Sain eilen kunnian vierailla Ylen Kulttuuriykkösessä. Ihastuttavan ja perehtyneen Pia-Maria Lehtolan kanssa ehdimme tunnissa puhua monesta asiasta: isoäitien vaatekaapeista, vaateteollisuuden eettisyydestä ja jopa siitä, onko kirjassani esiintyvä Florette totta vai mielikuvitusta.
Jakson voi kuunnella täällä.
Olen saanut kirjasta paljon ihanaa palautetta. Moni on tullut kosketetuksi eri tavoin. Joku sanoo oppineensa vaatteista, toinen alkaneensa miettiä niitä, kolmas tunnistaa sisäistä maailmaani ja samastuu. Se tuntuu hyvältä, jonkinlaiselta liittymiseltä maailmaan. Se on enemmän kuin uskalsin toivoa. Lisäksi olen päässyt puhumaan kirjan teemoista haastatteluihin. Kävin jo MTV:n Uutisaamussa (kohdassa 1.13) ja Radio Dein aamussa, ja useampi juttu on vielä tulossakin.
Aika monelle toimittajalle – ja muillekin – olen puhunut isoäitini vanhasta villakangastakista, joka on minulle tärkeä vaatekappale. Siitä puhutaan kirjassa, ja olen kirjoittanut siitä ennenkin. Se on taikatakkini, jota olen jälleen käyttänyt koko talven. Nyt kevään tullen se joutaa taas pesulan kautta säilytykseen, mutta tiedän varmasti, että oloni muuttuu elegantimmaksi välittömästi, kun saan taas kaivaa sen kaapista esiin ensi syksynä.
Takki on merkkiä Suoma, selviää vuoriin kiinnitetystä lapusta. Siitä selviää myös, että se on valmistettu Suomessa ja että sen valmistaneen yrityksen koko nimi on Suomalainen Mallihuone Oy. Harmi vaan, että luin nimen oikein ensimmäistä kertaa pari päivää sitten takkia jälleen kerran silitellessäni. Olen varmaankin alkujaan vaatetta ihaillessani lukenut yrityksen nimen muodossa Suomalainen Mallituote Oy ja sisäistänyt sen todeksi. Se on ollut minulle itsestään selvä asia, jota ei ole tullut edes mieleen kyseenalaistaa. Niinpä tuo virheellinen muoto on päätynyt jopa kirjaan (onneksi vain kerran mainittuna).
Oikaisen siis tässä: Suoma-takkeja valmisti Suomalainen Mallihuone Oy vuodesta 1933 vuoteen 1986. Varmaankin niitä myytiin vielä vähän myöhemminkin. Isoäitini käytti Suomaansa tiettävästi ainakin Budapestin-matkalla vuonna 1987, mutta en ole varma oliko hänellä sille paljonkaan muuta käyttöä. Hän oli maalaisnainen, hiekkateillä kävelijä, pientilan emäntä. Minä taas olen kaupunkilainen ja käyttänyt takkia sitäkin enemmän kaikkina niinä jo kuutena talvena, kun se on ollut omistuksessani. Niinpä tekee mieli sanoa: Kiitos Suoma. Parhaat vaatteet kestävät loistokkaina sukupolvelta toiselle.
Facebookin Parsi ja paikkaa! –ryhmässä käytiin eilen mielenkiintoista keskustelua siitä, milloin koittaa aika, että parsituissa vaatteissa kulkeminen on sosiaalisesti hyväksyttävää. Moni osallistuja korosti, että se on jo sitä, että kukaan ei katso kieroon vaikka olisikin paikatut vaatteet. Keskustelijat olivat tietysti kaltaisiani: niitä, jotka ilolla paikkailevat omia ja lähipiirinsä vaatteita ja kuuluvat aihepiiriä ruotivaan ryhmäänkin.
