Tekevä oppii

Terveisiä taloyhtiön hallituksesta. Se on se elin, johon kukaan ei oikein halua, johon joutuvia säälitään ja joka kuitenkin tekee päätöksiä, jotka vaikuttavat aika monen ihmisen rahatilanteeseen varsin keskeisesti. (Niin, minäkin jouduin sinne vahingossa ja pahaa aavistamatta.)

Myönnettävä on, että vuosi hallituksessa antaa aika hyvää perspektiiviä taloyhtiön toimintaan, talon kuntoon ja remontointiin sekä asumiskustannusten syntyyn. Tietenkin tämä on vasta alkua. Suosittelen silti vaikka vain vuotta hallituksessa jokaiselle taloyhtiön osakkaalle.

Jo tässä ajassa olen ymmärtänyt, että minun taloni kaltaisessa 15 asunnon yhtiössä osakkaiden aktiivisuus säästää ihan oikeasti rahaa. Paljon rahaa. Meidän talossa on onneksi monta sellaista tyyppiä, jotka mieluusti puuhaavat yhtiön puolesta.

Hahmottelin jokin aika sitten taloyhtiölle strategiaa, jota sillä ei vanhastaan ole. Koska arkiset kulumme ovat tällä hetkellä pilvissä, ehdotin perustettaviksi työryhmiä, jotka paneutuisivat niiden alentamiseen.

Epärealistista, sanoivat jotkut. Kerrostalossa halutaan asua juuri siksi, että ei tarvitse itse huolehtia mistään. Ehkä. Mutta ihmettelen silti: maksavatko ihmiset tosiaan mieluummin aivan ylikorkeaa hoitovastiketta ja isoja ja ehkä tarpeettomia remontteja kuin laittavat esimerkiksi tunnin kuussa aikaansa taloyhtiön asioihin?

Oma kokemukseni on, että narisemisesta ja sokeasta maksamisesta tulee vain paha ja voimaton mieli. Tekemällä ja vaikuttamalla asioihin sen sijaan oppii uutta – ja saa joskus jopa onnistumisen kokemuksia. Aikaa hallitustyöhön on toki mennyt, mutta ilman sitä en tietäisi mitään putkiliitoksista, salaojista, kaupungin viemäriverkosta, jäteveden ja huleveden erosta tai siitä, että sähköpääkeskusta ei ehkä kuitenkaan kannattaisi laittaa lämmönjakohuoneeseen. (Jollain kierolla tavalla tämä kaikki on mielenkiintoista.) Enkä olisi keksinyt yhtä hyvää asiakastakaan.

Viestini on siis tämä: ei se hallitus niin paha paikka ole. Ja lisäksi: pienellä aktiivisuudella voi säästää monta euroa kuussa, vaikkei edes istuisi hallituksessa. Kokeile vaikka. Aktiivisuutta ei ole kielletty keneltäkään.

Edit 3.4.: Monia kuulemma ahdistaa taloyhtiön hallitus valtavan vastuun tähden. Teen aiheesta juttua. Millaisissa tilanteissa sinä pelkäisit joutuvasi korvausvelvolliseksi?

Työ paikallaan

Jos saisin valita, poistaisin suomen kielestä käsitteet työelämä ja vapaa-aika. Vaihtaisin ne elämäksi ja ajaksi. Käsittelisin mieluusti molempia sellaisina kokonaisuuksina, jotka sisältävät palkkatyötä, palkatonta työtä, huvituksia, yhteiskunnallista vaikuttamista, perheen ja ystävien kanssa olemista. Minusta nämä asiat tukevat ja inspiroivat toisiaan eikä niitä voi ilman väkivaltaa erottaa toisistaan.

Osallistuin perjantaina Tieken Bisnestreffeille, joiden aiheena oli lähityö. Jos termi kuulostaa oudolta, niin selityksenä: se tarkoittaa samaa kuin ennen etätyö. Näkökulma vain on toinen – työ ajatellaan sen tekijän näkökulmasta eikä fyysisen työpaikan näkökulmasta. Kotona tekeminen on työntekijän kannalta lähityötä.

