Aihearkisto: kuulumisia

Ikävä teitä

Posted on by
Yksityiskohta Anu Tuomisen näyttelystä Taidehallissa vuonna 2020.

…uimahallit. Ikävä lipokkaiden läpsytystä laattalattiaa vasten, ihojen liikkeitä, märkiä tukkia. Ihmisten yksityistä pesuähinää, saunojen toismaailmaisuutta, kiukaan sihinää, kaverusten päivittelyjä lauteilla. Hallien kiinnostavaa arkkitehtuuria, altaiden äkkikylmää, sinistä vettä ja vanhojen vesijumppaa, jonka musiikki muuttuu puuroksi jo muutaman metrin päässä. Melkein päälle hyppiviä innokkaita lapsia, vesijuoksukaveruksia, vakavia kuntouimareita joilla on uimalakit, kiiltävää juoma-automaattia rappusten päässä.

…museot. Ikävä isoa tilaa johon mahtuu monta mutta jossa jokainen on yksin, tauluja joiden koko ylittää käsieni välin, kirkkaita lempeitä aggressiivisia ja odottamattomia värejä. Hiljaista ihmisten kahinaa, varovaisia melkein äänettä lausuttuja kommentteja, hymyjä kolmevuotiaalle joka analysoi näkemäänsä. Mustapukuisten sali-ihmisten huomaamattomuutta, strategisesti asetettuja istumapaikkoja joille saa istua, ravisuttavia videoita, rumankauniita patsaita. Uusien ajatusten alkuja, vanhojen loppuja, horisontteja joita en tunti aiemmin tiennyt olevankaan. Korkeutta, leveyttä, syvyyttä.

…kirjastot. Ikävä tuoksua hyllyjen välissä, näytille nostettuja kirjoja joista en ole kuullut koskaan, uusia maailmoja avaavia luokituksia, kierrätyshyllyä jossa yksinäinen muovinen lelu. Runokirjoja katseen korkeudella, tietokoneen käyttöä harjoittelevia miehiä, tapahtumista kertovia lappuja kankaisella ilmoitustaululla. Diabetesviikkoa, Ranska-viikkoa, erityisten oppijoiden viikkoa ja niiden kunniaksi esiin nostettua kirjallisuutta, uskollisia kirjastonhoitajia jotka eivät koskaan häiritse ketään mutta auttavat aina, naapurustoa joka tapaa kirjojen välissä vahingossa, sitä pyörivää tuolia jossa lapsen kanssa istutaan lukemassa. Hämärtyvää iltaa seinien sisäpuolella, ajatusta siitä että pitäisi lähteä jo kotiin, sitä ettei kuitenkaan ole pakko tehdä niin.

…reissut Viroon. Ikävä matkaan lähdön tuntua, läheisyyttä joka kuitenkin on eri maailmasta, satamaa joka kerää tulijoita ja menijöitä. Tallinnan ruohottuneita ratikkakiskoja, salamyhkäisiä puutaloja, niiden natisevia lattioita. Rantaheinikkoa Haapsalussa, hylättyjä pukukoppeja sen rannalla, hiljaisia pikkuteitä, ihmisten loputtomia kasvimaita pienillä pihoilla. Kylpylöitä, niiden raukeaa tunnelmaa, suolan hieromista selkään suolasaunassa. Yllättäviä sydämellisiä ravintoloita kellareissa, vanhoja vehmaita puistoja, loputtoman tuntuista merenrantaa joka näyttää ulottuvan kaikkialle. Uuden ja vanhan liittoa, laulavaa kieltä, toivon ja eteenpäinmenon tunnelmaa. Leivoksia kahviloissa.

Joskus taas.

Advertisement

Parhaat vaatteet kestävät sukupolvelta toiselle

Posted on by

Olen saanut kirjasta paljon ihanaa palautetta. Moni on tullut kosketetuksi eri tavoin. Joku sanoo oppineensa vaatteista, toinen alkaneensa miettiä niitä, kolmas tunnistaa sisäistä maailmaani ja samastuu. Se tuntuu hyvältä, jonkinlaiselta liittymiseltä maailmaan. Se on enemmän kuin uskalsin toivoa. Lisäksi olen päässyt puhumaan kirjan teemoista haastatteluihin. Kävin jo MTV:n Uutisaamussa (kohdassa 1.13) ja Radio Dein aamussa, ja useampi juttu on vielä tulossakin. 

