Yritän ymmärtää, järjestellä palasia. Luen Julia Ioffen hienon jutun Isis-taistelijoiksi ryhtyneiden äideistä The Huffington Postista. Se selittää jotakin. Isis rekrytoi poikia, joilla on monenlaisia vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessään, jotka ovat hyvin nuoria ja tarvitsevat ympärilleen ihmisiä, joiden mielestä heillä on merkitys.
Luen Le Parisienista, että Pariisiin hyökänneiden jäljiltä hotellihuoneeseen jäi paitsi injektioruiskuja myös pizzaa ja suklaamadeleineleivosten rippeitä. Yritän kuvitella ihmistä, joka suunnitellessaan kuolettavia iskuja ostaa suklaamadeleineja.
Katselen terroristien kuvia, he ovat kaikki poikkeuksellisen suloisia poikia. Naapurit kuvailevat monia heistä nauravaisiksi, ”normaaleiksi”. Vihreästä Langasta luen tutkija Leena Malkin näkemyksen, että terrorismi on keskiluokkainen ilmiö. Köyhimpien resurssit menevät arjesta selviämiseen.
Samalla pelko sylkee yhä aaltojaan ylitseni. Ne jättävät jälkeensä myös vihaa ja epätoivoa, vaikka en niin haluaisi.
Eilen vietimme päivän Seinen toisella puolella, kilometrien päässä tapahtumapaikoista. Söimme hyvää ruokaa, tapasimme uusia, kivoja ihmisiä. Minulla oli huulipunaa, ja ostin vintagekaupasta lierihatun, italialaista villaa. Monta tuntia meni niin, etten juuri muistanut koko iskuja. Puhuimme niistä toki, mutta pelko ei tunkenut tunteisiini.
Kunnes illan pimennyttyä, eräällä terassilla latinalaiskorttelissa, musta pakettiauto pysäköi risteykseen.
Ei siitä sen enempää. Joku mies vain pysäköi risteykseen ravintoloiden väliin. Se on tavallista. Mutta… Niin, se pelko.
***
Kotiin palattuamme raskas verho laskeutui taas, kun luimme suomalaislehdet. Ne tiesivät kertoa, että iskuja suunniteltiin jo täyttä päätä La Défenseen, liike-elämän täyttämälle alueelle entisen yliopistomme lähelle. (Ranskalaislehdet eivät tosin pukahtaneet tästä asiasta mitään. Niissä on koko viikon ollut kauttaaltaan rauhoitteleva tunnelma.)
Mutta emme luovuta. Teemme töitä (tosin toistaiseksi kotona). Joka päivä menemme ulos. Tänään kävelimme Edith Piafin aukiolle 20. kaupunginosaan. Satoi, ihmisiä oli liikkeellä vähän. Istuimme kahvilassa, jossa katselin hiukan levottomana ympärilleni. Silti istuin kahvilla, uudessa lierihatussa ja huulet punattuina. Koska pitää. Koska haluan!
Tiistaina olimme suomalais-ruotsalaisen Elifantreen konsertissa, jonne suomalainen ystävä kutsui. Se oli paras idea pitkään aikaan (ja mikä bändi!). Ensimmäisen kappaleen itkin alusta loppuun, mutta noudatimme Ranskan kulttuuriministerin neuvoa: taiteella terrorismia vastaan! Hän sanoi näin lehdissä, muistutti, että juuri nyt tarvitsemme nimenomaan kulttuuria. Radiossa joku ranskalainen filosofi muistutti heti maanantaina, että myös filosofian aika on juuri nyt, meidän pitää ajatella ja analysoida tapahtunutta.
Nämä näkemykset muistuttavat minulle, miksi haluan olla tässä maassa. Täällä valtiovalta voi pitää taidetta ja ajattelua hyödyllisenä, elintärkeänä erityisesti silloin, kun maassa on poikkeustila.
***
Sitä olen pohtinut, pitääkö nyt olla varuillaan – ja jos pitää, mitä se tarkoittaa käytännössä. Miten ollaan varuillaan antamatta pelolle valtaa? Pelkoni kehottaa minua pysymään kaukana kaikista kahviloista ja baareista, varsinkin täällä meidän kortteleissa, mutta järki sanoo toisin: eivät ne toista kertaa samaan paikkaan iske, ainakaan juuri nyt. Tai jos iskevätkin, terrori-iskun kohteeksi joutuminen on silti hyvin epätodennäköistä.
Mutta mitä sitten pitäisi varoa? Pariisin julkisesta liikenteestä vastaava RATP tiedotti, että matkustajamäärät ovat terrori-iskujen jälkeen laskeneet 10 prosenttia. Olisiko järkeä vältellä metroa? Olisiko se varuillaan oloa vai pelkoa? (Minusta se kallistuu pelkoon.)