En minäkään usko, että paikattuja vaatteita laajasti halveksuttaisiin tai että niistä saisi suoraa negatiivista kommenttia juuri missään yhteydessä. Niihin saatetaan suhtautua periaatteessa hyvinkin positiivisesti. Silti vaatteiden korjaaminen tai parsittujen pukineiden käyttäminen ei minusta ole normi. Vaatteet ovat niin halpoja ja niitä tuotetaan maailmaan niin paljon, että on aivan tavallista ja suht helppoakin ostaa uusi vaate silloin, kun vanha on mennyt rikki. Nopeasti tuotetut vaatteet ovat myös usein laadultaan niin huonoja, että paikkaaminen tuntuu osaavastakin turhauttavalta. Korjaus, vaikka kuinka pienikin, vaatii aina ajatustyötä ja usein myös manuaalista työtä. Harvalla on helppo luottopaikka, jonne revenneen tai hiutuneen vaatteen voisi viedä ehostettavaksi.
Lopputulos: hienot visible mending -parsinnat, kirjoen korjatut t-paidat ja farkkupaikoin koristellut lapsen polvet eivät ole valtavirtaa. Ne ovat innokkaiden korjaajien harrastelua. Voin olla ylpeä tekemästäni hienosta korjauksesta, mutta tunnen silti helposti alemmuutta, jos päädyn iskemättömiin vaatteisiin pukeutuneiden seuraan korjatuissa ja paljon rakastetuissa vaatteissa. Tämä on normin voima. Normi ei nimittäin synny siten, että ääneen lausuttaisiin jokin toimintatapa huonoksi, vaan siten, että tietty toimintatapa on tehty muita helpommaksi, että sitä valtavirtaisesti noudatetaan ja että se näin normalisoidaan.
Vaatteissa iso merkitys on sillä, miltä ne tuntuvat – päällä ja sosiaalisesti. Parsi ja paikkaa! -ryhmän keskustelussa joku kertoi menneensä ison ranskalaisyrityksen vieraaksi ja havainneensa, että siellä kaikki pukeutuivat Armanin pukuihin. Omat hyvälaatuiset vaatteet alkoivat siinä kohtaa tuntua nukkavieruilta. Tämä on ihan tyypillistä. Vieraassa ympäristössä, esimerkiksi ulkomailla, itselle tuntemattomassa sosiaaliluokassa tai uuden alan työpaikassa on tavallista vaikeampi aavistaa pukeutumisen normia. Sitä ei useinkaan lausuta ääneen tai edes tiedosteta. Paikalle päästyään useimmat huomaavat sen kyllä, ja monesti se näyttäytyy juuri epämukavana kokemuksena siitä, että omat vaatteet ovat jollakin selittämättömällä tavalla väärät.
Parsittujen ja paikattujen vaatteiden normistuminen vaatisi minusta sitä, että alalle syntyisi yhä enemmän yrityksiä, joilta näitä palveluita saisi ostaa. On selvää, että kaikki eivät koskaan tule paikkaamaan yhtään omaa tai lapsensa vaatetta, eikä kaikkien tietenkään tarvitsekaan. Moni sen sijaan olisi valmis maksamaan siitä, että omat kenties kalliit vaatteet joku korjaisi, ja vielä hyvällä ja luotettavalla maulla. Kun vain tietäisi, kenelle viedä! Oikiat Designin Vaatelaastari on hyvä esimerkki tuotteesta, joka on jo nostanut korjaamisen helppoutta ja profiilia. Viimeksi yritys teki sen painamalla kirjailija Miki Liukkosen tekstiä paikkoihinsa, mikä yhdistää paikkaamisen hauskalla ja konkreettisella tavalla sivistykseen. Tätä lisää!
Itse ihailen Instagramissa skotlantilaista Collingwood-Norrisia, joka korjaa näkyvästi mutta tyylikkäästi neulevaatteita ja myös opettaa korjaustekniikoita. Collingwood-Norrisin korjaukset ovat hyvä esimerkki sen tyylisestä vaatepaikkauksesta, jota voi kantaa ylpeänä kuin taideteosta. Luulen oikeastaan, että korkean hinnan maksaminen palvelusta vaikuttaa vaatteen kantajan sisäiseen tunteeseen, niin hassua kuin se onkin: maksettu ja harkittu parsinta ei tunnu ainakaan köyhäilyltä, vaan vakavasti otettavalta sijoitukselta paremman maailman puolesta. Sitähän se onkin.
