Katsoin tällä viikolla Mika Ronkaisen dokumentin Laulu koti-ikävästä (Areenassa vielä kolme päivää). Se oli paras suomalainen elokuva, jonka olen nähnyt ehkä koskaan.
Leffa kertoo Kai Latvalehdosta, osan lapsuudestaan Ruotsissa viettäneestä suomalaisesta, joka aikuisiällä tajuaa, kuinka paljon tämä yksi hänen valintansa ulottumattomissa oleva asia on vaikuttanut hänen kokemukseensa elämästä.
Suomessa on yhä enemmän hänen kaltaisiaan: suomalaisia, jotka ovat asuneet lapsuutensa ulkomailla. Se on voimavara. Kerron, miksi.
Heille moni asia ei ole lainkaan niin itsestään selvä kuin meille, jotka olemme kasvaneet suomalaisiin normeihin ja totuuksiin. Sellaisiin, että on aivan normaalia olla puhumatta bussissa vierustoverille edes silloin, kun pitäisi jäädä pois (käsineiden pukeminen riittää, tiedättehän).
Kuten Kai Latvalehto, moni heistä vaikuttaa tuntevan olonsa aina hiukan ulkopuoliseksi. He eivät ole oppineet käsinekoodeja, eivät ole imeneet niitä itseensä sienten tavoin. He ihmettelevät sellaista. He eivät oikein ole suomalaisia mutta eivät toisaalta sitten lapsuudenmaalaisiaankaan.
Olen perehtynyt tähän asiaan nyt 13 vuotta, sillä elän ulkomailla kasvaneen suomalaisen kanssa.
Minulle on aivan selvää, että käyn silloin tällöin vanhoilla kotikulmillani, siellä missä kävin koulua, siellä missä vietin kesiä, siellä missä juostiin serkkujen kanssa rappusissa ja paistettiin lättyjä. Se ei ole vaikeaa. Näihin paikkoihin pääsee bussilla tai junalla. Kaikki Suomessa 80-luvulla lapsuutensa viettäneet voivat jakaa kokemuksen järvien rannoista, rintamamiestaloista, vastaleikatun ruohon tuoksusta, mansikka-ajan alkamisesta ja pakkautumisesta talvihaalareihin, luistinten kiristämisestä sormet hyydyttävässä pakkasessa koulun kentän laidalla ja koulun kellon äänestä.
Muualla kasvanut ei voi. Ei vaikka hänen nimensä olisi Matti Möttönen. Hän on kotoisin muualta, muistelee toisenlaisia. Televisiossa oli erilaiset mainokset, kaupassa toiset karkit, arjessa erilainen rytmi. Koulussa lapset kättelivät.
Lapsuusiän lopussa Suomeen muuttaneet sanovat tyypillisesti, ettei juuri tehnyt mieli puhua taustastaan sen jälkeen, kun siitä sai ensimmäiset kerran kuulla karvaasti. Sillä kaikki (?) saavat, ovat saaneet. Suomalainen on oppinut, että rajojen ulkopuolelta tulee uhka.
Aikuisena Suomessa kasvaneet suhtautuvat Matti Möttösen kokemukseen ihailevasti: sinähän osaat kahta kieltä! Mutta ulkopuolisuutta ei tajua kukaan. Sinähän olet ihan samanlainen kuin mekin!
Ei taida olla mahdollista selittää – tai edes tietää – mikä vaikutus on sillä, että Matti Möttönen ei ole lapsena koskaan kuullut hiihtoselostusta televisiosta, ja ettei se herätä hänessä mitään nostalgisia tunteita. Matti Möttönen ei osaa luistella. Möttönen ei ole imenyt sellaista ajatusta, että Suomi on maailman paras maa ja että on lottovoitto syntyä Suomeen. Tai jotain toista ajatusta, josta en osaa antaa esimerkkiä, koska se on minulle niin itsestään selvä.
