Työ paikallaan

Jos saisin valita, poistaisin suomen kielestä käsitteet työelämä ja vapaa-aika. Vaihtaisin ne elämäksi ja ajaksi. Käsittelisin mieluusti molempia sellaisina kokonaisuuksina, jotka sisältävät palkkatyötä, palkatonta työtä, huvituksia, yhteiskunnallista vaikuttamista, perheen ja ystävien kanssa olemista. Minusta nämä asiat tukevat ja inspiroivat toisiaan eikä niitä voi ilman väkivaltaa erottaa toisistaan.

Osallistuin perjantaina Tieken Bisnestreffeille, joiden aiheena oli lähityö. Jos termi kuulostaa oudolta, niin selityksenä: se tarkoittaa samaa kuin ennen etätyö. Näkökulma vain on toinen – työ ajatellaan sen tekijän näkökulmasta eikä fyysisen työpaikan näkökulmasta. Kotona tekeminen on työntekijän kannalta lähityötä.

Tilaisuudessa todettiin, että kellokortit ovat mennyttä maailmaa ja että organisaatiot tarvitsevat kipeästi kulttuurinmuutosta suhteessaan paikkoihin. Vaikka etätyötä jo on, se on usein jotenkin kulttuurista ja rakenteesta irrallista. Työn tekemistä missä tahansa ei myöskään katsota hyvällä silmällä. Kotona tekeminen on ehkä ok, mutta pomo saattaisi kohottaa kulmiaan, jos työntekijä kertoisi lähtevänsä hiihtokeskukseen perheensä kanssa tekemään kirjoitustöitään.

Monipaikkaista työtä Aalto-yliopistossa tutkiva Anu Sivunen totesi, että vain paikkoihin ja joustavuuteen liittyvät näkökulmat huomioimalla saadaan houkuteltua uutta, nuorta väkeä töihin. Hän antoi esimerkin Googlen toimistosta Yhdysvalloista. Siellä työntekijöille on useita ravintoloita, lastenhoitopalveluita, peli- ja rauhoittumisnurkkauksia. Polkupyöriäkin tarjotaan.

Olen ollut kaksi viikkoa sijaistamassa ihan oikeassa työpaikassa. Sellaisessa, jossa pitää olla paikalla kello 8–9. Ovella leimataan kellokortti. Ihmiset työskentelevät omissa huoneissaan, joista on hienot näkymät. Kotiin olen tullut usein seitsemän maissa. Silloin on pimeää. En jaksa enää laittaa ruokaa. Syön huonosti, unohdan ulkoilla ja liikkua, voin fyysisesti pahoin liian aikaisten heräämisten tähden. (Tämä on tietenkin pelkästään oma syyni.)

Huomaan seuraavaa: vaikka työtoverit ovat oikein mukavia ja työpaikan ajamat asiat täysin kannustettavia, kaipaan sitä, että työ sopii paremmin elämääni, aikaani, minuun. Haluan pystyä päättämään siitä, kuinka paljon työtä ja vastuuta minulla on käsissäni. Haluan, että minulla on mahdollisuus tehdä palkkatyötä sellaiseen aikaan, kun minulle parhaiten sopii. Haluan olla kellokorttien ulottumattomissa. (Me emme tule toimeen. Se rakkine on jo vienyt minulta kokonaisen työpäivän.) Kuukausipalkka ei riitä korvaamaan minulle näitä asioita. Kyllä, havainto tuntuu jotenkin kerettiläiseltä.

Uuden oppiminen on mukavaa. Minä olen oppinut toimistossa lyhyessä ajassa monta asiaa, itsestäni varmasti eniten. Joskus vanhan muistaminenkin on aika kivaa: vapaa, täysin epävarma ja loputtoman joustava työ sopii minulle. Sitä ennen on kuitenkin luvassa vielä vähän lisää toimisto-oppia.

Terveisiä tulevaisuudesta

Olen tulevaisuudessa. Vuodenvaihteen kunniaksi! Huomasin, että aikamatkailu on hauskaa. Se nimittäin pakottaa ajattelemaan tavattomia.

Microsoft esittelee meille arjen 5–10 vuoden päästä. Tositulevaisuusihmiset valittavat, että tässäkö se on: ohuempia tabletteja ja uusia puhelinmalleja. Mutta on siinäkin vain jotain kiehtovaa: kääntäjäsilmälasit ja elektroniset kynät! Viiden tai kymmenen vuoden päähän maailman voi vielä kuvitella. Se on jotenkin helpottavaa.