Esikoiskirjani Viimeinen vuosi – muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista ilmestyi viime viikolla, ja nyt sitä saa jo ainakin Adlibriksestä. E-kirjapalveluihinkin se on tullut luettavaksi tänään, äänikirjana tosin ei vielä. Kirjastoista voi jo varailla, kappaleet ovat lainattavissa ilmeisesti loppuviikosta.
Ilo ja riemu! Hengästys ja jännitys! Tässä se nyt on, juuri sellaisena kuin pitääkin.
Jos mikä tahansa teksti alkaa muodilla, joudun pakottamaan itseni lukemaan sen. En ole se, joka ihailee kiiltäväpintaisten lehtien muotikuvia enkä se, joka jaksaa lukea sivukaupalla julkkisten pukeutumisesta nimekkäiden suunnittelijoiden luomuksiin. En oikein jaksa lukea edes trendeistä silloin, kun ne ovat pinnalla vaan vasta myöhemmin, kun on helpompi nähdä niiden kertovan jostakin itseään suuremmasta.
Silti vaatteet kiinnostavat minua niin, että olen kirjoittanut niihin kietoutuvan kirjankin. Pukeutuminen kiinnostaa, ja arki. Joka päivä pähkäilen pienessä vaatehuoneessani, mitä laittaisin päälle, enkä ajattele silloin (tietoisesti) muotia tai tyylikkyyttä, yleensä. Ajattelen sitä, millaisissa vaatteissa oloni tuntuisi hyvältä juuri tänään. Millaisia tarinoita nämä vaatteet kertovat, mitä kerron niihin pukeutumalla itselleni? Minusta on kiinnostavaa, että itseämme ja omia vaatteitamme emme ensisijassa katso, vaan tunnemme. Hinkkaamista, hankaamista, kutitusta tai kiristystä taas ei kukaan ulkopuolinen näe. Ulkopuolinen ei näe myöskään muistoja eikä tarinoita.
Päälläni on harmaat, kuviolliset leggingsit, jotka ostin paikallisesta kierrätysryhmästä vain muutama viikko sitten, kun innostuin niiden suomalaisesta Lilja-merkistä ja mukavasta vyötärökappaleesta, ja Emmystä ostettu sammutetun violetti trikoopaita. Tämä asu ei paina mistään. Kirjoitan tätä, kuten useimpia tekstejä näinä aikoina, kotisohvalla. Pandemian vuoksi pukeudun useimpina päivinä hyvin kirjaimellisesti vain itseäni varten. Lapsi kyllä muistaa kehua, jos minulla on mekko, mutta kehaisipa hän eilen leggingsejänikin (”ihanat housut, äiti!”). Käytäntö ei ole vaatteissani tärkeintä, mutta varsinkin juuri nyt sillä on merkittävä osansa. En kestä liikoja nappeja, vetskareita enkä hakasia.
Kuva ihmisen vihoviimeisestä alennustilasta sisältää usein pehmeitä vaatteita: joogahousuja, collegeja, virttyneitä t-paitoja. En ole valmis allekirjoittamaan mukisematta niiden liittymistä luovuttamiseen tai itsearvostuksen puutteeseen. Ei ole huono valinta päättää halata itseään vaatteilla näinä aikoina, kun halaukset muuten ovat vaarallisia. Ihminen tarvitsee kosketusta, ja etenkin jos ihmiskosketusta ei ole tarjolla, vaatteen tunnulla on paljon väliä. Kyllä pehmeyskin voi vaikuttaa ihmiseen myönteisesti, ja miten minusta tuntuu että juuri pehmeyttä tarvitsemme elämäämme monesti enemmän kuin skarppia yritteliäisyyttä?
Haluaisin oppia arvostamaan vaatteitani, ihan kaikkia niistä. Haluaisin suhtautua halvimpiinkin pukineisiin kuin muotiluomuksiin. Haluaisin välittää niistä ja hoitaa niitä asianmukaisesti. Joka päivä ne palvelevat minua, antavat suojan, kuoren, tunteen ja joskus kulissinkin. Ei minulla ole varaa rutata hiutuneinta t-paitaani rumaan myttyyn eikä halveksua leggingsejä, capreja tai crocseja siksi, että ne eivät ole suurta muotia tai katu-uskottavia. Ne ovat minun, olen hankkinut tai saanut ne, joku on tehnyt ne, niihin on käytetty aikaa ja resursseja niin paljon, etten uskalla edes ajatella. On arvokasta pukeutua. Se on hellä teko.
