä kaikkialla leijuvaa ammoniakin hajua, josta ohjaaja tässä Varietyn haastattelussa kertoo.

Jainin ohjaus ei moralisoi: tehtaan olot olivat varmasti täysin lailliset, ja sen johtajatkin voisivat katsoa kuvauksen nikottelematta. Kuitenkin oli helppo havaita, että työntekijät, joista moni oli selvästi alaikäinen, kahlasivat tehtaalla värjäyskemikaaleissa ja käsittelivät niitä paljain käsin, nukkuivat kangaspölyssä, nukahtelivat koneiden ääreen ja kantoivat isoja taakkoja hankalissa asennoissa.

Yksi työntekijöistä kertoi dokumentin loppupuolella tienaavansa kolme dollaria 12 tunnin työstä, ja koska tämä ei riitä mihinkään, hän teki perään toisen työvuoron. Tehtaan johtajan mielestä palkat olivat nykyään liian korkeat ja työntekijät sen vuoksi laiskoja.

Mihin minä näkökantoineni asetun?

***

On hienoa olla ylpeä suomalaisesta tasa-arvosta, työntekijöiden oikeuksista ja toimivasta yhteiskunnasta.

Mutta.

Machines muistutti siitä, että kulutuksemme pyörii yhä ja ehkä entistäkin enemmän sen varassa, että kaikille ei makseta lähellekään oikeudenmukaisesti, että kaikki työntekijät eivät voi järjestäytyä, että kaikkien ihmisten työturvallisuudesta ja perusihmisoikeuksista ei huolehdita.

Ja siitäkin, että esimerkiksi juuri vaatteidemme tekeminen vaatii yhä edelleen valtavan määrän ihmistyövoimaa valvomaan koneita, oikomaan kankaita, kantamaan pakkoja, sekoittamaan värejä, ompelemaan… Suomen kaltaisessa automatisoituneessa yhteiskunnassa elävän on vähän vaikea kuvitella, miten paljon ihmisiä tarvitaan kaiken tekemiseen siellä jossakin; miten vähän koneita on ja miten alkeellisia ne lopulta ovat. Suomessa kankaan syöttämisen kaltaiset täysin monotoniset tehdastyöt alkavat kaiketi olla erittäin harvinaisia.

Onko meillä siis oikeasti ylpeyden aihetta? Onko tasa-arvossamme ja hienossa yhteiskuntajärjestyksessämme kyse lopulta vain siitä, että olemme siirtäneet räikeimmät epäoikeudenmukaisuudet pois silmistämme?

Tiedetään, että vaatealalla ongelmien syvyyttä lisää se, että intialaisia kangastyöläisiä vastassa ovat valtavat monikansalliset yhtiöt, jotka ostavat materiaalinsa sieltä, mistä sen halvimmalla saa. Käytännössä vaihtoehtona on koko maailma.

Työntekijät kertovat dokumentissa, että jos tehtaalla ruvetaan järjestäytymään, pomo tapetaan. Tehtaanjohtajat kertovat avoimesti, että maksavat niin alhaista palkkaa kuin mahdollista, koska maaseudulta tulevilla työläisillä ei ole varaa valita. He haluavat töihin juuri epätoivoisimmat, jotta saavat itse pidettyä tehtaan kilpailukykyisenä. Intian kokoisessa maassa sellaisia ihmisiä riittää.

Jos järjestäytyminen onnistuisikin ja työntekijät saisivat läpi toiveensa kahdeksan tunnin työpäivästä, mitä tapahtuisi heidän töilleen? Todennäköisesti ostajayritykset siirtyisivät ostamaan niistä maista, joissa tilanne yhä on huonompi.

Tavoitteena kotimainen vaatekaappi

Turhauttaako teitä muita se, miten vaikeaa on rakentaa laadukasta, kotimaista puvustoa? Itse törmään tähän ongelmaan säännöllisesti. Haluaisin suosia hyvää suomalaista suunnittelua, mutta se on toisinaan kohtuuttoman vaativaa.

