Ikävä teitä

Yksityiskohta Anu Tuomisen näyttelystä Taidehallissa vuonna 2020.

…uimahallit. Ikävä lipokkaiden läpsytystä laattalattiaa vasten, ihojen liikkeitä, märkiä tukkia. Ihmisten yksityistä pesuähinää, saunojen toismaailmaisuutta, kiukaan sihinää, kaverusten päivittelyjä lauteilla. Hallien kiinnostavaa arkkitehtuuria, altaiden äkkikylmää, sinistä vettä ja vanhojen vesijumppaa, jonka musiikki muuttuu puuroksi jo muutaman metrin päässä. Melkein päälle hyppiviä innokkaita lapsia, vesijuoksukaveruksia, vakavia kuntouimareita joilla on uimalakit, kiiltävää juoma-automaattia rappusten päässä.

…museot. Ikävä isoa tilaa johon mahtuu monta mutta jossa jokainen on yksin, tauluja joiden koko ylittää käsieni välin, kirkkaita lempeitä aggressiivisia ja odottamattomia värejä. Hiljaista ihmisten kahinaa, varovaisia melkein äänettä lausuttuja kommentteja, hymyjä kolmevuotiaalle joka analysoi näkemäänsä. Mustapukuisten sali-ihmisten huomaamattomuutta, strategisesti asetettuja istumapaikkoja joille saa istua, ravisuttavia videoita, rumankauniita patsaita. Uusien ajatusten alkuja, vanhojen loppuja, horisontteja joita en tunti aiemmin tiennyt olevankaan. Korkeutta, leveyttä, syvyyttä.

…kirjastot. Ikävä tuoksua hyllyjen välissä, näytille nostettuja kirjoja joista en ole kuullut koskaan, uusia maailmoja avaavia luokituksia, kierrätyshyllyä jossa yksinäinen muovinen lelu. Runokirjoja katseen korkeudella, tietokoneen käyttöä harjoittelevia miehiä, tapahtumista kertovia lappuja kankaisella ilmoitustaululla. Diabetesviikkoa, Ranska-viikkoa, erityisten oppijoiden viikkoa ja niiden kunniaksi esiin nostettua kirjallisuutta, uskollisia kirjastonhoitajia jotka eivät koskaan häiritse ketään mutta auttavat aina, naapurustoa joka tapaa kirjojen välissä vahingossa, sitä pyörivää tuolia jossa lapsen kanssa istutaan lukemassa. Hämärtyvää iltaa seinien sisäpuolella, ajatusta siitä että pitäisi lähteä jo kotiin, sitä ettei kuitenkaan ole pakko tehdä niin.

…reissut Viroon. Ikävä matkaan lähdön tuntua, läheisyyttä joka kuitenkin on eri maailmasta, satamaa joka kerää tulijoita ja menijöitä. Tallinnan ruohottuneita ratikkakiskoja, salamyhkäisiä puutaloja, niiden natisevia lattioita. Rantaheinikkoa Haapsalussa, hylättyjä pukukoppeja sen rannalla, hiljaisia pikkuteitä, ihmisten loputtomia kasvimaita pienillä pihoilla. Kylpylöitä, niiden raukeaa tunnelmaa, suolan hieromista selkään suolasaunassa. Yllättäviä sydämellisiä ravintoloita kellareissa, vanhoja vehmaita puistoja, loputtoman tuntuista merenrantaa joka näyttää ulottuvan kaikkialle. Uuden ja vanhan liittoa, laulavaa kieltä, toivon ja eteenpäinmenon tunnelmaa. Leivoksia kahviloissa.

Joskus taas.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s