Maaliskuussa ilmestyy esikoiskirjani Viimeinen vuosi – muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista (Gummerus). Se ei ole paksu kirja mutta olen pyörittänyt sitä mielessäni viisi vuotta, se on kuplinut ja muotoutunut sinä aikana. Parhaillaan sitä taitetaan, eikä aikaakaan, kun painokoneet jo laulavat. Osaan uskoakseni kirjan useimmat lauseet ulkoa, ja niitä, joita en osaa, herään tarkistelemaan öisin. Kysyn itseltäni voiko noin sanoa. Tulkitsenko väärin. Ajattelenko väärin. Olenko epäoikeudenmukainen. En saa nukuttua.
Jännittää. Kirjan julkaiseminen on elämäni pelottavin asia. Olen toivonut sitä kauan, ehkä aina.
Kirja on minulle tärkeä. Se on tarina kertojasta joka on minä, ja tarina hänen isoäidistään, ja samalla se on tarina vaatteista, maailman epävarmuudesta, lapsettomuudesta ja ihmissuhteiden vaikeudesta. Se on tietokirja mutta sen päälähde on kuolleen ihmisen muisti.
Minun on nyt lopetettava ajattelemasta itseäni, omaa jarruttavaa mieltäni ja aaltoilevaa kauhuani, ja päästettävä sanat lentoon. Luotettava siihen, että jollekin, jossakin, niillä on merkitystä. Että joku voi löytää minusta itsensä tai isoäidistä omansa, että joku voi sanojeni avulla löytää jotakin uutta omasta vaatesuhteestaan. Se olisi suurin toiveeni ja isoin iloni.
Maaliskuun 11. päivä Viimeinen vuosi on kirjakaupoissa.
Perustan joka ilta sohvan nurkkaan paikkauspajan. Sille on hyvin käytännöllinen tarve. Jonkun perheenjäsenen vaatteessa on joka päivä reikä. Yleensä se on nuorimman jäsenen polvessa.
Olen ymmärtänyt, että tämä kertoo lapseni luonteesta ja elämäntavasta. Hän juoksee paljon, kaatuilee mielellään (ja sanoo sitten ”temppu!”) ja kiipeilee kaikkialle, esimerkiksi läheisen puiston hiekkaisille/jäisille/teräville kallioille (jotka toki ovat myös erinomainen liukumäki). Toppahousut kestivät reiättä päivän. Loppiaisena tämän talven toppapuvusta aukesivat polvet, monikossa. Eilen lapsi tuli päiväkodista collegehousujensa polvessa jälleen uusi reikä. Molemmat polvet on jo kertaalleen paikattu.
Nautin korjaamisesta, mutta olen kieltämättä yllättynyt siitä, miten paljon ja jatkuvasti sitä tarvitaan. En ihmettele, että monessa perheessä vaatteiden käyttöikä jää lyhyeksi. Korjailu vaatii omanlaisiaan resursseja, esimerkiksi aikaa ja taitoa. Kaikilla ihmisillä sellaisia ei ole. Tai sitten ei ole mielenkiintoa. Täysin ymmärrettävää.
Liimattavia ja silitettäviä korjauspaikkoja onneksi on, ja itsekin käytän myös niitä. Laatu kuitenkin vaihtelee. Liimasin toissapäivänä lapsen puvun selkään pari Prymin heijastinpaikan palaa lisäturvaksi, mutta toinen niistä irtosi jo eilen (”kun makasin pulkassa”, lapsi raportoi). Vaatelaastarit ovat toistaiseksi toimineet meillä ulkovaatteissa hyvin. Se on iso juttu, sillä vaatteiden pitäisi kyllä kestää ainakin yhden ja mieluusti paljon useamman lapsen käyttöaika, muuten niiden kaikenlainen ympäristökuormitus on aivan liian suuri. (Meille vaatteet tulevat käytettyinä, mutta silti olen pyrkinyt ostamaan hyväkuntoista.)