Esimerkki. Olen yrittänyt aika kauan ostaa Muka van Pihla-pooloa. Kerran, kaksi vuotta sitten (!), menin jo Yrjönkadun Nudgeen, joka tietääkseni on ainoa paikka Helsingissä, joka niitä myy. En nimittäin halua ostaa netistä 125 euron vaatetta, jos vähänkin olen epävarma sen sopivuudesta. Nettikaupoissa ei juuri koskaan ole kovin monipuolisia kuvia tuotteista eri käyttötilanteissa, ei pitkiä selityksiä eikä välillä edes kunnollisia mittoja (esim. minä olen pitkä ja pitkäselkäinen, mikä asettaa vaatteelle tiettyjä ehtoja).

No, Nudgessa ei sitten ollutkaan sinä päivänä niitä pooloja, vaikka nettikaupassa oli ollut. Että se siitä.

Sen jälkeen en ole sattunut mihinkään, missä ihailemani poolon voisi nähdä livenä. Kerran kävin Tampereellakin SuperMukava-kaupassa, mutta oli kesä eikä niitä sitten ollut.

Niin kului kaksi vuotta. Ostin erään toisen poolon, joka ei ollut kotimainen eikä yhtä kekseliäs kuin Pihla mutta varsin hyvä sekin (ja sitä pystyi sovittamaan). Silti vähän harmittaa.

Nyt tarvitsisin villamekon, kun entiset kaksi ovat ärsyttävästi kestotahraantuneet samaan aikaan (tietenkin!) ja on talvi. Muka van neuletakki on tehnyt minuun vaikutuksen laadukkuudellaan, joten yksi vaihtoehto olisi saman merkin Eini-mekko. Se maksaa 230 euroa. En missään nimessä aio ostaa sitä niillä tiedoilla, jotka netistä löydän: ei riitä, että se näyttää hauskalta vakavan ja pienikokoisen näköisellä mallilla, kun hän seisoo luonnottoman suorassa.

Sen sijaan ajattelin yrittää omalta osaltani ratkoa tätä ongelmaa ja auttaa toivottavasti samalla muitakin.

***

Aion testata kotimaassa valmistettuja tai vähintäänkin suunniteltuja vaatteita, jotka edelleen ovat myynnissä, ja kertoa tuloksista blogissa – pitkällisesti ja perusteellisesi. Minua kiinnostaa, mitä vaatteet sanoisivat, jos osaisivat puhua. Sen ne nyt ainakin varmaan kertoisivat, miten ne toimivat käytössä ja miksi juuri minun tai sinun kannattaisi ystävystyä niiden kanssa.

Vaate ei ole kuva, onneksi. Sillä on monenlaisia ominaisuuksia, ja hyvän suunnittelun tunnistaa siitä, että kaikki yksityiskohdat puhuttelevat. Jostain syystä niitä on yleensä kuitenkin vaikea selvittää.

Inspiroidun vaatteissa siitä, miten ne palvelevat ihmistä ja sopivat päälle, millaisia tunnetiloja ne luovat, millaisiin kulttuurisiin seikkoihin ne yhdistyvät, miten ne elävät ja kestävät. Me kaikki kuitenkin käytämme vaatteita joka päivä. Joka päivä teemme vaatevalintoja, halusimme tai emme. Uskon, että helppous on yksi iso kriteeri valinnoissamme. Emme jaksa nähdä kohtuutonta vaivaa ostaaksemme vaatteita emmekä selvittääksemme niiden ominaisuuksia. Vaatteen pitää olla helppo myös päällä.

Siksi vaatteesta pitää ehdottomasti kertoa muutakin kuin että siinä on ihana kuosi tai söpö leikkaus. Vasta sitten ne muodostuvat oikeasti kiinnostaviksi, tarinoiksi. Arvokkaiksi.

Aion yrittää.

***

Ensimmäinen vaate on jo testissä. Se on Kude Oy:n musta Leija-mekko, jonka yritys ystävällisesti tarjosi minulle käyttöön. Mekko on jo muutamassa päivässä paljastunut varsin monikäyttöiseksi vaatekappaleeksi. Tarkempi katsaus seuraa, kun saan siitä vähän lisää kokemusta.

