Täällä, poissa

jossain

Kun heräsin perjantaina, avoimesta ikkunasta kiemurteli leikatun nurmen tuoksu.

Leikatun nurmen tuoksu on minulle Suomen tuoksu. Sitä en ole koskaan haistanut muualla. Pariisilaispihoilla ei ole nurmia, beniniläispihoilla ei varsinkaan.

Niin, olen Suomessa taas.

Minussa on sellainen valuvika, että sieltä missä olen kaipaan aina toisaalle. Nyt katson Pariisin näyttelyitä ja ajattelen: miksen ole enää siellä, miksen mennyt sinne. Ja kun olin siellä, en minä jatkuvasti näyttelyissä ravannut. Elin arkea. Tein töitä, tulin kotiin, söin, katsoin elokuvia. Kävelin, kävin Emmauksessa, joskus torilla. Lopulta yllättävän harvoin torilla.

Viimeisenä päivänä, kun kävelin hammamiin, satoi vaatteeni märiksi. Katto alkoi tiputtaa vettä sänkyyn.

Viimeisellä viikolla tajusin, että olin ollut alkua lukuun ottamatta koko Pariisin-ajan, seitsemän kuukautta, poikkeuksellisen paljon kotona. Että me molemmat olimme. Ei iltamyöhän elokuvia eikä lasillisia, ei pitkiä ravintolaillallisia, ei kovinkaan paljon astumista täysin tuntemattomalle maaperälle: outoihin lähiöihin, uusille kursseille, vieraisiin kaupunkeihin. Emme me olleet sitä ajatelleet, mutta niin olimme toimineet.

Tälle on yksi syy, se joka muutti koko seitsemänkuisemme ihan toiseksi kuin olimme uumoilleet. Kepeyttä, sitä paljon Pariisilta odotettua ja huolella valmisteltua, kesti kaksi viikkoa.

Sitten tuli perjantai kolmastoista, lämmin ja hilpeä marraskuun päivä aina kello 21.20 asti. Se mitä tapahtui muutti joitakin asioita huomaamatta, pinnanalisesti, myös sellaisten elämässä jotka eivät joutuneet tulilinjalle.

Olen suoraryhtisempi kuin seitsemän kuukautta sitten. Silti tai siksi. Tätä aikaa ei voi erottaa terrorismin haavasta, on mahdotonta sanoa mikä olisin ilman sitä, millainen olisi ryhtini ja käyttäisinkö huulipunaa. Aikoihin emme ole enää pelänneet, mutta koko ajan olemme odottaneet uutta odottamatonta, sitä joka naksauttaa arjen taas vähän vinoon, tai paljon, ja maailman. Hätätila Ranskassa jatkuu, sitä pidennettiin taas toukokuun lopussa.

Mutta nyt: leikattuja nurmia, persiljantaimia, rusakko takapihalla.

Mainokset

12 kommenttia artikkeliin ”Täällä, poissa

  1. Kiitos kun kirjoitit tämän. Ymmärrän ehkä hiukan enemmän itseäni. Hyväksyn ehkä hiukan enemmän käytöstäni. Samaistunkin. Puolisen vuotta takana, kolme viikkoa edessä tässä kaupungissa, jossa elämisestä tuli erilaista kuin odotin. Minusta tuli erilainen kuin odotin. Ehkä silti oivalsin enemmän kuin koskaan, pääasiassa itsestäni. Asiat suhteutuivat ja suhteutuvat koko ajan, kiivaasti. Etsivät muotoaan, totuuttakin. Mietin onkohan huolettomuus iäksi kadonnut ja toivon ettei ole, keltään, vaikka vain osa ylipäätään sellaisesta olotilasta on etuoikeutettu elämänsä aikana nauttimaan. Tartunkin jokaiseen ympärillä pilkahtavaan hymyyn, nauruun ja elämänilon ja -halun ilmentymään kiivaasti ja yritän muistuttaa itseäni siitä, minkä uskon olevan tärkeintä.

  2. Kiitos hienosta tekstistä. Olen niin samaa mieltä, tästä kaikesta – myös leikatun nurmen tuoksusta. Paitsi että minussa ei taida olla tuota ”valuvikaa”.