Parsimiselle, paikkailulle ja korjaamiselle omistautuneita palveluja tarvittaisiin enemmän. Jos hyvätuloisella alueella olisi pieni paikkauspuoti, asiakkaita olisi varmasti! Tällaisia taitoja pitäisi myös opettaa koulujen käsityötunneilla (ja ehkä opetetaankin). Korjaamalla voi tehdä hauskoja, uniikkeja juttuja, jos taitoa on, sen lisäksi että vaatteen käyttöikä pitenee. Korjausten ei myöskään tarvitse näyttää hipeiltä, vaan korjata voi myös minimalistiseen makuun sopivasti. Tämä kaikki vaatii kuitenkin sitä taitoa. Ja asian arvostusta.
Minä korjaan mielelläni, koska se on kiinnostuksiini osuva, käytännöllinen rakkaudenosoitus. Korjaaminen on hidasta, mikä sopii minulle hyvin. Se antaa aikaa ajatella: omia asioitani, mutta myös sitä ihmistä, joka on lämmittänyt käsissäni olevaa vaatetta. Ajattelen, että pistoillani siirrän rauhallisia, pitkiä ajatuksia vaatteen käyttäjälle, ja samalla kunnioitan vaatteen alkujaan tehneitä ihmisiä. Kiitän heitä, arvostan heidän työtään. Jos korjailu joskus tuntuukin ylimääräiseltä hommalta, muistutan itseäni: se jos mikä on arvojeni mukaista toimintaa. Siksi se tekee minullekin hyvää.
Uusi vuosi, uusi budjetti.
Olen huono suunnittelemaan rahankäyttöä tarkasti, vaikka siitä olisi pienituloiselle paljon hyötyä. Vaatehommissa olen sentään kunnostautunut. Tiedän jo seitsemän vuoden kokemuksella, paljonko käytän niihin rahaa. (Vuoden 2019 unohdin raportoida, mutta vuoden 2018 saldo on täällä.) Vaatekulutuksen seuraaminen on varmasti isoin yksittäinen tekijä, joka on vaikuttanut ostokäyttäytymiseeni.
Viime vuoden vaateostokseni on lueteltu seuraavassa. Kolme tähteä saavat ne, joita olen käyttänyt paljon. Yhtä vaatetta lukuun ottamatta kaikki on ostettu käytettyinä.
Vaateostokseni 2020:
:: Vaatelainaamo Vaaterekin jäsenyys, 6 kk, 170 e (***)
:: Kevytuntsikka vuoriksi kuoritakkiin 7,20 e (*** ihan täydellinen idea, joka lisää välikausitakin käyttöaikaa)
:: Repetto-ballerinat 25 e (vähän naftit ja tarpeen vain juhlissa, joita ei ole ollut – mutta Repetto, made in France!)
:: Vaaleanpunainen t-paita 0,50 e (***)
:: Uikkari 10 e (***)
:: Bikinit 10 e (olivat epäsopivat, annoin heti pois)
:: Vaaterekin varausmaksu juhlapuvulle 10 e (turha, koska en päässyt juhliin)
:: Adidas Gazellet 38 e (Torissa oli ilmoitettu näille väärä koko, joten myin ne heti pois 34 eurolla.)
:: Levis-farkut 10 e (*** Opin vahingossa, että on olemassa oikeasti korkeavyötäröisiä farkkuja, hurraa!)
:: Gudrun Sjödenin trikoopaita (***) ja Uniqlon merinoneuletakki 45 e (***)
:: Mujin hame, 13 e
:: Vintage silkkiasu 68 e (Virhe. Haluaisiko joku ostaa ysärityylisen silkkiasun?)
:: Adidas Gazellet 6,50 e (*** Uudet sopivat löytyivät nopeasti, ja hyvällä hinnalla!)
:: Sukat x 3, 2,50 e (***)
:: Aarre-collegepaita 24 e (*** Kokeilin tätä vaatelainaamossa ja kun löysin Torista, tiesin, että tulee käyttöön.)