Tilaisuudessa todettiin, että kellokortit ovat mennyttä maailmaa ja että organisaatiot tarvitsevat kipeästi kulttuurinmuutosta suhteessaan paikkoihin. Vaikka etätyötä jo on, se on usein jotenkin kulttuurista ja rakenteesta irrallista. Työn tekemistä missä tahansa ei myöskään katsota hyvällä silmällä. Kotona tekeminen on ehkä ok, mutta pomo saattaisi kohottaa kulmiaan, jos työntekijä kertoisi lähtevänsä hiihtokeskukseen perheensä kanssa tekemään kirjoitustöitään.

Monipaikkaista työtä Aalto-yliopistossa tutkiva Anu Sivunen totesi, että vain paikkoihin ja joustavuuteen liittyvät näkökulmat huomioimalla saadaan houkuteltua uutta, nuorta väkeä töihin. Hän antoi esimerkin Googlen toimistosta Yhdysvalloista. Siellä työntekijöille on useita ravintoloita, lastenhoitopalveluita, peli- ja rauhoittumisnurkkauksia. Polkupyöriäkin tarjotaan.

Olen ollut kaksi viikkoa sijaistamassa ihan oikeassa työpaikassa. Sellaisessa, jossa pitää olla paikalla kello 8–9. Ovella leimataan kellokortti. Ihmiset työskentelevät omissa huoneissaan, joista on hienot näkymät. Kotiin olen tullut usein seitsemän maissa. Silloin on pimeää. En jaksa enää laittaa ruokaa. Syön huonosti, unohdan ulkoilla ja liikkua, voin fyysisesti pahoin liian aikaisten heräämisten tähden. (Tämä on tietenkin pelkästään oma syyni.)

Huomaan seuraavaa: vaikka työtoverit ovat oikein mukavia ja työpaikan ajamat asiat täysin kannustettavia, kaipaan sitä, että työ sopii paremmin elämääni, aikaani, minuun. Haluan pystyä päättämään siitä, kuinka paljon työtä ja vastuuta minulla on käsissäni. Haluan, että minulla on mahdollisuus tehdä palkkatyötä sellaiseen aikaan, kun minulle parhaiten sopii. Haluan olla kellokorttien ulottumattomissa. (Me emme tule toimeen. Se rakkine on jo vienyt minulta kokonaisen työpäivän.) Kuukausipalkka ei riitä korvaamaan minulle näitä asioita. Kyllä, havainto tuntuu jotenkin kerettiläiseltä.

Uuden oppiminen on mukavaa. Minä olen oppinut toimistossa lyhyessä ajassa monta asiaa, itsestäni varmasti eniten. Joskus vanhan muistaminenkin on aika kivaa: vapaa, täysin epävarma ja loputtoman joustava työ sopii minulle. Sitä ennen on kuitenkin luvassa vielä vähän lisää toimisto-oppia.

Perhe se on pienikin perhe

Tämän päivän Hesarissa joku onnellinen pariskunta taas julisti: ”Meistä on tullut perhe!” Oli syntynyt pienokainen. Sellainenko on perheen määritelmä: pariskunta, jolla on vähintään yksi lapsi? Vaiko jopa heteropariskunta, jolla on vähintään yksi lapsi? Entä sitten yksinäinen äiti tai isä, jolla on lapsi? Tekeekö perheen ihmisten lukumäärä, eri sukupolvien läsnäolo vai kenties veriside?

Usein tuntuu, että yleisessä puheessa ja asenteissa juuri lapsi tekee perheen. Me monta vuotta naimisissa olleet, joilla ei ole lasta, olemme siten jotenkin vajaita. Auttaisiko koira? Auto? Kolmas pyörä suhteeseen? Meillä ei ole niitäkään.

