Erään kirjan synty

Kirjan julkaisseelta ihmiseltä kysytään usein, miten kauan kirjoittamiseen meni. Siihen on vaikea vastata. 

Viimeinen vuosi sijoittuu vuosiin 2015–2016. Sen idut ovat siis viiden kuuden vuoden takaisia, ja niin ovat jotkin tekstipätkistäkin. Silloin vain en vielä tiennyt, millainen kirja on syntymässä, tai oikeastaan edes, onko syntymässä kirjaa ensinkään. 

Vuonna 2018 osallistuin Imagen ja Gummeruksen järjestämään tietokirjailijakouluun, jossa saimme kuulla mielenkiintoisen luennon ammattikirjailijalta noin kerran kuussa. Koulussa ei käsitelty omia tekstejä mutta sinne haettiin sellaisella. Hain mukaan 15 sivulla sitä käsikirjoitusta, josta sittemmin kehittyi Viimeinen vuosi. Koulun kautta sain myös arvokkaan kontaktin kustantamoon ja paljon kannustusta käsikirjoituksen edistämiseen.

Jossakin kohtaa tietokirjailijakouluvuoden aikana minulle kirkastui, mikä on tulevan kirjani rakenne. Ajatukseni yhdistää vaatteet, isoäiti ja aika Pariisissa tuntui hiukan villiltä, mutta luotin siihen, että juuri tämä hybridi on se minkä haluan kirjoittaa. Yksi vuosi, tuo 2015–2016, yhdisti nämä teemat toisiinsa, joten siitä syntyi kertomukseni runko.

Kirjoitin käsikirjoitusta eteenpäin ja tutkin kiinnostavaa lähdekirjallisuutta muiden kirjoitustöiden ohella. Hitaasti. Olin pienen huonosti nukkuvan lapsen äiti enkä voinut edes kuvitella kirjoittelevani hommaa eteenpäin pöydän nurkalla, kun taapero nukkui rauhallisia päiväunia (tällaisia tarinoita olen kuullut ja lukenut naispuolisilta kirjailijoilta väsymiseen asti). Sellaista ei tapahtunut. Lapsi nukkui pääasiassa kantoliinassa ja vain siinä tapauksessa, että hytkyin taukoamatta.

Puolison kanssa jaoimme hoitovastuuta, mutta lopulta kuormittavan tilanteen ratkaisi vasta päiväkoti, joka antoi kunnollisen työrauhan. Yhtä tärkeää oli päästä välillä omille yöretkille kirjoittamaan. Niiden mahdollistumiseen tarvittiin myös lähiverkostoa, käytännössä äitiäni, joka auliisti otti lasta yöhoitoon. Vietin kaksi yötä isoäidin talossa ja kolme yötä ihanassa hiljaisuuden retriitissä Utön saarella. Silloin kirjoitin ajattelematta mitään muuta. Se oli ihanaa. 

Kaikki ei silti ollut ihanaa. Elämässä oli kirjoittamisen vuosina paljon raskasta. Välillä uuvuin täysin ja ilmoitin jo kustantamoon, että tästä ei ainakaan just nyt tule yhtään mitään. Kärsin tavallista syvemmästä masennuksesta, ja kaikenlainen työnteko oli pelottavan vaikeaa (hirveä tilanne freelancerille). Onneksi löytyi apua: hyvä lääke ja hyvä terapia. Toivuin niin, että pystyin joidenkin kuukausien kuluttua palaamaan käsikirjoituksen pariin. 

Koko kirjoitusprosessin aikana sain apurahoja yhteensä 4500 euroa Journalistisen kulttuurin edistämissäätiöltä ja Suomen tietokirjailijoilta. Olen tuesta tosi kiitollinen. Samalla on tietysti todettava, että isoon kirjalliseen työhön keskittyminen lyö mojovan loven freelancerin kuukausituloihin, koska sille on varattava aikaa. Tämä tarkoittaa jatkuvaa tasapainoilua: Mitä saan tehdä? Mitä pitää tehdä? Kirjoittamatta en voinut olla. 

Toukokuussa 2020, kun olin lähettänyt käsikirjoituksen raakaversion Gummerukselle luettavaksi, sieltä kerrottiin että tekisivät mieluusti kanssani kustannussopimuksen. Julkaisuajankohta suunniteltiin keväälle 2021. Olin tietysti superiloinen! Siitä lähti kirjoittamisen spurttivaihe: kirjoitin entistä intensiivisemmin ja määrätietoisemmin. Vihdoin tiesin, että työ ei olisi turhaa! Syksyllä sain valmiiksi uuden version, johon sitten sain kustannustoimittajalta perehtyneet kommentit. Niiden pohjalta tein vielä parannetun version, joka sitten on pääpiirteissään se, joka nyt on kansien välissä. Toki se on sen jälkeen käynyt läpi tekstieditoinnin ja oikoluvun. Kustantamon ihanat ammattilaiset olivat tukenani joka vaiheessa, mikä on aivan mahtavaa.

Viimeinen vuosi meni painoon helmikuun puolivälissä 2021 ja ilmestyi kuukautta myöhemmin. Nyt se on kirjakaupoissa, ja minun mielessäni pyörivät jo uudet ideat, ajatukset ja sanat. 