:: Sininen trenssi 5 e (***)
:: Marimekon liehupaita 28,90 e
:: Harmaa silkki-puuvillatoppi 24,90 e (***)
:: Musta silkki-puuvillatoppi 15 e (***)
:: R-Collectionin t-paita 14 e (***)
:: Lapuan kankureiden pellavahuivi 2 e (***)
Ostetut vaatteet yht. 325,50 e + vaatelainaamon jäsenyys yht. 495,50 e.
Summa on koko seuranta-aikani (2014–2020) pienin ja alittaa jopa kohtuullisen minimin viitebudjetin, jonka mukaan työikäisen naisen täytyy varata vaatteisiin ja kenkiin 672 euroa vuodessa. Vähäinen rahankäyttö ei tietenkään ole mikään itseisarvo, mutta omaan elämäntilanteeseeni se passaa juuri nyt hyvin.
Vaatekaappiini jäi viime vuoden ostoksista 20 vaatetta. Niistä 15 oli erittäin hyviä hankintoja, joita olen käyttänyt paljon. Korkea onnistumisprosentti viittaa siihen, että olen kehittynyt ostajana. Tunnen makuni vähän entistä paremmin enkä ryntää kirpputorillakaan ostamaan heti kaikkea ihanaa (Kierrätyskeskuksen ilmaislaari on kyllä yhä heikkouteni).
Tajuan lukuja tarkastellessani, että viime vuoden pieneen vaatekulutukseen on kolme yksinkertaista syytä. Ja huomio: yksikään niistä ei ole korona! (Vaikka okei, sekin ehkä vaikutti.) Yksikään niistä ei myöskään ole kehitykseni ihmisenä.
Ensimmäinen syy on vaatelainaamon jäsenyys. Se pelasti minut vaihtelunhalulta ja tarpeelta shoppailla. Se poisti jopa innon kierrellä kirpputoreilla. Sain hipelöidä vaatteita joka toinen tai kolmas viikko lainaamossa sydämeni kyllyydestä, ja joka kerta sain kaksi ihanaa uutuutta mukaani. Eikä haitannut sekään, että joskus teki kolmeksi viikoksi virhelainauksen.
Toinen syy on värianalyysi, jonka tein keväällä. Se on auttanut ostamaan hyvän värisiä vaatteita. Kun löydän (vaikkapa nettikirppikseltä) jotain potentiaalista, vertaan sitä aina värikorttiini. Jos vaatteen väriä ei löydy eikä se tunnu asettuvan sävyjeni väliin, hylkään sen. Yksinkertaista. Strategia on toiminut, sillä olen viihtynyt harvoissa ostamissani vaatteissa aiempaa paremmin ja toisaalta ostanut myös värikkäitä vaatekappaleita rohkeammin. En näytä enää omasta mielestäni puolikuolleelta. Se on aika kivaa.
Kolmas syy on käytetyn ostaminen. Pyrin siihen aika orjallisesti, vaikka se vie paljon (muita kuin rahallisia) resursseja, eli lähinnä aikaa. Yleensä löydän sen, mitä etsin, jos maltan odottaa. Emmy ja Tori ovat suosikkiostospaikkojani, mutta käyn myös livekirppiksillä.
Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun ostin ainoastaan yhden vaatteen uutena. Se oli impulssihankinta Mujin alennusmyynnistä: ilmapallomallinen hame, johon ihastuin välittömästi. Muji on heikko kohtani, koska sen estetiikka viehättää. Se on ainoa liike, johon yhä menen huvikseni kiertelemään. No, pian ostokseni jälkeen ilmestyi Hesarissa Ville Similän ansiokas artikkeli Halvan paidan kallis hinta, joka palautti taas todellisuuteen ja muistutti, että aika karua on se fiilistely esteettisesti miellyttävässä japanilaisketjussakin.
Tänä vuonna olen myös ollut aiempaa kriittisempi sen suhteen, mitä hyväksyn kirpparilta mukaani. Ostan käytettyinä myös ketjuvaatteita, mutta mieluummin ostaisin mahdollisimman laadukasta ja huolella tehtyä. Toisaalta ajattelen, että hyvä pikamuotivaatekin ansaitsee pidemmän elämän kirppiksen rekin kautta, joten kategorisesti en niitä vältä. Kirppiksellä ainakin näkee, minkä vaatteen saumat kestävät pesuja kiertämättä.