Huomenna on perjantai, iskuista on tasan viikko. Olisiko viisautta pysytellä toinenkin perjantai-ilta kotona?
Mutta: Terrorismin kauheus on juuri siinä, että se on niin irrationaalista ja yllättävää. Ei siihen voi varautua. Kaapataan lentokoneet ja ajetaan päin tornitaloja. Pukeudutaan poliisiksi ja teurastetaan ihmisiä saarella. Ammutaan kalashnikoveilla kahviloiden terasseilla ja konsertissa.
Sota on se erikoinen tila, jossa saa tappaa toisia, mutta tietyillä säännöillä. Terroristit rikkovat näitä sääntöjä, ne ampuvat selkään.
***
Aika moni suomalainen ystävä on kysynyt, kannattaisiko kuitenkin ”tulla kotiin, ainakin vähäksi aikaa”. Mutta kun. Juuri nyt minä olen kotona, tässä pienessä kaksiossa Pariisin kymmenennessä kaupunginosassa. Tunnen oloni kotoisaksi täällä, jos terrori-iskuja ei oteta huomioon. Voin paremmin kuin keskimäärin Suomessa.
Nukun sikeästi. Iskut eivät juurikaan tule uniini. Miikka totesi, että jos nyt lähtisimme pois, pakenisimme Suomeen, pelko muuttaisi alitajuntaan ja pilaisi yöunet. Valveillaoloaikana se tuntuu sittenkin paremmin hallittavalta.
Ja, jos nyt lähtisimme, olisi hyvin vaikea palata. Pelko jäisi, se söisi meidät. Ei syntyisi sitä, mitä nyt pitää syntyä, kaiken tämän seurauksena. Tästä kaaoksesta huolimatta, tai juuri sen ansiosta.
Tekstityöläinen 
Terveiset Brysselistä. Ajatukseni ovat kulkeneet aivan samoja ratoja kaiken suhteen. Muistelen niitä päiviä kun Bryssel oli täysin ”kiinni”, kaikki koulut suljettu, kaikki. Muistan etten mistään hinnasta halunnut metroon pitkään aikaan. Olen kynyt läpi samanlaisen ajatusketjun kuin mistä kirjoitat.
Olen täsmälleen samaa mieltä: paeta ei saa. Silloin kun olen pystynyt ajattelen selkeästi ja järkevästi olen tehnyt itselleni tämän selväksi: kuten sinäkin toteat, terrorismi on niin arvaamatonta eikä sitä voi ennakoida, että pakenemalla ja olemalla varuillaan ei voi voittaa. OK, isku tapahtuu todennäköisemmin jossakin suurkaupungissa kuin vaikkapa Kurussa siellä Tampereen lähellä, mutta on se niinkin että minun kotini on täällä, en minä halua paeta kodistani siksi että joskus saattaa ehkä tapahtua jotakin. Pidän kotikaupungistani, pidän Pariisista, se liittyy tiiviisti elämääni ja historiaani, lapseni ovat syntyneet siellä, siellä on sukulaisia ja se nyt vaan on:::tärkeä. Minä haluan olla näissä suurissa kaupungeissa, lähteä huolettomasti lomalle Lontooseen. Aion jatkaa elämää kuten haluan.
Suomessa asuvat kysyvät usein: onko tilanne nyt rahoittunut, onko se ohi? Uskon että tiedät miltä kysymys tuntuu. Sotilaat ovat jääneet kaduille, tilanne ei ole koskaan enää ”ohi”, uusia iskuja tulee aivan varmasti, emme vain tiedä missä ja milloin (eikä tämän ääneen sanominen ole iskujen manaamista todeksi).
Tässä nämä päällimmäiset ajatukseni kirjoitukseesi.
Olen iloinen kun löydän netistä tästä aiheesta sellaisen kirjoittajan tekstiä, että pysty samastumaan siihen. Hui kauhea miten huono lause, mutta ymmärrät.
Kiitos Kati. Et usko, miten paljon kommenttisi merkitsee. Tai ehkä uskotkin. Näissä kuukausissa tuon yhden terrori-iskusarjan jälkeen on ollut jotakin hyvin erikoista, pelonsekaista, mitä olen kovasti yrittänyt ymmärtää. On helpottavaa tietää, että sinulla on samansuuntainen kokemus, että jollain on.
Niin, onko tilanne ohi – – Juuri näin. Niin ihmiset kysyvät. Sanovat myös: Pariisi on nyt maailman turvallisin paikka. Ja joo, ei, en tiedä, en todella tiedä mitä sanoa muuta kun juuri tuon minkä toteat: se ei ole koskaan enää ohi ja että ei se auta vaikka kaupunki olisi kuinka ”turvallinen”. Kokemus ei katoa, tunne ei.
Olen iloinen, että kommentoit.