Kävin Kulttuuriykkösessä

Sain eilen kunnian vierailla Ylen Kulttuuriykkösessä. Ihastuttavan ja perehtyneen Pia-Maria Lehtolan kanssa ehdimme tunnissa puhua monesta asiasta: isoäitien vaatekaapeista, vaateteollisuuden eettisyydestä ja jopa siitä, onko kirjassani esiintyvä Florette totta vai mielikuvitusta.

Jakson voi kuunnella täällä.

Parhaat vaatteet kestävät sukupolvelta toiselle

Olen saanut kirjasta paljon ihanaa palautetta. Moni on tullut kosketetuksi eri tavoin. Joku sanoo oppineensa vaatteista, toinen alkaneensa miettiä niitä, kolmas tunnistaa sisäistä maailmaani ja samastuu. Se tuntuu hyvältä, jonkinlaiselta liittymiseltä maailmaan. Se on enemmän kuin uskalsin toivoa. Lisäksi olen päässyt puhumaan kirjan teemoista haastatteluihin. Kävin jo MTV:n Uutisaamussa (kohdassa 1.13) ja Radio Dein aamussa, ja useampi juttu on vielä tulossakin. 

Aika monelle toimittajalle – ja muillekin – olen puhunut isoäitini vanhasta villakangastakista, joka on minulle tärkeä vaatekappale. Siitä puhutaan kirjassa, ja olen kirjoittanut siitä ennenkin. Se on taikatakkini, jota olen jälleen käyttänyt koko talven. Nyt kevään tullen se joutaa taas pesulan kautta säilytykseen, mutta tiedän varmasti, että oloni muuttuu elegantimmaksi välittömästi, kun saan taas kaivaa sen kaapista esiin ensi syksynä. 

Takki on merkkiä Suoma, selviää vuoriin kiinnitetystä lapusta. Siitä selviää myös, että se on valmistettu Suomessa ja että sen valmistaneen yrityksen koko nimi on Suomalainen Mallihuone Oy. Harmi vaan, että luin nimen oikein ensimmäistä kertaa pari päivää sitten takkia jälleen kerran silitellessäni. Olen varmaankin alkujaan vaatetta ihaillessani lukenut yrityksen nimen muodossa Suomalainen Mallituote Oy ja sisäistänyt sen todeksi. Se on ollut minulle itsestään selvä asia, jota ei ole tullut edes mieleen kyseenalaistaa. Niinpä tuo virheellinen muoto on päätynyt jopa kirjaan (onneksi vain kerran mainittuna). 

Oikaisen siis tässä: Suoma-takkeja valmisti Suomalainen Mallihuone Oy vuodesta 1933 vuoteen 1986. Varmaankin niitä myytiin vielä vähän myöhemminkin. Isoäitini käytti Suomaansa tiettävästi ainakin Budapestin-matkalla vuonna 1987, mutta en ole varma oliko hänellä sille paljonkaan muuta käyttöä. Hän oli maalaisnainen, hiekkateillä kävelijä, pientilan emäntä. Minä taas olen kaupunkilainen ja käyttänyt takkia sitäkin enemmän kaikkina niinä jo kuutena talvena, kun se on ollut omistuksessani. Niinpä tekee mieli sanoa: Kiitos Suoma. Parhaat vaatteet kestävät loistokkaina sukupolvelta toiselle.

Se on täällä!

Esikoiskirjani Viimeinen vuosi – muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista ilmestyi viime viikolla, ja nyt sitä saa jo ainakin Adlibriksestä. E-kirjapalveluihinkin se on tullut luettavaksi tänään, äänikirjana tosin ei vielä. Kirjastoista voi jo varailla, kappaleet ovat lainattavissa ilmeisesti loppuviikosta.

Ilo ja riemu! Hengästys ja jännitys! Tässä se nyt on, juuri sellaisena kuin pitääkin.

Elämäni pelottavin asia

Hienon kannen on suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Maaliskuussa ilmestyy esikoiskirjani Viimeinen vuosi – muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista (Gummerus). Se ei ole paksu kirja mutta olen pyörittänyt sitä mielessäni viisi vuotta, se on kuplinut ja muotoutunut sinä aikana. Parhaillaan sitä taitetaan, eikä aikaakaan, kun painokoneet jo laulavat. Osaan uskoakseni kirjan useimmat lauseet ulkoa, ja niitä, joita en osaa, herään tarkistelemaan öisin. Kysyn itseltäni voiko noin sanoa. Tulkitsenko väärin. Ajattelenko väärin. Olenko epäoikeudenmukainen. En saa nukuttua.

Jännittää. Kirjan julkaiseminen on elämäni pelottavin asia. Olen toivonut sitä kauan, ehkä aina.

Kirja on minulle tärkeä. Se on tarina kertojasta joka on minä, ja tarina hänen isoäidistään, ja samalla se on tarina vaatteista, maailman epävarmuudesta, lapsettomuudesta ja ihmissuhteiden vaikeudesta. Se on tietokirja mutta sen päälähde on kuolleen ihmisen muisti.

Minun on nyt lopetettava ajattelemasta itseäni, omaa jarruttavaa mieltäni ja aaltoilevaa kauhuani, ja päästettävä sanat lentoon. Luotettava siihen, että jollekin, jossakin, niillä on merkitystä. Että joku voi löytää minusta itsensä tai isoäidistä omansa, että joku voi sanojeni avulla löytää jotakin uutta omasta vaatesuhteestaan. Se olisi suurin toiveeni ja isoin iloni.

Maaliskuun 11. päivä Viimeinen vuosi on kirjakaupoissa.