Aika monelle toimittajalle – ja muillekin – olen puhunut isoäitini vanhasta villakangastakista, joka on minulle tärkeä vaatekappale. Siitä puhutaan kirjassa, ja olen kirjoittanut siitä ennenkin. Se on taikatakkini, jota olen jälleen käyttänyt koko talven. Nyt kevään tullen se joutaa taas pesulan kautta säilytykseen, mutta tiedän varmasti, että oloni muuttuu elegantimmaksi välittömästi, kun saan taas kaivaa sen kaapista esiin ensi syksynä. 

Takki on merkkiä Suoma, selviää vuoriin kiinnitetystä lapusta. Siitä selviää myös, että se on valmistettu Suomessa ja että sen valmistaneen yrityksen koko nimi on Suomalainen Mallihuone Oy. Harmi vaan, että luin nimen oikein ensimmäistä kertaa pari päivää sitten takkia jälleen kerran silitellessäni. Olen varmaankin alkujaan vaatetta ihaillessani lukenut yrityksen nimen muodossa Suomalainen Mallituote Oy ja sisäistänyt sen todeksi. Se on ollut minulle itsestään selvä asia, jota ei ole tullut edes mieleen kyseenalaistaa. Niinpä tuo virheellinen muoto on päätynyt jopa kirjaan (onneksi vain kerran mainittuna). 

Oikaisen siis tässä: Suoma-takkeja valmisti Suomalainen Mallihuone Oy vuodesta 1933 vuoteen 1986. Varmaankin niitä myytiin vielä vähän myöhemminkin. Isoäitini käytti Suomaansa tiettävästi ainakin Budapestin-matkalla vuonna 1987, mutta en ole varma oliko hänellä sille paljonkaan muuta käyttöä. Hän oli maalaisnainen, hiekkateillä kävelijä, pientilan emäntä. Minä taas olen kaupunkilainen ja käyttänyt takkia sitäkin enemmän kaikkina niinä jo kuutena talvena, kun se on ollut omistuksessani. Niinpä tekee mieli sanoa: Kiitos Suoma. Parhaat vaatteet kestävät loistokkaina sukupolvelta toiselle.

L-kokoinen S-ihminen

Posted on by

ääriviivat

Lainasin ystävän paitaa. Se tuntui ihanalta päällä. Materiaalilla (silkkiä ja villaa) oli varmasti osuutensa asiaan, mutta aika äkkiä tajusin myös toisen jutun.

Se oli sopiva.

Siinä samassa ymmärsin myös, mikä monissa omissa vaatteissani mättää.

Ne ovat pieniä.

***

Olen omaksunut jostakin (terveisiä äidille!) sellaisen ajatuksen, että ihmisen – naisen! – kuuluu ostaa pienimpiä mahdollisia vaatteita, jotka mahtuvat hänen päälleen.

Kun olin nuori, äitini osti minulle usein XS-kokoisia vaatteita, todennäköisesti kovien alennusprosenttien innoittamana. Teini-ikäiselle minulle XS-vaatteet ehkä mahtuivat päälle, mutta sopivia ne eivät olleet koskaan.

Olen koko aikuisuuteni ostanut itselleni paljon S-kokoisia vaatteita, koska olen aina ollut hoikka ja ylävartalostani pieni. Olen identifioitunut S-kokoiseksi. Ässät ovat mahtuneet päälle.

Ystävän mukava (ja hyvännäköinen!) paita oli kokoa L.

Tapahtui valaistuminen. Mitä ihmettä oikein olen ajatellut?

***

Kirjainluokitukset tietysti kertovat vaatteen koosta hyvin vähän. Outi Les Pyy on kirjoittanut siitä, että kokoluokituksia – edes niitä numeroversioita – ei ole mitenkään standardisoitu. Hän suosittelee pitämään vaateostoksilla mukana mittanauhaa. Viisautta. Olen lukenut hänen kirjoituksiaan jo tuoreeltaan, mutta ei ole näköjään auttanut.

Kyse ei edes ole siitä, että erityisesti haluaisin olla S-kokoinen (kai). Olen vain tottunut siihen. Sentään olen älynnyt katsoa vaatteesta, sopiiko se pitkäselkäiselle ja lyhytkätiselle. Senkin olen tiedostanut, että takapuoleni on vähän toista maata kuin vyötäröni, siis suhteessa suuri, ja huomioinut tämän vaateostoksilla. Mutta hartiat. Niitä en ole miettinyt koskaan.

Ystävä on viisaampi kuin minä. Hän kertoi ajattelevansa, että kokolappua ei kannata tuijottaa vaan ostaa sellainen paita, joka istuu hartioista. Juuri tämä selittää monta epämukavaa tai oudon huonosti istuvaa vaatettani. Saatan olla edelleenkin joistakin kohdista potentiaalinen S, mutta hartiani ovat aika leveät.