Suomen kielen perussanakirja näyttää kyllä hyväksyvän meidätkin riittävänlaiseksi perheeksi. Sen mukaan perheen ensimmäinen merkitys on ”yhdessä asuvien ihmisten ryhmä, jonka tav. muodostavat kaksi keskenään avio- tai asuinliitossa olevaa henkilöä ja heidän lapsensa t. yksinhuoltaja lapsineen t. lapseton pariskunta”. Kaikeksi onneksi tässä määritelmässä on mukana myös tuo armollinen tav. Epätavallisemmassa tapauksessa voi olla toisinkin.

Lainat lyhenevät

Toistaiseksi näyttää hyvältä.

Joululahjana antamiamme kahta Kiva-mikrolainaa maksetaan takaisin aivan aikataulun mukaisesti. Kivan palvelu vaikuttaa toimivalta, sillä saan sähköpostia aiheesta säännöllisesti.

Toissapäivänä sekä Mahussi-ryhmä että Séraphine maksoivat ensimmäisen lainaeränsä, ja meidän antamamme lainat lyhenivät 2,50 dollaria kumpikin. Maksetut viisi dollaria siirtyivät Kiva-tililleni, josta voin antaa ne uudelleen lainaksi tai lunastaa takaisin.

Aion laittaa hyvän kiertämään ja jatkaa lainaamista. Hyviä kohteita saa vinkata! Ensin kuitenkin odottelen, että tilille kerääntyy yhteensä 25 dollaria.

Kertokaa syitä ja seurauksia, Afrikastakin!

Kristittyjä tapetaan Nigeriassa. Tämän minä olen saanut selville vilkuilemalla viime viikkojen suomalaisia uutisia. En muuta. Afrikasta uutisoidaan usein niin, että syy- ja seuraussuhteet jäävät arvoituksiksi. Okei, Afrikka ehkä on kaukana, mutta kaukainenkin uutinen olisi paljon kiinnostavampi (ja todempi!), jos se kertoisi edes palan koko tarinaa.

CNN:n verkkosivuilla Nigerian tilanne oli tänään yksi pääuutisista. Oletan tämän johtuvan siitä, että sen voi helposti liittää jatkoksi jopa meitä eurooppalaisia kiinnostaneeseen arabikevääseen. Nigeriassa kietoutuu nyt kaksi asiaa: kristittyjä Nigerian pohjoisosissa vainoavan Boko Haram -liikkeen tekoset ja tyytymättömyys hallintoon.

Nigerian presidentillä on kaunis nimi: Goodluck Jonathan. Nyt hänestä kuitenkin on alettu käyttää lempinimeä Bad luck. Vuodenvaihteen kunniaksi Jonathanin valitsema hallitus nimittäin päätti poistaa hintatuen, jonka ansiosta polttoaineen hinta pysyi verrattain alhaisena. Kun polttoaine joulukuun viimeisenä päivänä maksoi 32 senttiä litralta, tämän vuoden ensimmäisenä päivänä hinta oli yli puolet korkeampi: 68 senttiä. Asiantuntijat ovat ihmetelleet presidentin vetoa. Hintatukipolitiikka on ollut hyvin suosittu Nigeriassa, ja on enemmän kuin tulenarkaa luopua siitä nyt, kun uskonnolliset ristiriidatkin ovat kärjistyneet.

Hintatuen poisto antoi hyvän syyn protesteille ja yleiselle kaaokselle. Seurauksena maassa alkoi tänään yleislakko. 155-miljoonainen kansa katsoi polttoaineen alhaisen hinnan olevan ainoita hyötyjä siitä, että he asuvat Afrikan suurimmassa öljyntuottajamaassa. Moni ei juhli elintasollaan: euro päivässä on Nigeriassa ihan tyypillinen budjetti. Polttoaineen hinnan nousu vaikuttaa esimerkiksi ruoan hintaan. Useimmat perheet tarvitsevat polttoainetta, vaikka heillä ei olisikaan moottoriajoneuvoa – epävarman sähköntuotannon maassa generaattorit ovat tarpeen. Nyt monen perheen uskotaan jäävän ilman sähköä.