Kuitenkin: Kolmannen kulttuurin kasvatit olisivat tarpeellisia tulkkeja moneenkin tilanteeseen, joita tämä globalisoituva maailma tarjoilee. He kiinnittävät usein huomiota toisiin asioihin kuin me täällä kasvaneet. He katsovat tätä maata kuin maahanmuuttajat – hehän ovat maahanmuuttajia, joilla on supisuomalainen nimi. Toisaalta he osaavat katsoa tätä maata myös kuten suomalainen perusjamppa, koska he ovat sellaisten lapsia ja lastenlapsia.
Englanniksi tällaisille ihmisille on nimikin: third culture kid. He kuuluvat kolmanteen kulttuuriin, joka ei ole heidän passikulttuurinsa (ja vanhempiensa kulttuuri) eikä toisaalta asuinmaansa kulttuurikaan. Suomeksi ei taida olla vakiintunutta vastinetta (en ota lukuun matkalaukkulasta, joka tuntuu ulkoa päin määritellyltä). Suomessa ulkomailla vietetty lapsuus redusoituu muotoon: sinähän osaat ruotsia/ranskaa/portugalia!
Mutta kieltä voi opiskella koulussa. Kulttuurisia normeja ja huomaamattomia ajattelutapoja ei.
Eräs kolmannen kulttuurin kasvatti kertoi, että Suomeen muutettuaan häntä ihmetytti eniten se, kuinka ihmiset jatkuvasti syljeksivät kaduille. Oletko koskaan huomannut?
Tekstityöläinen 
Sitten ovat vielä nekin, joiden lapsuuskuviot ovat muuten vain vieraat aikuiselämän ympyröille, esim. jostain kaukaa böndeltä Helsinkiin joutuneet. Sellaiseen kansanosaan kuuluva ihminen voi tuntea vierautta, jota on ehkä vielä vaikeampi perustella ja selittää kuin ulkomailla kasvaneen.
Vierauden kokemus ylipäänsä on hirvittävän vaikea selittää – jos se olisi helppoa, ei varmaan olisi vierauttakaan. Tunnen itsekin monella tavalla ja usein selittämätöntä vierautta kulttuurissani, johon kuitenkin olen kasvanut (enkä edes ole muuttanut maalta). Olin taannoin tilanteessa, jossa lapsuudenystävä vilpittömästi ihmetteli, miksi aina puhun ulkopuolisuuden kokemuksestani: minähän olen aivan kuin hänkin. Niinpä.
Ulkopuolelta ja yleistäen näyttäisi mun mielestä siltä, että ero maalta Helsinkiin ja toisesta maasta Suomeen muuttaneiden välillä on siinä, että edellistä on hyvin laajasti osattu tai oltu pakotettuja hyödyntämään yhteiskunnallisesti, sehän on varsin vallitseva piirre esimerkiksi suurissa ikäluokissa (ja ainakin periaatteessa kokemusta on voinut jakaa: böndeltä köyhistä oloista stadiin menestymään muuttaneen tyypin tarinahan on suorastaan hyväksytyintä mallia oleva suomalainen sankarikertomus!). Toisessa maassa kasvanut suomalainen sen sijaan on vielä siinä määrin harvinainen tapaus, että kokemukselle ei ole juurikaan kaikupohjaa esim. työelämässä. Sama pätee varmasti myös niihin suomalaisiin, joiden vanhemmat ovat kotoisin ihan toisesta maasta.
Ehkä olen väärässä. Joka tapauksessa päätelmäni on yleistys eikä tietenkään pyri mitätöimään täysin päinvastaisia kokemuksia, joita yksilöillä on varmasti ja paljon.
Sitten on tietenkin niinkin, että kaikki kokemukset vaikuttavat kaikkiin ihmisiin eri tavoin, ja ulkopuolisuutta, vierautta ja marginaalissa olemisen kokemusta syntyy ilmankin selitykseksi sopivia ulkoisia ärsykkeitä. (Onneksi on taide, tekisi mieleni sanoa – ainakin omalla kohdallani sillä on suuressa määrin pelastava vaikutus.)