    • Iloitsen puolestasi siitä ettei ole tuota jatkuvaa kaipausta muualle. En panisi pahakseni vaikka minustakin tulisi vielä vallitseviin olosuhteisiin tyytyväinen – ja sitten taas sitä on vaikea kuvitella… (Etenkin sitä, että missä niin tapahtuisi! Pariisi on monin tavoin hyvä mutta elämä on ehtinyt niin pitkälti rakentua Suomeen.)

  3. Valuvikainen täälläkin -ja kiittää myös hienosta tekstistä, jonka mukana nyökyttelen. Pariisissa olessani en ole kyllä ikinä ehtinyt kaivata toisaalle, joten vika saattaa olla vain väärässä päässä.
    Minä muuten inhoan leikatun nurmikon tuoksua, pistän ikkunan aina äkkiä kiinni. En taida oikein pitää nurmikoistakaan, siksi kai olen antanut omamme sammaloitua.

    • Mulle Pariisi on monin tavoin sopiva paikka myös, mutta rupean kyllä aina ajan myötä kaipaamaan villiä vihreyttä (vaikka ihailen suuresti Pariisin rakennettuja puistoja). Silti: siellä estetiikka miellyttää, erityisesti juuri estetiikka. Mutta sitten taas tykkänään-muuttamiseen tarvittaisiin juurten kasvattamista, ja siinä on sellainen ongelma että yhdet juuret ja ihmiset on jo Suomessa, ja niitä sitten kuitenkin aina kaipaa, tai jokin haiku on kuitenkin. Lisäksi kaipaan kyllä sellaisiin paikkoihin joita en ole edes nähnyt vielä, johonkin uuteen joka muuttaisi näkökulmani, vaikka nyt juuri Lissaboniin.

      Minäkään en tykkää nurmikoista, ihmettelen niiden suurta suosiota Suomessa. Ja sammaleen vihaamista ihmettelen myös, sehän on ihaninta maailmassa!

  4. Minun on myönnettävä ettei minulla oikein ole Suomessa mitään kaivattavaa. Näyttää kirjoitettuna kauhean dramaattiselta ja kylmältä.
    Tarkoitan kuitenkin vain sitä, ettei mulla ole oikein muita sukulaisia kuin äiti (häntä kaipaan ja hänestä olen välillä huolissani). Mulla ei ole Suomessa mitään omaa paikkaa, ei ole omaisuutta, ei kesäpaikkaa jolla käydä tms.

    Eli saattaa olla niin etten sinänsä kaipaa Suomea Suomena. Kaipaan muutamia tärkeitä ihmisiä siellä. En osaa kuvitella miltä siellä tuntuisi taas asua.

    Minun on ihan hyvä nyt täällä Belgiassa. Minä voin kuitenkin nähdä itseni monessa muussakin paikassa. En osaa suunnitella tai edes haaveilla.

    Mutta se ruohontuoksu. Kyllä minäkin tykkään siitä. Minulle tervan tuoksu on kuitenkin vielä tärkeämpi.

    • Ei tuo minusta kylmältä kuulosta vaan hyvältä oikeastaan. Yksinkertaiselta (vaikken tiedä onko).

      Itse pohdin nyt myös sitä, miten paljon isoja ratkaisuja elämässä tekee vähän niin kuin huomaamattaan, kun asiat nyt vain menevät niin. Esim. että löytää puolison jostakin, hänellä on jokin historia ja kotikulttuuri, ja se vaikuttaa kaikkiin ratkaisuihin, ja että kun vuosikymmeniä kuluu, täyskäännös jossakin merkittävässä asiassa (vaikka asuinmaan suhteen) tuntuu paljon työläämmältä kuin silloin joskus aikaisemmin kuvitteli.

      Minä voisin kuvitella asuvani pysyvämmin poissa Suomesta, mutta jokin väljä sosiaalinen kontakti siihen tarvittaisiin. Siis jokin yhteisö, johon kuulua: jos ei työtä niin harrastus, tai naapurusto, tai jotakin. Että olisi jotakin turvaverkostoa, ehkä. Nyt sitä ei ollut, se oli ihan valittua niin, mutta tajusin että jokin melkein näkymätön yhteisö (joka minulla Suomessa on) on tärkeä kuitenkin vaikka pidän paljon yksin olemisesta ja kaipaan seuraa harvoin.