Pukeudutko heimosi mukaan?

hissilla%cc%88to%cc%88ihin

Tällaisissa vaatteissa lähden talvella haastattelukeikalle.

To Universe, With Love -blogissa Archana pohti, pitäisikö ihmisen pukeutua oman heimonsa tavoin, vaikka se ei vastaisi omaa tyyliä. Tarkemmin: pitäisikö Amerikkaan muuttaneen intialaisen vaalia pukeutumisperintöään, vaikka hän ei kokisi sitä enää estetiikaltaan omakseen. Archana kertoi, että hänen intialainen perheensä on painostanut häntä pukeutumaan sariin, erityisesti kotikonnuilla Intiassa, vaikka hän itse ei koe oloaan kotoisaksi siinä.

”I don’t think I need to dress a certain way to belong to the location or to own up to my heritage”, hän kirjoittaa.

Postaus kirvoitti aiheesta monipolvisen keskustelun, jossa moni emigroitunut kertoi pukeutuvansa ylpeästi oman heimonsa asuihin tai koruihin – ja määritteli samalla ”oman heimonsa” nimenomaan kansallisuuden kautta.

En oikein tiedä, mikä olisi suomalainen asu. Tuskin kansallispuku kuitenkaan. Onko lännessä tyypillisempää identifioitua asun kautta omaan ammattiryhmään tai työpaikkaan kuin tiettyyn kansaan tai heimoon? (Ja onko työyhteisö eurooppalaisille lähinnä oman heimon ajatusta?)

***

Luin vastikään Mira Karjalaisen, Charlotta Niemistön ja Jeff Hearnin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin ”Tietotyöalan voittajan tyyli” (tässä teoksessa), jossa analysoidaan konsultointiorganisaatioiden työntekijöiden ulkonäköä. Siinä siteerataan tutkimusta, jonka mukaan työntekijöistä on tullut organisaatioiden ihmiskalustoa: heidän tulee sopia yrityksen estetiikkaan yhtä hyvin kuin sisustuksen ja markkinointimateriaalien. Ennen näin oli lähinnä palvelualalla, mutta nykyään myös korkeasti koulutettujen tietotyöläisten on osoitettava ammattilaisuuttaan oikeanlaisella estetiikalla.

Hätkähdyttävää oli esimerkiksi seuraava. Tutkimus oli toteutettu viidessä maassa (Australiassa, Suomessa, Ruotsissa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa), ja tutkijat löysivät suuria yhtäläisyyksiä asiantuntijoiden tyylissä maasta riippumatta. Ei siis pukeuduta niinkään kansan tai perheen tavan mukaan vaan ammattikunnan ylikansallisiin heimovaatteisiin.

Asiantuntijan oikea tyyli oli jossakin muodikkuuden ja konservatiivisuuden välillä. Naisilla asianmukaisen meikin (hillitty, hoidetut kynnet), kampauksen (hillitty hiusväri ja leikkaus), korujen (samankaltaiset korvikset kaikilla) ja asun (jakkupuku ja korkeat korot) lisäksi tärkeää oli hyvävointiselta ja virkeältä näyttäminen (oikeasta asiaintilasta riippumatta).

Toimittajat uskoakseni identifioituvat tyylillisesti erityisesti oman erikoisalansa mukaan: muotitoimittajilla on omat niksinsä huoliteltuun lookiin (kuten tämä Uudessa Muusassa paljastettu), mutta selkeästi yhteiskunnallisesti suuntautuneet toimittajat – etenkin miehet (ja ehkä vain miehet?) – näyttävät usein hiukan boheemeilta. Parta ja pitkä tai huolittelematon tukka eivät ole harvinaisia. Pikkutakki ei ole mitään Hugo Bossin puolikiiltävää slim-mallia, vaan vähintäänkin mattapintainen.