Ikea menee pidemmälle. Sen isännöimässä tilaisuudessa visioitiin vuosi sitten vuoden 2040 keittiötä. Joku visioi jääkaapin, joka on nanopuutarha ja samalla puhdistaa ilmaa. Lisäksi tulevaisuuden keittiössä voisi olla ruokatulostin, jonka ansiosta ”syntyy makuja ja koostumuksia, jotka muilla kokkaustekniikoilla olisivat mahdottomia edes kuvitella”. Ihan tarkalleen en pysynyt perässä. Tulostettua ruokaa? Katsokaa itse.

Singularistit uskovat, että ihminen voi olla kuolematon vuonna 2045: vanhuushan on vain sairaus, joka on parannettavissa. Vintageihmisyys on oikealla huollolla mahdollista (200 pilleriä päivässä!). Mutta uuuuh: kuka haluaa elää 150 vuotta, tai ikuisesti? Tulevaisuusteksteistä opin, että nykylapsistakin yli puolien uskotaan elävän yli 100-vuotiaiksi. Eikö se riittäisi?

Sokerina tulevaisuusseikkailuni pohjalla: ajauduin chattailemaan virtuaali-ihmisen kanssa. Hän kertoi olevansa 21-vuotias. Kysyin, onko hän ystäväni. Hän vastasi: ”It’s an album by Ruth Ruth.”

Näkökulmakysymyksiä

Välipäivien tunnustus: inhoan pitää-verbin konditionaalia ja itsestään selvinä totuuksina pidettyjä asioita.

Minusta mitään ei pitäisi tehdä. Joko teet tai et tee. Pahinta on, kun joku perheenjäsenistä konditionalisoi kodin ja huokailee: ”pitäisi tiskata”, ”pitäisi viedä roskat” tai ”pyykitkin pitäisi pestä”. Tiedämmehän kaikki, että sellaista puhetta ei osoiteta itselle. Se on (ehkä vähän syyllistävä) kehotus kanssa-asujille. Pahimmillaan se on vain totunnainen hokema, jolla ei ole todellisuuspohjaa. (Puhun kokemuksesta.)

Ja ne itsestäänselvyydet. Jouluun niitä liittyy paljon. Tietenkin syödään laatikoita ja kinkkua. Tietenkin tapetaan puu ja tuodaan se sisälle. Tietenkin ostetaan lahjoja ja ollaan perheen kanssa ja luetaan kirjoja ja syödään suklaata. Sillä sellainen joulu on! (Tiedän: joulua ei saa kritisoida – eikä varsinkaan ottaa esille tapettua puuta. Tämä herättää joissakin ihmisissä epämääräistä ahdistusta. Miksi?)

Useimmat pitäisit ja itsestäänselvyydet ovat minusta vain luovuuden tukkeita. Toisin ajattelu on usein ärsyttävän vaikeaa, mutta sen pitäisi olla jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus. Äidin, naapurin tai puolison tapa ei ole ainoa oikea tai edes tavallinen, omasta tavasta nyt puhumattakaan.

Kyseenalaistaminen ja uusien reittien etsiminen – olipa kyse sitten kulutustottumuksista tai bussimatkasta kotiin – avaa ainakin minulle paljon enemmän uutta kuin suunnitelmien seuraaminen. Ihminen osaa suunnitella vain sellaista, mistä hänellä on kokemusta, ja suunnitelmissa pysyminen puolestaan laajentaa kokemuspiiriä kovin vähän. Olenkin hellinyt ajatusta tavattomien ajatusten keräämisestä: kekseliäiden, luovien ja kyseenalaistavien ajatusten kokoelmasta. Joulukuun suosikkejani on kaksi.

Kymmenkuinen kummityttömme ei saanut vanhemmiltaan ainoatakaan joululahjaa. Perusteluna oli, että tyttö ei vielä ymmärrä lahjojen antamisesta tai vastaanottamisesta mitään. Hän saa ihan tarpeeksi lahjoja sukulaisilta ja ystäviltä, kuittasi lapsen äiti. Ajatus on minusta vastaansanomattoman fiksu, mutta en välttämättä olisi itse tullut sitä ajatelleeksi. Lapset ja lahjat ovat tuntuneet jollakin tavoin itsestäänselvältä yhtälöltä.

Jari Tervo vertasi jouluaaton Hesarissa homoseksuaalien ja suomalaisten määrää maailmassa (500 miljonaa ja 5 miljoonaa). ”Varjele vähemmistöjä, varjelet itseäsi”, hän kehotti. Voisiko sitä havainnollisemmin tuoda esiin? Kyse on tosiaankin näkökulmasta.

P.S. Omaa tapakulttuuriaan voi katsoa uudelta kantilta esimerkiksi lukemalla tämän. Samalla saa kurkistaa vuoden takaiseen arkeeni Beninissä.