      Niin, liittyikö tämä nyt mihinkään, en tiedä, mutta johonkin kommentistasi lähteneeseen ajatuskelaan kumminkin (kiitos!).

      Tuossa muuallekaipuussa on myös jokin sellainen aspekti, joka ei tyhjene mihinkään maahan tai kulttuuriin – sitä vaan kaipaa jotakin, jonnekin. Sanatonta, nimetöntä, sellaista mitä ei kuitenkaan koskaan missään oikein saavuta.

  5. Joo siis tapasin mieheni -95 keväällä Göteborgissa, olimme siellä yhdessä opiskelijavaihtomme loppuajan. Sitten menin Suomeen tekemään gradun, mies meni omiin opintoihinsa Ranskaan. Valmistuin joulukuussa -96, tammikuussa -97 muutin Ranskaan. Olin 29, kohta 30.

    En nähnyt muuta vaihtoehtoa. Oli itsestään selvää muuttaa.

    Kyllä, mun elämässä kaikki on nimenomaan tapahtunut hiukan huomaamatta, tai sillain että asiat ovat vaan johtaneet toisiin. Mulla ei ole ollut eikä ole mitään”urahaaveita” tai sellaisia intohimoja, että niiden takia olisin edes miettinyt missä ”kannattaisi” olla. Tätä kyllä Jotkut ihmiset, lähinnä sellaiset joiden mielipiteille en anna arvoa ovat ääneenkin pohtineet… että kun sillain olen ”tuhlannut” koulutukseni jne.

    Yhteisö tai muu jota itsekin kuvailit on minusta tärkeä. Uskon että se on tärkeämpi mitä vanhemmaksi tulee. Täytän ensi vuonna 50. Se ei ole paljon mutta 60, 70, 80…jos puolisoni kuolisi ennen minua…. kaikki tuollainen…. missä haluaisin silloin olla?

    Toisaalta mulla on miehen puolen iso suku täällä päin ja olen myös melko varma etteivät poikamme koskaan muuta Suomeen.

    Onneksi minun eikä kenenkään ei tarvitse tietää tänään mitä tulee huomenna.

    • Tämä maapohdintasi (”missä haluaisin silloin olla?”) on todella mielenkiintoinen – se, mihin jonkinlainen oman paikan tuntu liittyy.

      Suomessahan hoetaan sellaista, että on lottovoitto syntyä Suomeen, ja monen on vaikea tajuta, miksi joku ei pidä tätä maata täydellisenä tai tykkää lihakeitosta tai halua heti palata tänne kun mahdollista jne. Aika vähän on (minun kokemukseni mukaan) ymmärrystä sille, että monen ihmisen elämä jakaantuu eri maihin ja kulttuureihin eri syistä, osittain valitusti ja osittain valitsematta, eikä Suomi automaattisesti ole mikään ykkösmaa tai sen tavat eivät tunnu ”normaaleilta” tai ”neutraaleilta” kaikille, joilla on Suomen passi. (Joskus kirjoitinkin tästä enemmän, tai tähän liittyen, täällä: https://lauraporsti.com/2014/01/10/suomalainen-maahanmuuttaja/)

      • Tähän viimeiseen haluan vain sanoa, että JUST NÄIN.
        Kun nyt taas kerran lähdin Pariisiin, sain kuulla ainakin kymmeneltä suunnalta ”aikuistuisit sinäkin”, ”lopettaisit nuo haihattelut Pariisista”, ”mikä siellä nyt on niin parempaa mitä täällä ei ole”, ”taasko sä lähet sinne kaatopaikalle”, ”ota hengityssuojain mukaan!”, ”kyllä Suomi vaan on maailman kaunein maa”…kaikki tämä ihmisiltä jotka eivät ole esimerkiksi koskaan kyseisessä kaupungissa käyneet.
        Ja kun tulin flunssaisena takaisin, vahingonilo:” Sen siitä saa kun sinne pitää ängetä.”

        Että miksi ihmiset ylipäätään eivät anna toisten tykätä siitä mistä tykkäävät. Siis jotkut ihmiset, aika useat ihmiset.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s