Tälle vuodelle on jo vaatehankinnat aloitettu, sillä alushousuni putoavat päältä ja kaipaavat kipeästi korvaajia. Niin pitkälle en ole vielä päässyt, että ostaisin nekin käytettynä, joten vuoden 2021 ihkauusina ostettujen vaatteiden saldo päihittää jo edellisvuoden vastaavan. Näin siis vuosisaldot vähän hämäävät. Jos liian kauan jättää jotakin tyystin ostamatta, kohta on edessä iso lasku.
Ennen joulua lapsi sanoo: Hei, meidän pihassa on kuusi, ei tarvitse ostaa omaa! Ystäväni antaa hänelle lastensa vanhoja leluja, hän huolehtii: Meillä on aika pieni koti. Kun mummu vie hänet Stockmannin Hesburgeriin, hän innostuu: Tätä ravintolaa ympäröi tosi iso kirppis! Hän kysyy minulta, onko hänen hammasharjansa ostettu kirpputorilta. Hän on kolme ja puoli.
Kulutus on sellainen asia, jota ei oikein voi olla jälkikasvulle opettamatta. Opettajana toimii se yksi ainoa ehkä toimiva opetusmenetelmä, eli esimerkki. Voihan se olla että meillä puhutaankin kuluttamisesta aika paljon, pohditaan mitä ostetaan ja mitä ei, mietitään mihin jokin tavara mahtuisi jos omistaisimme sen, mutta pääasiassa hänen ajatuksensa tulevat minulle yllätyksinä, joita ihmettelen enkä tiedä opettaneeni.
En tiedä mitä hän hiukan isompana ajattelee vanhempiensa kulutustottumuksista, tai ovatko ne siihen mennessä jollain olennaisella tavalla muuttuneet. Mutta juuri nyt käytetyn ostaminen, turhan välttäminen, tavaroiden laadusta huolehtiminen ja ahkera korjaaminen ovat lapselle ihan arkisia, neutraaleja asioita, joita kotona tapahtuu. Ne ovat normi. Olen siitä ehkä vähän ylpeä, mutta pääasiassa helpottunut. Hänen standardinsa ovat ulottuvillamme, toiveensa täytettävissämme, vielä.
Toistaiseksi huolehdin itse enemmän siitä että hän kulkee polvista paikatuissa housuissa, jonkun Onnin tai Toivon tai Alvarin vanhoissa. Mitä muut ajattelevat, huomaan kysyväni, mutta lapsi kysyy vain, kenen vanhat nämä housut ovat. Hän haluaa tietää edellisen käyttäjän nimen. Sitten hän kertoo sen kaikille.
P.S. Juuri kun olimme pohtineet, millaisista materiaaleista saisimme rakennettua hyvän majan, paikalliseen Buy Nothing -ryhmään ilmaantui elähtänyt patja. Lopputulos näkyy kuvassa.
Ensimmäinen pidempi vaatelainaamokauteni – puoli vuotta ja vähän koronapidennystä päälle – päättyi lokakuun alussa. Kokemus oli mainio, vaikka en heti jatkanutkaan jäsenyyttä.
Mitä sain?
Tyydytystä vaihtelunhaluuni. Muutaman viikon välein sain aina kaksi uutta vaatetta. Ostoshalut olivat tästä syystä minimaaliset, ja rahaa säästyi. Käytin Vaaterekin jäsenyyteen 170 euroa (+ yhteen juhlamekon varausmaksuun 10 euroa), ja sen lisäksi olen näiden kahdeksan kuukauden aikana ostanut vaatteita ja kenkiä 271,50 eurolla, siis noin 34 eurolla kuussa. Kaikkiaan vaatteisiin on tänä vuonna mennyt 451,50 euroa, mikä on minulle tavallista vähemmän.