***

En tiedä, kumpi on ensin, tyyli vai ammatti. Hakeutuvatko tietyn tyyliset ihmiset tietynlaiseen työhön, vai adaptoidummeko me vahvasti omaan työympäristöömme tai heimoomme? Pohdin asiaa myös aiemmassa Uskottava asu -postauksessani. Karjalaisen, Niemistön ja Hearnin artikkeli ainakin toteaa, että kokenutkin työntekijä voi tarvita tietynlaista ulkonäköä tunteakseen itsensä päteväksi työssään.

Samasta ilmiöstä kertoo minusta myös Archanan pohdinta perusteista oman heimon pukeutumistyylin noudattamiselle: Tavallaan haluaisi kuulua ja olla osa ja panna siis päälleen sitä mitä odotetaan ja mikä on normatiivista. Siten osoittaisi ehkä kohteliaisuuttakin perheelleen. Samalla on vahva tarve olla oma yksilönsä omine esteettisine mieltymyksineen ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan.

***

Mietin, millaiset asiat eri ammattikuntien ja työpaikkojen tyyleihin vaikuttavat. Haluammeko miellyttää, ja ketä? Onko alalle kouluttavan opinahjon tyylillä, esimiehen tyylillä tai asiakkaiden tyylillä merkitystä? Saako jonkinlainen pukeutuja hyvää tai huonoa huomiota töissä? Joutuvatko ihmiset keskimäärin sopeuttamaan omaa tyyliään työyhteisöön sopivaksi – ja pukeutuvatko vaikkapa pankkitoimihenkilöt vapaa-ajallaankin keskenään yhtenevästi? Kerro kokemuksesi, se kiinnostaa!

Tahtoisin pukeutua kokovartalohuppuun

talvijopo

Viime talven olin poissa Suomesta. Se kostautuu nyt siten, että kuluva talvi tuntuu ihan mahdottomalta. Aina on kylmä! En halua mennä ulos! Ne viikon takaiset kauniit –20 astetta -päivät olivat ihan kauheita. Ehdin jo päättää, että tästä maasta pitää poistua pikimmiten.

Samalla tajuan, että minun on kehitettävä asennoitumistani. Suomi on tällainen. Enkä ole nyt just ihan heti taas lähdössä pois. Täällä suuri osa vuodesta on jollakin tavoin kylmää ja viimaista, ja usein sen päälle vielä harmaatakin. Siinä on varmaankin jokin viehätys… Ja täällähän elää ja voi hyvin se sanonta, että ”sää on pukeutumiskysymys”. Se ammutaan ilmoille heti, jos joku valittaa.

Helsingissä esitetään, että tämä olisi normaali eurooppalainen metropoli, jossa voi pukeutua normaaleihin vaatteisiin, ehkä nyt pitkillä kalsareilla höystettynä. Väitän, että oikeasti ei voi. Tai siis ei kannata, jos ei halua jäätyä. Olen asunut Suomessa lähes koko ikäni, mutta en tiedä, millaiset kerrokset täällä pitäisi päällensä vetää. (Auta armias maahanmuuttajaparkoja!)

Uusimmassa Huili-lehdessä Hailuotoon muuttanut valokuvaaja Aki Roukala totesi oppineensa vasta pohjoisessa pukeutumaan ja tajunneensa, että on palellut kolmekymmentä vuotta aivan turhaan. Haluaisin tietää, mitä hän pitää nykyään päällään. Laskettelupukua?

Miten ihmeessä yhdistää tyylikkyys ja lämpö? Voiko niitä yhdistää? En haluaisi lymyillä sisällä koko talvea, en ruikuttaa koko ajan enkä toisaalta vetää jalkaani perustoppahousuja (en edes omista sellaisia). Kehittääkö joku kivannäköisiä mutta oikeasti lämpimiä vaatteita? Kokovartalohuppuja, ehkä? Vai kerrospukeutuvatko kaikki muut suomalaiset jollain huippupätevällä tavalla? Vinkkejä otetaan vastaan.