Synnyin Ruotsissa 70-luvun alussa. Suomalaiset vanhempani olivat muuttaneet muutamaa vuotta aiemmin maahan työn perässä ja paremman elämän toivossa. Minulle ja veljelleni annettiin ruotsalaiset nimet, jotta sulautuisimme paremmin yhteiskuntaan, eikä meitä ainakaan suomalaisten nimien vuoksi haukuttaisi finnjäveleiksi, sillä olihan tarkoitus jäädä. Olin 11, veljeni 7, kun vanhemmillani lähes 20 Ruotsissa vietetyn vuoden jälkeen koti-ikävä Suomeen vei voiton ja he päättivät lähteä takaisin paluumuuttajina, synnyinsijoilleen.
Kulttuurishokki iski minua vasten kasvoja. Kaupunkilähiöstä muutimme keskellä talvea maaseudulle pieneen, voimakkaasti uskonnolliseen pitäjään. Se hyvin vähäinen ulkopuolisuuden tunne, mikä minulla oli Ruotsissa finnjävelinä ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä koin uudessa ympäristössä. Olinkin yhtäkkiä hurri, outo ulkomaanelävä, jota koulussa tuijotettiin ja joka jäi aina hiihtokilpailuissa viimeiseksi, koska ei osannut hiihtää.
Ja muistan yhä edelleen, mihin itse kiinnitin huomiota suomalaislapsissa verrattuna ruotsalaislapsiin. Suomalaiset kuiskivat keskenään paljon, supattivat toistensa korvaan jotain hauskaa, vilkaisivat välillä ympärilleen, sipisivät lisää ja hihittellivät sitten hiljaa keskenään. Olen ulkopuolinen, Suomen ruotsinsuomalainen, kuten Kai osuvasti elokuvassa sanoo.
Olipa hyvä ja herättävä kirjoitus, Laura, kiitos! Itse olen ”sisäpuolinen”, mutta monesti näin jälkeenpäin ihmetellyt sitä, miten kovin homogeeninen suomalaiskulttuuri oli 60- ja 70-luvuilla, kun olin lapsi. Pukeuduimme samoihin retu-kenkiin, kaikki koulut olivat samanlaisia, tytöillä hiuksissa samat puupallerot, kaupoissa samat karkit. Jos silloin olisi ollut edes niin ”moninaista” kuin nykyisin, olisimme varmasti paljon suvaitsevampia ja avoimempia erilaisuudelle.
Monika, kiitos tarinastasi, se kosketti. En tiedä, onko Ruotsissa kasvaneilla suomalaisilla mitään yhteenliittymää olemassa, teitä kuitenkin täytyy olla aika paljon?
Mielenkiintoista on, että vanhemmat tekevät ulkomaille muuttaessaan oman identiteettinsä kannalta tietyllä tavalla neutraaleja valintoja: hehän ovat suomalaisia ja tuntevat koti-ikävää Suomeen tai johonkin suomalaiseen, kuten sanot, mutta haluavat asua välillä toisessa maassa. He ehkä oppivat kielen ja kulttuuristakin paljon, mutta voivat aina palata kotiin. (Tämän tilanteen voin kuvitella omalle kohdalleni helposti.)
Heidän ulkomailla kasvaneet lapsensa ovat aivan toisessa tilanteessa. ”Suomalaista identiteettiä” sellaisena, kun se tässä maassa käsitetään, ei ole. Kun vanhemmat ”palaavat”, lapsille käy jotakin melkein päinvastaista, jota vanhempien oman, vahvan kokemuksensa tähden voi olla hyvin vaikea ymmärtää. Lapset ovat tässä asiassa kaikkea muuta kuin vanhempiensa jatkeita.
Tuo kuiskailuesimerkkisi on muuten kiinnostava, juuri sellainen, jota itse en olisi osannut ajatella. Ihan totta puhut. Koko kouluaika Suomessa oli kuiskailusta tiheä.
Willetway, kiitos! Sama pätee 80-lukuunkin, homogeenistä oli. Eipä silti, niin on varmaan kaikissa pienissä yhteisöissä, myös muissa maissa. Mitenköhän paljon se on muuttunut netin ja globalisoitumisen myötä? (Pelkään, ettei niin paljon kuin toivoisin.)
Laura, olen huolissani. Onko sinulla suhde jonkun Matti Möttölän kanssa?