Realismia vaatetarpeisiini. Huomasin, millaisia vaatteita tulen käyttäneeksi. Monet lainaamistani olivat kolmen viikon laina-aikana kovassa käytössä. Esimerkiksi villakankaisia ihanan kauniita housuja en kuitenkaan käyttänyt kertaakaan, vaikka ajattelin niiden täydentävän vaatekaappiani juuri passelilla tavalla. Asuntomme on tosi lämmin, joten kotona ei voi pukeutua villaan, ja tässä elämäntilanteessa, jossa kaikenlaista sotkua on lapsen ansiosta aika tavalla, vaikeasti pestäviä vaatteita ei vaan tee mieli käyttää. Sellaisia on varmasti turha nyt ostaakaan.
Mahdollisuuden kokeilla. Kokeilin lainavaatteissa sellaisia värejä ja kuvioita, joita en olisi muuten kokeillut. Huomasin, että viihdyn esimerkiksi kirkkaassa laventelinvioletissa. Päädyin ostamaan yhden vaatteen, josta olin lainaviikkoina kovasti pitänyt mutta jota en koskaan olisi ostanut ennen lainaamista (siinä on kuvioita!).
Vähemmän vaatepaniikkia. Äkillisen vaatetarpeen (juhlat! kuvaus!) vuoksi ei tarvinnut rynnätä kauppaan. Riitti, kun raivasi aikaa yhteisellä vaatekaapilla käymiseen. Ihanaa.
Kivan yhteisön. Vaaterekissä on tosi kiva henki. Lainaamon Emmi ja Veera muistavat asiakkaiden nimet, kysyvät kuulumiset ja toimivat makutuomareina tarvittaessa. Asiakkaat juttelivat keskenään, tietenkin – meillähän oli yhteinen vaatekaappi!
Suomalaiset vaatteet. Sain pukeutua non-stoppina vaatteisiin, jotka on lähellä ja huolella tehty ja joita on paljon rakastettu. Ne tuntuivat merkityksellisiltä. Löysin myös uuden suosikkimerkin, kun huomasin viikosta toiseen lainaavani Aarre Labelin vaatteita.
Miksi sitten en jatkanut jäsenyyttä?
Sijainti ei ollut minulle optimaalinen. Vaatelainaamo Vaaterekki on keskustassa ja monelle juuri passelilla paikalla, mutta ei mitenkään omien matkojeni varrella. Sinne piti siis tehdä asiaa erikseen, varsinkin nyt, kun liikkuminen on koronan takia muutenkin vähäistä.
Pesuhommat stressasivat. Vaatteet palautetaan tietenkin pestyinä, joten pesu ja kuivatus piti muistaa hoitaa hyvissä ajoin. Minua stressasi joka kerta: mitä, jos vaatteeseen onkin tullut tahra, jota en ole huomannut ja joka ei lähde pois? (Siinä tapauksessa vaate olisi pitänyt lunastaa. En joutunut lunastamaan mitään.) Päädyin pesemään vaatelainaamon vaatteita yksittäin, koska pelkäsin, että niille olisi muuten tapahtunut jotain. Tämä oli kokemuksen tylsin puoli.
Kaipasin minimalismia. Valikoima on Vaaterekissä hyvä mutta tarjolla on paljon monenlaista printtiä ja suhteessa huomattava määrä tunikoita/lyhyitä mekkoja. Koska itse olen vaatteissa useimmiten minimalismin ystävä ja lisäksi pitkäselkäinen, tämä rajoitti omaa valinnanvaraani. Olisin mieluusti kokeillut esimerkiksi Tauko-merkin Pier-pooloa tai Muka van Pihla-pooloa, himoitsemiani perusvaatteita siis, mutta näitä ei koskaan omilla käynneilläni ollut rekillä. Minulla olisi siis ainakin juuri tässä elämäntilanteessa käyttöä sellaisille perusvaatteille, joita vaatelainaamossa ei ole suuria määriä.
Silti.
Plussat voittavat miinukset moninkertaisesti. Hiukan harmittaa, etten juuri nyt ole Vaaterekin jäsen. Sitten, kun maailmassa taas järjestetään juhlia ja kaltaiseni freelancer liikuskelee arjessa ahkerammin pois työhuoneeltaan, saatan hyvin palata yhteisen vaatekaapin äärelle. Tuntuisi kotoisalta.
Tekstityöläinen 