Uskottava asu

img_0864

Kotiliesi maaliskuulta 1955 opettaa, että kapean hameen kanssa sopii väljähkö, tavallista pitempi pikkutakki.

Kun olin parikymppinen kesätoimittaja, saatoin pukeutua töihin spagettiolkaimiseen toppiin. Oli kuuma, selvä se, mutta enää en tekisi niin. Se tuntuisi epäsopivalta, epäuskottavalta, epävarmalta, epäkunnioittavalta.

Toisin kuin kollegani tuolloin (kiitos heille!), saattaisin jopa katsoa parikymppistä, spagettiolkaimiin pukeutunutta kesätoimittajaa vähän alta kulmain. Vaikka hän olisi valinnut vaatteensa itse, ehkäpä oikein hyvin perustein.

Miksi?

***

Eräänä iltana keskustelimme naisporukassa uskottavasta työpukeutumisesta. Vanhusten parissa työtä tekevä muusikko sanoi, että on vähitellen muuttanut pukeutumistaan vähemmän konservatiiviseksi ja enemmän omaa tyyliään vastaavaksi. Hänestä tuntui valheelliselta pukeutua toisten oletettujen odotusten mukaan.

Jäimme pohtimaan, tekikö hän fiksusti. Pitäisikö meidän muokata omaa tyyliämme työpaikan mukaan sellaisessakin työssä, jossa työvälineenä on oma persoona ja mitään virallista pukeutumiskoodia ei ole? Onko edes oikein tehdä oletuksia siitä, millaista pukeutumista esimerkiksi vanhukset odottavat?

Opettajatehtävissä toimiva muusikko sanoi, että kuoroa johtaessaan hän valitsee sellaiset vaatteet, joissa kestää olla katseltavana. Muuten hän sanoi olevansa työssään oma itsensä vaatteita myöten, miettimättä asiaa sen suuremmin.

Silti moni opettaja taitaa pohtia pukeutumistaan aika paljonkin. Ainakin tietyn ikäiset oppilaat ovat luullakseni aika kärkkäitä kommentoimaan asun yksityiskohtia. Eräs (miespuolinen) ystävä muistaa yhä vuosikymmenten takaisen naisopettajansa, jonka jalkakarvat tunkivat sukkahousuista läpi. (Huh! En välttämättä haluaisi tietää, että teini-ikäinen poika kiinnittää tällaiseen asiaan negatiivista huomiota.)

***

Lenkkareita ja farkkuja käyttävä mies voi saada ylennyksen, vastaavasti pukeutunut nainen ei koskaan, huomauttaa Caitlin Moran kirjassaan Naisena olemisen taito (Schildts & Söderströms 2012, suom. Sari Luhtanen). Hän on havainnut, että naiselle puhutaan eri sävyyn hyvin pitkälti asusta riippuen: tietynlaisessa puvussa nainen voi saada osakseen huorittelua, toisenlaisessa sama ihminen taas asiantuntija-arvostusta.

”— naiselle jokainen asu on toivontäyteinen loitsu, joka lausutaan vaikuttamaan siihen, millainen päivästä tulee. Se on yritys ennustaa oma kohtalo, sama kun katsoisi omaa horoskooppiaan”, Moran väittää.

Samaan aikaan vallalla on outo kaksinaismoralismi, jonka mukaan vaatteiden miettiminen ja pukeutumisesta puhuminen on pinnallista höpötystä. Etenkin Suomessa vaatepuheita pidetään helposti toisarvoisena pintaliitona. Onhan niin, että jos suomalaista naista kommentoidaan sanomalla, että ”hän se ei vaatteilla koreile”, kyseessä on hyvin todennäköisesti kohteliaisuus.

Tällöin jätetään minusta huomiotta se seikka, että pukeutumisessa kyse ei useimmiten ole koreilusta. Kaikkihan me pukeudumme. Jokainen meistä valitsee vaatteet joka ikinen päivä, olivatpa perusteet sitten koreilevat tai eivät. Se, mitä panemme päällemme, kertoo aina jostakin: meistä itsestämme, työpaikastamme, päivän ohjelmasta, arvostuksistamme, rahatilanteestamme… Nämä valinnat ovat aina myös poliittisia: mukaudummeko tiettyihin luokka- tai sukupuoliodotuksiin ja millaista kulutustapaa valinnoillamme suosimme.