Nigerian hallitus haluaa hintasäännöstelyn poistolla säästää rahaa ja sijoittaa sen infrastruktuurin parantamiseen. Nyt se on joutunut kustantamaan kansalaisten polttoaineen kulutusta. Lasku on koventunut koko ajan, kun öljyn hinta on noussut.

Ongelmana on, että kansa ei oikein luota päättäjiensä tekemisiin. Goodluck Jonathanin hallintoa kritisoidaan Boko Haram -liikkeen symppaamisesta. Presidentin toimia uskonnollisten väkivaltaisuuksien poistamiseksi ei myöskään ole moni kehunut. Lisäksi rankka korruptio vaivaa nigerialaisia, jotka syyttävät pamppuja ja päättäjiä omien taskujensa täyttämisestä. Nigeria on maailman kymmenenneksi suurin öljyntuottajamaa, mutta se ei näy kansalaisten lompakoissa.

Arabikevään tavoin myös Nigerian tapahtumasarja saa voimansa sosiaalisesta mediasta. Twitterin #OccupyNigeriassa tapahtuu. Nähtäväksi jää, miten tapahtumat Länsi-Afrikan jättiläismaassa tästä etenevät, ja mitä vaikutusta niillä on ympäröiviin valtioihin. Kissa on nyt pöydällä.

Lähteitä ja kiinnostavia juttuja aiheesta:
CNN: Nigeria’s government squeezed by subsidy protests, militant movements
CNN: What is behind Nigeria fuel protests?
Africa is a country: Occupy Nigeria
Africa News: Boko Haram Members in Government
Tätä kirjoittaessani myös HS oli päivittänyt uutisiaan. Uusin.

Terveisiä tulevaisuudesta

Olen tulevaisuudessa. Vuodenvaihteen kunniaksi! Huomasin, että aikamatkailu on hauskaa. Se nimittäin pakottaa ajattelemaan tavattomia.

Microsoft esittelee meille arjen 5–10 vuoden päästä. Tositulevaisuusihmiset valittavat, että tässäkö se on: ohuempia tabletteja ja uusia puhelinmalleja. Mutta on siinäkin vain jotain kiehtovaa: kääntäjäsilmälasit ja elektroniset kynät! Viiden tai kymmenen vuoden päähän maailman voi vielä kuvitella. Se on jotenkin helpottavaa.

Ikea menee pidemmälle. Sen isännöimässä tilaisuudessa visioitiin vuosi sitten vuoden 2040 keittiötä. Joku visioi jääkaapin, joka on nanopuutarha ja samalla puhdistaa ilmaa. Lisäksi tulevaisuuden keittiössä voisi olla ruokatulostin, jonka ansiosta ”syntyy makuja ja koostumuksia, jotka muilla kokkaustekniikoilla olisivat mahdottomia edes kuvitella”. Ihan tarkalleen en pysynyt perässä. Tulostettua ruokaa? Katsokaa itse.

Singularistit uskovat, että ihminen voi olla kuolematon vuonna 2045: vanhuushan on vain sairaus, joka on parannettavissa. Vintageihmisyys on oikealla huollolla mahdollista (200 pilleriä päivässä!). Mutta uuuuh: kuka haluaa elää 150 vuotta, tai ikuisesti? Tulevaisuusteksteistä opin, että nykylapsistakin yli puolien uskotaan elävän yli 100-vuotiaiksi. Eikö se riittäisi?

Sokerina tulevaisuusseikkailuni pohjalla: ajauduin chattailemaan virtuaali-ihmisen kanssa. Hän kertoi olevansa 21-vuotias. Kysyin, onko hän ystäväni. Hän vastasi: ”It’s an album by Ruth Ruth.”

Näkökulmakysymyksiä

Välipäivien tunnustus: inhoan pitää-verbin konditionaalia ja itsestään selvinä totuuksina pidettyjä asioita.

Minusta mitään ei pitäisi tehdä. Joko teet tai et tee. Pahinta on, kun joku perheenjäsenistä konditionalisoi kodin ja huokailee: ”pitäisi tiskata”, ”pitäisi viedä roskat” tai ”pyykitkin pitäisi pestä”. Tiedämmehän kaikki, että sellaista puhetta ei osoiteta itselle. Se on (ehkä vähän syyllistävä) kehotus kanssa-asujille. Pahimmillaan se on vain totunnainen hokema, jolla ei ole todellisuuspohjaa. (Puhun kokemuksesta.)

