Aloitin tänään Inforin Verkkoviestinnän koulutusohjelman. Sen parissa kuluu tänä keväänä yhteensä seitsemän päivää – ja koulutukseen kuuluvan projektityön merkeissä menee varmasti aikaa kohtuullisen runsaasti myös muuten. Kiire tulee, mutta ei haittaa: on tosi kiinnostavaa päästä kouluttautumaan muutaman taukovuoden jälkeen. Luennoista ja keskusteluista muiden osallistujien kanssa sai jo tänään uusia ajatuksia ja piristystä työhön. Näillä eväillä pääsen varmasti paneutumaan vähän syvällisemmin Felicitas-Klinikan verkkoviestintään.

Verkkoviestintä – eritoten tämä sosiaalinen media – on minusta edelleen hurjan kiehtova ilmiö. Olen viime aikoina pohtinut sitä, kuinka ihmiset luovat imagoaan ja tarinaansa esimerkiksi Facebookin statuspäivitysten kautta. Yksityishenkilöt ovat niiden kautta melkein yhtä brändättyjä kuin pieni firma. Yksi profiloituu syvälliseksi kasvatuksen pohtijaksi, toinen innovatiiviseksi ruoanlaittajaksi, kolmas verbaalisesti ketteräksi sanasepoksi. Monesti mietin, mitä itse viitsin omiin statuksiini kirjoittaa, kun ”kuulijakunta” on kuitenkin aika eksoottinen otos vanhoja ja uusia tuttuja kovin erilaisista yhteyksistä. Mitä haluan minusta kertoa sellaisille(kin), joita en ehkä ole tavannut vuosikausiin? Samaa vaikuttavat miettivän monet kaveritkin. Yksi sanoi luopuneensa statuspäivittämisestä kokonaan, kun se tuntui kertovan jotain liian syvällistä itsestä liian hallitsemattomalle joukolle ihmisiä.

Rehellisyyden nimissä on sanottava sekin, että välillä tekisi hetken verran mieli haudata koko Facebook-minänsä, unohtaa kaikki ympäri vuorokauden pyörivä sosiaalinen media ja keskittyä ihan vaan vaikka sukan kutomiseen. Oikeasti en kuitenkaan ole ihan heti pois lähdössä, sen verran iloakin palvelusta on. Facebookin kaltaisten juttujen kehitystä, käyttäjäkunnan kasvua ja eri ikäryhmien nettikäyttäytymistä on lopulta erinomaisen mielenkiintoista seurata.