L-kokoinen S-ihminen

ääriviivat

Lainasin ystävän paitaa. Se tuntui ihanalta päällä. Materiaalilla (silkkiä ja villaa) oli varmasti osuutensa asiaan, mutta aika äkkiä tajusin myös toisen jutun.

Se oli sopiva.

Siinä samassa ymmärsin myös, mikä monissa omissa vaatteissani mättää.

Ne ovat pieniä.

***

Olen omaksunut jostakin (terveisiä äidille!) sellaisen ajatuksen, että ihmisen – naisen! – kuuluu ostaa pienimpiä mahdollisia vaatteita, jotka mahtuvat hänen päälleen.

Kun olin nuori, äitini osti minulle usein XS-kokoisia vaatteita, todennäköisesti kovien alennusprosenttien innoittamana. Teini-ikäiselle minulle XS-vaatteet ehkä mahtuivat päälle, mutta sopivia ne eivät olleet koskaan.

Olen koko aikuisuuteni ostanut itselleni paljon S-kokoisia vaatteita, koska olen aina ollut hoikka ja ylävartalostani pieni. Olen identifioitunut S-kokoiseksi. Ässät ovat mahtuneet päälle.

Ystävän mukava (ja hyvännäköinen!) paita oli kokoa L.

Tapahtui valaistuminen. Mitä ihmettä oikein olen ajatellut?

***

Kirjainluokitukset tietysti kertovat vaatteen koosta hyvin vähän. Outi Les Pyy on kirjoittanut siitä, että kokoluokituksia – edes niitä numeroversioita – ei ole mitenkään standardisoitu. Hän suosittelee pitämään vaateostoksilla mukana mittanauhaa. Viisautta. Olen lukenut hänen kirjoituksiaan jo tuoreeltaan, mutta ei ole näköjään auttanut.

Kyse ei edes ole siitä, että erityisesti haluaisin olla S-kokoinen (kai). Olen vain tottunut siihen. Sentään olen älynnyt katsoa vaatteesta, sopiiko se pitkäselkäiselle ja lyhytkätiselle. Senkin olen tiedostanut, että takapuoleni on vähän toista maata kuin vyötäröni, siis suhteessa suuri, ja huomioinut tämän vaateostoksilla. Mutta hartiat. Niitä en ole miettinyt koskaan.

Ystävä on viisaampi kuin minä. Hän kertoi ajattelevansa, että kokolappua ei kannata tuijottaa vaan ostaa sellainen paita, joka istuu hartioista. Juuri tämä selittää monta epämukavaa tai oudon huonosti istuvaa vaatettani. Saatan olla edelleenkin joistakin kohdista potentiaalinen S, mutta hartiani ovat aika leveät.

***

Luin taannoin MyBodyModel-nimisestä apista, jonka avulla saa tehtyä omilla mitoillaan realistisen mallikuvan itsestään. Kiehtoo sellainen. Sovellus palvelee eritoten ompelevia ja neulovia ihmisiä, mutta olisi ehkä muillekin avartavaa nähdä oman vartalonsa ääriviivat piirrettyinä. Ehkä silloin vihdoin tajuaisi, että vaatteet kannattaa ostaa oman malliselle ihmiselle eikä jollekin muulle.

Heippa vaan S. Ei palata asiaan!

Mainokset

Täällä, poissa

jossain

Kun heräsin perjantaina, avoimesta ikkunasta kiemurteli leikatun nurmen tuoksu.

Leikatun nurmen tuoksu on minulle Suomen tuoksu. Sitä en ole koskaan haistanut muualla. Pariisilaispihoilla ei ole nurmia, beniniläispihoilla ei varsinkaan.

Niin, olen Suomessa taas.

Minussa on sellainen valuvika, että sieltä missä olen kaipaan aina toisaalle. Nyt katson Pariisin näyttelyitä ja ajattelen: miksen ole enää siellä, miksen mennyt sinne. Ja kun olin siellä, en minä jatkuvasti näyttelyissä ravannut. Elin arkea. Tein töitä, tulin kotiin, söin, katsoin elokuvia. Kävelin, kävin Emmauksessa, joskus torilla. Lopulta yllättävän harvoin torilla.

Viimeisenä päivänä, kun kävelin hammamiin, satoi vaatteeni märiksi. Katto alkoi tiputtaa vettä sänkyyn.

Viimeisellä viikolla tajusin, että olin ollut alkua lukuun ottamatta koko Pariisin-ajan, seitsemän kuukautta, poikkeuksellisen paljon kotona. Että me molemmat olimme. Ei iltamyöhän elokuvia eikä lasillisia, ei pitkiä ravintolaillallisia, ei kovinkaan paljon astumista täysin tuntemattomalle maaperälle: outoihin lähiöihin, uusille kursseille, vieraisiin kaupunkeihin. Emme me olleet sitä ajatelleet, mutta niin olimme toimineet.

Tälle on yksi syy, se joka muutti koko seitsemänkuisemme ihan toiseksi kuin olimme uumoilleet. Kepeyttä, sitä paljon Pariisilta odotettua ja huolella valmisteltua, kesti kaksi viikkoa.

Sitten tuli perjantai kolmastoista, lämmin ja hilpeä marraskuun päivä aina kello 21.20 asti. Se mitä tapahtui muutti joitakin asioita huomaamatta, pinnanalisesti, myös sellaisten elämässä jotka eivät joutuneet tulilinjalle.

Olen suoraryhtisempi kuin seitsemän kuukautta sitten. Silti tai siksi. Tätä aikaa ei voi erottaa terrorismin haavasta, on mahdotonta sanoa mikä olisin ilman sitä, millainen olisi ryhtini ja käyttäisinkö huulipunaa. Aikoihin emme ole enää pelänneet, mutta koko ajan olemme odottaneet uutta odottamatonta, sitä joka naksauttaa arjen taas vähän vinoon, tai paljon, ja maailman. Hätätila Ranskassa jatkuu, sitä pidennettiin taas toukokuun lopussa.

Mutta nyt: leikattuja nurmia, persiljantaimia, rusakko takapihalla.

Kuukausista julmin

Olen Pirkko Saision linjoilla. Hän kirjoittaa:

”Julmin kuukausista on heinäkuu.

Heinäkuun päivät soljuvat sormien välistä kuin himmeät helmet, niitä on päivä päivältä vähemmän ja vähemmän.

Ja heinäkuun valo on puhkikulunut, litteä.

Heinäkuu vaatii nauttimaan.
Heinäkuu kuvittelee, että ihminen on tasalämpöinen ja tasatunteinen, yhtä mielentilaa elävä.

Vihaan heinäkuuta, oikeasti.
Mustikat vaativat, ihmiset vaativat, heinäkuun aamut ja iltakaislikot vaativat, mutta sitä ei sanota ääneen.

Heinäkuu on kaatumaisillaan elokuuhun, mutta ei suostu vaan viivyttelee, viivyttelee.

Heinäkuussa pitää keksiä itselleen päämäärä, sillä siitä voi selvitä.”

(Pirkko Saisio: Signaali)

Signaalista nautin, vaikka onkin heinäkuu, ja töitä, ja painostava vaatimus elää täysillä kesää joka kestää tänäkin vuonna vain niin kovin vähän aikaa.