Ja ne itsestäänselvyydet. Jouluun niitä liittyy paljon. Tietenkin syödään laatikoita ja kinkkua. Tietenkin tapetaan puu ja tuodaan se sisälle. Tietenkin ostetaan lahjoja ja ollaan perheen kanssa ja luetaan kirjoja ja syödään suklaata. Sillä sellainen joulu on! (Tiedän: joulua ei saa kritisoida – eikä varsinkaan ottaa esille tapettua puuta. Tämä herättää joissakin ihmisissä epämääräistä ahdistusta. Miksi?)

Useimmat pitäisit ja itsestäänselvyydet ovat minusta vain luovuuden tukkeita. Toisin ajattelu on usein ärsyttävän vaikeaa, mutta sen pitäisi olla jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus. Äidin, naapurin tai puolison tapa ei ole ainoa oikea tai edes tavallinen, omasta tavasta nyt puhumattakaan.

Kyseenalaistaminen ja uusien reittien etsiminen – olipa kyse sitten kulutustottumuksista tai bussimatkasta kotiin – avaa ainakin minulle paljon enemmän uutta kuin suunnitelmien seuraaminen. Ihminen osaa suunnitella vain sellaista, mistä hänellä on kokemusta, ja suunnitelmissa pysyminen puolestaan laajentaa kokemuspiiriä kovin vähän. Olenkin hellinyt ajatusta tavattomien ajatusten keräämisestä: kekseliäiden, luovien ja kyseenalaistavien ajatusten kokoelmasta. Joulukuun suosikkejani on kaksi.

Kymmenkuinen kummityttömme ei saanut vanhemmiltaan ainoatakaan joululahjaa. Perusteluna oli, että tyttö ei vielä ymmärrä lahjojen antamisesta tai vastaanottamisesta mitään. Hän saa ihan tarpeeksi lahjoja sukulaisilta ja ystäviltä, kuittasi lapsen äiti. Ajatus on minusta vastaansanomattoman fiksu, mutta en välttämättä olisi itse tullut sitä ajatelleeksi. Lapset ja lahjat ovat tuntuneet jollakin tavoin itsestäänselvältä yhtälöltä.

Jari Tervo vertasi jouluaaton Hesarissa homoseksuaalien ja suomalaisten määrää maailmassa (500 miljonaa ja 5 miljoonaa). ”Varjele vähemmistöjä, varjelet itseäsi”, hän kehotti. Voisiko sitä havainnollisemmin tuoda esiin? Kyse on tosiaankin näkökulmasta.

P.S. Omaa tapakulttuuriaan voi katsoa uudelta kantilta esimerkiksi lukemalla tämän. Samalla saa kurkistaa vuoden takaiseen arkeeni Beninissä.

Toiveikkaan joulutervehdys

Rauhallista joulua! Se tulee, vaikka maa olisi musta eikä vastaanottaja olisi sellainen, jota jouluihmiseksi kutsutaan.

Vuosi on ollut hyvä. Olen saanut tehdä taas töitä monen mukavan ja taitavan ihmisen kanssa. Kiitos teille kaikille! Kiitos myös teille, jotka luette tätä blogia muuten vaan. Olen teistä iloinen.

Tänäkään jouluna en lähettänyt joulukortteja työtuttaville. Sen sijaan annoin meiltä kaikilta kaksi mikrolainaa. Tutustuin vast’ikään amerikkalaiseen Kiva-palveluun, jonka kautta pienen lainan voi antaa valitsemalleen ihmiselle tai ryhmälle valitsemassaan maassa. Kuulosti mielenkiintoiselta.