***

Luin taannoin MyBodyModel-nimisestä apista, jonka avulla saa tehtyä omilla mitoillaan realistisen mallikuvan itsestään. Kiehtoo sellainen. Sovellus palvelee eritoten ompelevia ja neulovia ihmisiä, mutta olisi ehkä muillekin avartavaa nähdä oman vartalonsa ääriviivat piirrettyinä. Ehkä silloin vihdoin tajuaisi, että vaatteet kannattaa ostaa oman malliselle ihmiselle eikä jollekin muulle.

Heippa vaan S. Ei palata asiaan!

Täällä, poissa

Posted on by

jossain

Kun heräsin perjantaina, avoimesta ikkunasta kiemurteli leikatun nurmen tuoksu.

Leikatun nurmen tuoksu on minulle Suomen tuoksu. Sitä en ole koskaan haistanut muualla. Pariisilaispihoilla ei ole nurmia, beniniläispihoilla ei varsinkaan.

Niin, olen Suomessa taas.

Minussa on sellainen valuvika, että sieltä missä olen kaipaan aina toisaalle. Nyt katson Pariisin näyttelyitä ja ajattelen: miksen ole enää siellä, miksen mennyt sinne. Ja kun olin siellä, en minä jatkuvasti näyttelyissä ravannut. Elin arkea. Tein töitä, tulin kotiin, söin, katsoin elokuvia. Kävelin, kävin Emmauksessa, joskus torilla. Lopulta yllättävän harvoin torilla.

Viimeisenä päivänä, kun kävelin hammamiin, satoi vaatteeni märiksi. Katto alkoi tiputtaa vettä sänkyyn.

Viimeisellä viikolla tajusin, että olin ollut alkua lukuun ottamatta koko Pariisin-ajan, seitsemän kuukautta, poikkeuksellisen paljon kotona. Että me molemmat olimme. Ei iltamyöhän elokuvia eikä lasillisia, ei pitkiä ravintolaillallisia, ei kovinkaan paljon astumista täysin tuntemattomalle maaperälle: outoihin lähiöihin, uusille kursseille, vieraisiin kaupunkeihin. Emme me olleet sitä ajatelleet, mutta niin olimme toimineet.

Tälle on yksi syy, se joka muutti koko seitsemänkuisemme ihan toiseksi kuin olimme uumoilleet. Kepeyttä, sitä paljon Pariisilta odotettua ja huolella valmisteltua, kesti kaksi viikkoa.

Sitten tuli perjantai kolmastoista, lämmin ja hilpeä marraskuun päivä aina kello 21.20 asti. Se mitä tapahtui muutti joitakin asioita huomaamatta, pinnanalisesti, myös sellaisten elämässä jotka eivät joutuneet tulilinjalle.

Olen suoraryhtisempi kuin seitsemän kuukautta sitten. Silti tai siksi. Tätä aikaa ei voi erottaa terrorismin haavasta, on mahdotonta sanoa mikä olisin ilman sitä, millainen olisi ryhtini ja käyttäisinkö huulipunaa. Aikoihin emme ole enää pelänneet, mutta koko ajan olemme odottaneet uutta odottamatonta, sitä joka naksauttaa arjen taas vähän vinoon, tai paljon, ja maailman. Hätätila Ranskassa jatkuu, sitä pidennettiin taas toukokuun lopussa.

Mutta nyt: leikattuja nurmia, persiljantaimia, rusakko takapihalla.

Kuukausista julmin

Posted on by

Olen Pirkko Saision linjoilla. Hän kirjoittaa:

”Julmin kuukausista on heinäkuu.

Heinäkuun päivät soljuvat sormien välistä kuin himmeät helmet, niitä on päivä päivältä vähemmän ja vähemmän.

Ja heinäkuun valo on puhkikulunut, litteä.

Heinäkuu vaatii nauttimaan.
Heinäkuu kuvittelee, että ihminen on tasalämpöinen ja tasatunteinen, yhtä mielentilaa elävä.

Vihaan heinäkuuta, oikeasti.
Mustikat vaativat, ihmiset vaativat, heinäkuun aamut ja iltakaislikot vaativat, mutta sitä ei sanota ääneen.

Heinäkuu on kaatumaisillaan elokuuhun, mutta ei suostu vaan viivyttelee, viivyttelee.

Heinäkuussa pitää keksiä itselleen päämäärä, sillä siitä voi selvitä.”

(Pirkko Saisio: Signaali)

Signaalista nautin, vaikka onkin heinäkuu, ja töitä, ja painostava vaatimus elää täysillä kesää joka kestää tänäkin vuonna vain niin kovin vähän aikaa.