Se on loputtoman mielenkiintoista!

***

Freelancetyössäni pukeudun useimmiten rennosti, usein farkkuihin, enkä meikkaa joka päivä. Nautin skarpimmasta pukeutumisesta, mutta useimmiten viitseliäisyyteni riittää siihen vain, jos tiedossa on tapaamisia päivän aikana. Joskus teen töitä yövaatteissa (mutta tätä yritän välttää syistä, joita olisi oikeastaan mielenkiintoista pohtia).

Vedän päälleni toisen kahdesta bleiseristäni, jos olen menossa tekemään asiantuntijahaastattelua. Se tuntuu kohottavan asun kuin asun ja antaa minulle itsevarmuutta.

Jos taas olen menossa haastattelemaan jotakuta köyhyyskokemuksestaan, jätän taatusti bleiserin kotiin. Pyrin neutraaliuteen, olemaan viestimättä liikaa mitään, vaikka juuri sillä tavalla tietenkin viestin paljonkin. Minulla ei esimerkiksi ole yhtään vaatetta, jossa näkyisi edes pienellä jokin logo tai merkki. Uskoisin, että tämä on aika vahvaa luokkaviestintää.

***

Parikymppisenä ajattelin, että spagettiolkaiminen toppi ei kanna viestiä. Ajattelin, että se on neutraali yläosa. 15 vuotta myöhemmin huomaan vähän kauhuksenikin ajattelevani, että nuorten tyttöjen heidän omasta mielestään neutraali pukeutuminen lipsahtaa helposti seksikkään puolelle väärissä tilanteissa. Se taas –

Niin. En todellakaan aio puhua naisten pukeutumisrajoitteiden puolesta. Mutta sen puolesta voisin puhua, että opettelisimme keskustelemaan enemmän vaatteiden merkityksistä. Miksi itse kukin valitsee juuri sen vaatteen, minkä valitsee? Mitä me haluamme tämänpäiväisellä asullamme sanoa? Siitäkin voisi keskustella ihan avoimesti, onko vaatetuksella jotakin tekemistä ammattitaidon kanssa.

Bloggaaja Garance Doré kertoo kirjassaan Love Style Life (Simon & Schuster 2015), kuinka ”jokainen” ranskalainen äiti puhuu tyttärensä kanssa tyyliasioista ja opettaa jo varhain, millaiset vaatteet juuri hänen vartalolleen sopivat: ”The secret is to own your imperfections.” Niitä sitten käytetään läpi loppuelämän, ja tällä on Dorén mukaan tekemistä French chicin käsitteen kanssa. ”We find what works, and we’re not afraid to say no to everything else.”

Vaatteiden merkityksiä on kuitenkin yllättävän vaikea sanoittaa, jos siihen ei ole tottunut. Yritän silti. Tätä kirjoittaessani olen pukeutunut mukaviin laatufarkkuihin, löperöihin sukkiksiin ja Nanson mustaan, väljään paitaan. Oli tiedossa, että päivä on rento, ei tarvitse erityisesti etsiä inspiraatiota eikä ruokkia luovuutta. Silloin neutraali ja mukava asu palvelee hyvin. Siinä voi hoitaa asioita ja nukkua päiväunet. Se näyttää siedettävältä ihmisten ilmoillakin, tarvittaessa jopa skarpilta.

Jos tiedossa olisi ollut mitään vaativampaa, en varmasti olisi valinnut näitä vaatteita. Ne eivät erityisesti herätä tunteita, itsessäni sen kummemmin kuin muissakaan. Jos jossakin asussa voi sulautua seinään, se on varmasti juuri tämä farkkujen ja mustan paidan yhdistelmä. Mutta joskus tekee hyvää olla huomaamaton.