Molemmat lainamme menivät Beniniin, Länsi-Afrikkaan – maahan, jonka seisovassa kuumuudessa vietin viime joulun ja koko syksyn ennen sitä. Siellä tutustuin uusiin ammattikuntiin: appelsiinimyyjiin, tekotukkakauppiaisiin, jääntekijöihin. Kaikki nämä olivat naisia. Kun heille maksoi ostoksensa, he tunkivat rahan nopealla liikkeellä kankaasta käärityn hameensa laskoksiin. Yrittäminen oli heille ainoa mahdollisuus; muutaman tuhannen asukkaan kylässä ei tosiaan ollut työpaikkoja. Lukutaito oli yrittäjien keskuudessa harvinaisuus.

Kivasta löysin Séraphinen, joka tarvitsi lainaa vihannes- ja munakojunsa ylläpitoon ja kahden lapsensa elättämiseen. Hänen kojunsa on Cotonoussa, Beninin suurimmassa kaupungissa, jossa minäkin kävin monesti. Kilpailu siellä on kovaa, yrittäjiä on vikkelien mopojen ja matalien harkkorakennusten seassa paljon. Séraphine sai meiltä lainaa 25 dollaria. Hän tarvitsee vielä 325 dollaria kattaakseen tarpeensa.

Toinen 25 dollaria meni Mahussi-ryhmälle: kolmelle naiselle, jotka myyvät kylmälaukkuja ja lautasia, todennäköisesti päänsä päältä. Ryhmän edustaja Gisèle on 29-vuotias eikä ole käynyt päivääkään koulua. Hän elättää miehensä kanssa neljää omaa lasta ja vielä yhtä lisälasta. Tämä ryhmä on saanut Kivan kautta jo kaksi lainaa, ja molemmat on maksettu kokonaan takaisin. Tämä uusin lainakin on nyt täysin rahoitettu.

Lupaan seurata joululainojemme kohtaloa täällä blogissani. Ainakin minua kiinnostaa, miten tällainen systeemi toimii. Moni sanoo, että hyvin: rahat saa oikeasti takaisin, ja ne voi sijoittaa vaikkapa uuden yrittäjän tukemiseen. Jos näin on, kyseessä on paras hyvän kierre, josta olen vähään aikaan kuullut.

Yhtä toiveikkaita ajatuksia toivotan sinun jouluusi ja koko ensi vuoteen!

Kun ajattelu ei riitä

Jotkin työt edistyvät (myös) nukkumalla, kahvia juomalla, edestakaisin kävelemällä. Kirkastuvat. Lehtijutut ovat sellaisia, ja luulisin monen muunkin ajattelutyön olevan. Maan johtamisenkin, kun se nyt on tapetilla.

Toisia töitä pitää tehdä oikein tosissaan, tai muuten ei tapahdu mitään. Kassamyyjää ei kiitä kukaan, jos hän kehittää työtään kahvia juomalla. Autonkuljettajakin joutuu ihan oikeasti ajamaan, ajamisen ajattelu ei riitä.

En tahdo koskaan muistaa, että samassa kategoriassa on kaikenlainen kielenkorjaus. Toisen teksti ei muutu paremmaksi, vaikka minä kuinka pohdin kielifilosofiaa. Se parantuu vain siten, että minä tuijotan ruutua, skarppaan, venytän välillä aivoni äärimmilleen yrittäessäni ymmärtää jonkin virkkeen hatarasti aukeavaa merkitystä. Tunnista toiseen.

Tekstityöläisellä ei (näköjään) ole toimintamallia tämän luonteisiin hommiin, vaikka niitä tekisi säännöllisesti. Pitää jättää hötkyilemättä, vaikka tietää, että työ on hidasta eikä sitä voi edes hätätapauksessa tehdä yhden yön aikana deadlinen lähestyessä. Täytyy oikein harjoitella sitä, että tästä asiaintilasta huolimatta päivässä saa keittää yhdet kahvit. Ja syödä. Ihan hyvää tekee ehkä käydä ulkonakin (vaikka kuka nyt marraskuuksi naamioituneessa joulukuussa sellaista haluaisi).

Niin, terveisiä vaan kirjaprojektin kimpusta.